LITMIR.BIZ

Скачать книгу

pudisti päätään.

      – Etkö usko?

      – Toivon, että erehdytte.

      – Tapaatko kuninkaan uudelleen?

      – Ehkä.

      – Tahdotko esiintyä hänen silmissään profeettana?

      – Onnettomuutta ennustavat profeetat eivät ole hovissa tervetulleita, isä.

      – Eivät kylläkään. Mutta kerran kuitenkin myönnetään heidän olleen oikeassa. Ja kun hallitus taas muuttuu, olet suuri mies.

      – No niin, mitä minun pitää sanoa kuninkaalle?

      – Sano näin: "Sire, teille annetaan vääriä tietoja Ranskan mielialasta, kaupunkien mielialasta ja armeijan uskollisuudesta. Mies, jota Pariisissa sanotte korsikalaiseksi ihmissudeksi, on vielä Neversissä kruununanastaja, Lyonissa jo Bonaparte ja Grenoblessa keisari. Te luulette, että häntä vainotaan ja että hän pakenee. Hän rientää eteenpäin nopeasti kuin kotka, jonka hän tuo mukanaan. Sotilaat, joiden luulitte olevan nälkään kuolemaisillaan, väsymyksestä uupuneita, lisääntyvät aivan kuin lumihiutaleet vyöryvän pallon ympärille. Sire, lähtekää, jättäkää Ranska oikealle valtiaalleen, sille, joka ei ole sitä ostanut, vaan valloittanut. Lähtekää, sire, ei sen vuoksi, että välttäisitte vaaraa, vastustajanne on siksi voimakas, että hän voi olla armollinen, vaan sen vuoksi, että olisi nöyryyttävää Pyhän Ludvigin jälkeläiselle saada hengestään kiittää Arcolen, Marengon ja Austerlitzin voittajaa." Sano se hänelle. Tai älä sittenkään sano hänelle mitään. Salaa matkasi. Älä kerskaile siitä, mitä tulit tänne tekemään tai mitä täällä teet. Lähde postivaunuissa. Jos olet ajanut tänne pikavauhtia, niin palaa vielä nopeammin. Saavu Marseilleen yöllä. Mene asuntoosi takaportista ja pysyttele siellä aivan hiljaa, nöyrästi, salassa ja ennen kaikkea vaarattomana, sillä tällä kertaa toimimme kuin voimakkaat ainakin ja me tunnemme vihollisemme. Mene, poikani, mene, rakas Gérard, ja jos seuraat tätä isällistä neuvoa, tai pikemmin ystävän varoitusta, niin säilytät paikkasi. Tällä tavoin, lopetti Noirtier hymyillen, – voit toisenkin kerran pelastaa minut, jos poliittinen vaaka jälleen nostaa sinut ylös ja painaa minut alas. Hyvästi, rakas Gérard, poikkea seuraavalla kerralla minun asuntooni.

      Ja Noirtier läksi yhtä tyynenä kuin oli pysytellyt koko vaikean kohtauksen ajan.

      Villefort meni kalpeana ja levottomana ikkunaan, raotti verhoja ja näki hänen sivuuttavan rauhallisesti pari kolme epäilyttävää, talojen nurkkien ja kadunkulmien taakse piiloutunutta miestä. He olivat ehkä siellä vangitakseen herran, jolla oli musta poskiparta, sininen takki ja leveälierinen hattu.

      Villefort pysytteli paikallaan henkeään pidättäen, kunnes hänen isänsä oli kadonnut kulman taakse. Sitten hän riensi kokoamaan jäljellejääneet esineet, pani matkalaukkunsa pohjalle mustan kaulahuivin ja sinisen takin, kääri hatun kokoon ja pisti sen erään kaapin alle, taittoi ruokokepin kolmeen kappaleeseen ja heitti ne tuleen, pani päähänsä matkalakin, kutsui kamaripalvelijansa, kielsi katseellaan häntä tekemästä mitään kysymyksiä, maksoi hotellilaskunsa, hyppäsi vaunuihinsa, jotka odottivat kadulla, sai Lyonissa kuulla Bonaparten tulleen Grenobleen, ja saapui kiihkeän mielialan vallitessa Marseilleen niin levottomana kuin ainakin kunnianhimoinen mies, joka on saavuttanut ensimmäiset voittonsa.

      13. Satapäiväinen keisarikunta

      Noirtier oli hyvä ennustaja, ja asiat kehittyivät nopeasti niin kuin hän oli sanonut. Jokainenhan tuntee tuon Elban saarelta palaamisen, tuon kummallisen, ihmeellisen paluun, jonka kaltaista ei toista ole historiassa eikä luultavasti tule olemaankaan.

      Ludvig XVIII koetti vain heikosti puolustaa itseään tätä iskua vastaan. Hän ei luottanut ihmisiin eikä niin ollen tapauksiinkaan. Hänen hiljattain palauttamansa kuninkaanvalta, paremmin sanoen monarkia, vapisi vielä heikolla pohjallaan, ja yksi ainoa keisarin liike riitti kaatamaan tämän vanhoista ennakkoluuloista ja uusista ajatuksista kokoonpannun epäonnistuneen rakennelman. Villefort ei siis kuninkaaltaan ollut saanut muuta kuin kiitollisuutta, joka oli sekä hyödytöntä että vaarallistakin, ja tuon kunnialegioonan ritarimerkin, jota hän viisaasti kyllä ei näyttänyt, vaikka de Blacas olikin kuninkaan määräyksestä toimittanut hänelle siihen kuuluvan valtakirjan.

      Napoleon olisi varmaankin erottanut Villefort'in, ellei hänen suojanaan olis ollut Noirtier, josta oli tullut satapäiväisen keisarikunnan hovissa hyvin vaikutusvaltainen. Lupauksensa mukaan suojeli vuoden 1806 senaattori sitä, joka vähää ennen oli häntä suojannut.

      Villefort'in koko vaikutusvalta kohdistui siis tänä keisarivallan palauttamisen aikana – jonka hän kyllä aavisti lyhyeksi – sen salaisuuden tukahduttamiseen, jonka Dantès oli ollut ilmaisemaisillaan.

      Kuninkaallinen prokuraattori vain erotettiin, koska häntä epäiltiin liian laimeaksi bonapartistiksi.

      Mutta tuskin oli keisarivalta palautettu, tuskin oli keisari muuttanut asumaan Tuileries-palatsiin, josta Ludvig XVIII oli lähtenyt, kun Marseillessa kaikista virkamiesten toimenpiteistä huolimatta alkoivat riehua sisäisen sodan tulisoihtujen liekit, jotka etelässä tuskin koskaan olivat täysin sammuksissa. Toistaiseksi sentään tyydyttiin ainoastaan meluamaan asuntoihin sulkeutuneiden kuningasmielisten ikkunoiden alla tai julkisesti pilkkaamaan niitä, jotka uskalsivat liikkua kaduilla.

      Asioiden tällä tavoin kääntyessä oli aivan luonnollista, että kunnon laivanvarustajasta, jonka tiedämme kuuluneen kansanpuolueeseen, tuli vuorostaan, ellei juuri mahtava, sillä Morrel oli hiljainen ja varovainen luonne, niin ainakin sen verran vaikutusvaltainen, että hän saattoi, niin kuin helposti ymmärrämme, korottaa äänensä vaatiakseen Dantèsin vapauttamista.

      Villefort oli pysynyt pystyssä esimiehensä kukistuessa, ja vaikka hänen avioliittonsa olikin päätetty asia, oli se lykätty toiseen, onnellisempaan aikaan. Jos keisari pysyi valtaistuimellaan, niin Gérard tarvitsi toisenlaiseen perheeseen kuuluvan vaimon, ja siitä kyllä hänen isänsä pitäisi huolen. Jos uusi valtaistuin kukistuisi ja Ludvig XVIII jälleen palaisi Ranskaan, niin Saint-Méranin vaikutusvalta tulisi entistään suuremmaksi, samoin kuin hänen omansakin, ja silloin tämä avioliitto olisi erinomaisen edullinen.

      Kuninkaallisen prokuraattorin sijainen oli siis tähän aikaan Marseillen korkein virkamies, kun eräänä aamuna hänen ovensa aukeni ja palvelija ilmoitti herra Morrelin.

      Joku toinen olisi kiirehtinyt laivanisäntää vastaan ja juuri innollaan ilmaissut heikkoutensa. Mutta Villefort oli lahjakas mies, ja hänellä oli kaikissa asioissa oikea vaisto, vaikka ei vielä kokemusta. Hän antoi Morrelin odottaa esihuoneessa samoin kuin oli antanut hänen odottaa edellisen hallituksen aikana, koska kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen tapana aina on antaa ihmisten odottaa esihuoneessa. Vasta neljännestunnin kuluttua, jonka ajan hän käytti parin kolmen sanomalehden lukemiseen, hän käski johdattaa laivanvarustajan sisään.

      Herra Morrel odotti tapaavansa Villefort'in aivan masentuneena. Mutta hän oli samanlainen kuin kuusi viikkoa aikaisemmin, kylmä, tyyni, olemuksessaan tuo jäinen kohteliaisuus, joka on lujin suojamuuri sivistyneen ja sivistymättömän ihmisen välillä.

      Hän oli astunut virkahuoneeseen varmana siitä, että Villefort vapisisi hänet nähdessään, mutta sen sijaan hän vapisikin itse. Villefort odotti häntä nojaten kyynärpäätään pöytään.

      Hän seisahtui ovelle. Villefort katsoi häntä kuin tuntematonta. Viimein, kun laivanvarustaja oli hetken neuvottomana käännellyt ja väännellyt hattuaan käsissään, Villefort sanoi:

      – Herra Morrel luullakseni?

      – Niin, minä itse, vastasi laivanvarustaja.

      – Tulkaa siis lähemmäksi, jatkoi virkamies tehden hänelle suopean liikkeen, – ja sanokaa, minkä johdosta minulla on kunnia nähdä teidät luonani.

      – Ettekö sitä aavista? kysyi Morrel.

      – En, en vähääkään. Se ei estä minua kaikin tavoin auttamasta teitä, jos se vain minusta riippuu.

      – Se riippuu kokonaan teistä, sanoi

Скачать книгу