Скачать книгу

as

      Monte-Criston kreivi

      1. Marseille – Tulo

      Helmikuun 27. päivänä 1815 Notre-Dame de la Garden tähystäjä antoi merkin, että satamaan oli tulossa kolmimasto Pharaon paluumatkallaan Smyrnasta, Triestistä ja Napolista.

      Tavalliseen tapaan läksi heti luotsi satamasta, pujahti Ifin linnan ohi ja nousi laivaan Morgionin niemen ja Rionin saaren välillä.

      Tavalliseen tapaan täytti myöskin heti utelias joukko Saint-Jeanin linnoituksen rantavallin, sillä laivan tulo oli aina tärkeä tapaus Marseillessa, varsinkin kun laiva, niin kuin oli laita Pharaonin, oli rakennettu, varustettu ja lastattu vanhan Phocéen veistämöllä ja oli erään marseillelaisen laivanvarustajan oma.

      Alus pujahti onnellisesti salmesta, jonka joskus tulivuorenpurkaus on muodostanut Caleseragne-saaren ja Jarros-saaren väliin, sivuutti Pomèguen ja läheni kolmine märssypurjeineen, keula- ja mesaanipurjeineen, mutta niin hitaasti ja surullisen juhlallisesti, että uteliaat katsojat alkoivat aavistaa onnettomuuden sattuneen ja kyselivät toisiltaan, mitähän aluksessa oli tapahtunut. Mutta purjehdukseen perehtyneet huomasivat heti, että jos jokin onnettomuus oli tapahtunut, niin se ei ollut kohdannut alusta, sillä se totteli täydellisesti ruoria, sen ankkurit riippuivat paikallaan valmiina laskeutumaan veteen, vantit oli päästetty irti, ja luotsin vieressä, joka valmistautui ohjaamaan Pharaonin Marseillen sataman kapeasta suusta sisään, oli nuori, vilkasliikkeinen ja tarkkasilmäinen mies, joka valvoi aluksen jokaista liikettä ja toisti kaikki luotsin määräykset.

      Väkijoukon epämääräinen levottomuus oli siinä määrin tarttunut erääseen katsojaan, että hän ei voinut odottaa aluksen saapumista satamaan, vaan hyppäsi pieneen veneeseen, käski soutaa Pharaonia vastaan ja saavutti sen Réserven lahdelman kohdalla.

      Nähdessään miehen tulevan jätti luotsin vieressä seisonut nuori mies paikkansa ja tuli hattu kädessä nojaamaan aluksen laitaa vastaan.

      Hän oli noin kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias mies, pitkä, solakka, mustasilmäinen ja mustatukkainen. Hänen olemuksestaan uhkui rauhallisuutta ja päättäväisyyttä, kuten ainakin ihmisestä, joka on lapsuudestaan asti tottunut taistelemaan vaaroja vastaan.

      – Tehän siinä olette, Dantès! huudahti veneessä oleva mies. – Mitä on tapahtunut ja miksi laivassa vallitsee tuollainen alakuloisuus?

      – Suuri onnettomuus, herra Morrel, vastasi nuori mies, – suuri onnettomuus, varsinkin minulle. Civita-Vecchian kohdalla menetimme kunnon kapteenimme Leclèren.

      – Ja miten on lastin laita? kysyi kiihkeästi laivanisäntä.

      – Se on hyvässä kunnossa, herra Morrel, – ja olette varmasti tyytyväinen siinä suhteessa. Mutta kapteeni Leclère parka…

      – Mitä hänelle on sitten tapahtunut? kysyi laivanisäntä huomattavasti tyyntyneenä. – Mitä tuolle kunnon kapteenille on tapahtunut?

      – Hän on kuollut.

      – Pudonnutko mereen?

      – Ei, kuollut aivokuumeeseen kärsittyään pelottavan kovia tuskia.

      Sitten hän kääntyi laivaväen puoleen:

      – Hohoi, kaikki paikoilleen! huusi hän. – Valmiina laskemaan ankkurit!

      Laivaväki totteli. Samassa ne kahdeksan, kymmenen merimiestä, jotka olivat laivan väestönä, riensivät jaluksiin, toiset kurenuoriin, toiset rasseihin, toiset keulapurjeen rakkiköysiin, muutamat taas jalustouveihin.

      Nuori merimies loi silmäyksen näihin toimiin, ja kun hän huomasi käskyjänsä toteltavan, kääntyi hän jälleen laivanisännän puoleen.

      – Ja mitenkä tämä onnettomuus on tapahtunut? kysyi laivanisäntä jatkaen keskustelua siitä, mihin nuori mies sen oli lopettanut.

      – Hyvä Jumala, aivan odottamattomalla tavalla. Keskusteltuaan kauan sataman komendantin kanssa kapteeni Leclère lähti Napolista hyvin kiihtyneenä. Vuorokauden päästä tuli kuume. Kolme päivää myöhemmin hän oli kuollut… Panimme tavalliset hautajaiset toimeen, ja hän lepää, kauniisti purjeeseen kiedottuna, kolmenkymmenenkuuden naulan painoinen kuula pään puolessa ja toinen samanlainen jalkopäässä, El Giglio – saaren kohdalla. Me tuomme hänen vaimolleen hänen kunniamerkkinsä ja miekkansa. Kannatti todellakin, jatkoi nuori mies alakuloisesti hymyillen, – sotia kymmenen vuotta englantilaisia vastaan kuollakseen aivan samoin kuin muutkin vuoteessaan.

      – Niin, minkä sille voi, herra Edmond, vastasi laivanisäntä, joka näytti yhä enemmän rauhoittuvan, – olemmehan kaikki kuolevaisia, ja täytyyhän vanhojen tehdä tilaa nuoremmille, sillä eihän heillä muuten olisi mahdollisuutta edistyä virassa. Ja koska vakuutatte lastin olevan…

      – Hyvässä kunnossa, herra Morrel, sen voin taata. Tämä matka tuottaa teille voittoa vähintään kaksikymmentäviisituhatta frangia.

      Kuljettiin juuri pyöreän tornin ohitse.

      – Valmiina laskemaan kaikki purjeet! huusi nuori merimies. – Pitäkää kiirettä!

      Käsky pantiin täytäntöön melkein yhtä täsmällisesti kuin sotalaivassa.

      – Purjeet alas!

      Kaikki purjeet laskeutuivat, ja laiva kulki tuskin huomattavasti eteenpäin, liikkuen enää vain vanhan vauhdin vaikutuksesta.

      – Ja nyt, jos tahdotte nousta laivaan, herra Morrel, sanoi Dantès huomatessaan laivanisännän levottomuuden, – niin tässä on tilinpitäjänne, Danglars, joka parhaillaan tulee kajuutasta ja voi antaa teille kaikki toivomanne tiedot. Mitä minuun tulee, täytyy minun valvoa ankkuroimista ja valmistaa alus suruasuun.

      Laivanisäntää ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Hän tarttui Dantèsin heittämään köyteen ja nokkelasti kuin parhain merimies kapusi laivan kuperaan kylkeen lyötyjä tikapuita myöten kannelle. Dantès palasi peränpitäjän luo paikalleen jättäen puheenvuoron sille miehelle, jota oli nimittänyt Danglars'iksi ja joka asteli laivan isäntää kohden.

      Tämä henkilö oli noin kaksikymmentäviisi- tai – kuusivuotias, jokseenkin synkän näköinen, esimiestensä edessä mateleva ja alaisiaan kohtaan töykeä. Paitsi sitä, että hän oli tilinpitäjä, jota virkamiestä merimiehet eivät katsele suopein silmin, eivät merimiehet hänestä yleensäkään pitäneet, jota vastoin kaikki rakastivat Dantèsia.

      – No, herra Morrel, sanoi Danglars, – tiedätte jo, mikä onnettomuus meitä on kohdannut. Tiedättehän?

      – Tiedän, tiedän. Kapteeni Leclère parka! Hän oli hyvä ja kunnon mies!

      – Hän oli oivallinen merimies, vanhentunut taivaan ja meren välillä, niin kuin tuleekin miehen, jolla on luottamustoimi sellaisen liikkeen kuin Morrelin ja pojan palveluksessa, vastasi Danglars.

      – Mutta, väitti laivanisäntä seuraten katseillaan Dantèsia, joka etsi sopivaa ankkuroimispaikkaa, – mutta minun mielestäni ei tarvitse olla niin perin vanha merimies, kuin te väitätte, Danglars, ennen kuin tuntee ja tietää tehtävänsä. Katsokaahan ystäväämme Edmondia, hän tekee tehtävänsä niin kuin ainakin mies, jonka ei tarvitse kysyä neuvoa keneltäkään.

      – Niin, sanoi Danglars luoden Dantèsiin silmäyksen, jossa välähti vihan liekki, – niin, hän on nuori ja luulee pystyvänsä vaikka mihin. Tuskin oli kapteeni kuollut, kun hän otti johdon käsiinsä, kysymättä neuvoa keneltäkään, ja sai meidät heittämään hukkaan puolitoista päivää viipymällä Elban saaren luona palaamatta suoraan Marseilleen.

      – Mitä tulee laivan johdon ottamiseen, sanoi laivanisäntä, – niin se oli hänen velvollisuutensa perämiehenä; mitä tulee puolentoista päivän hukkaamiseen Elban luona, niin hän teki siinä väärin, ellei ollut kysymys joidenkin vikojen korjaamisesta laivassa.

      – Laiva oli yhtä hyvässä kunnossa kuin minä olen ja kuin toivon teidänkin olevan, herra Morrel. Ja tuo puolitoista päivää hukattiin vain oikun tähden, hänen kun teki mieli nousta maihin, siinä kaikki.

      – Dantès, sanoi laivanisäntä kääntyen nuoren miehen puoleen, – tulkaahan tänne.

      – Anteeksi, sanoi Dantès, – heti kohta tulen.

      Sitten kääntyen laivaväen puoleen:

      – Ankkuri alas! hän huusi.

      Heti

Скачать книгу