LITMIR.BIZ

Скачать книгу

he tulivat salonkiin oli markisitar jo, maaseudulla vallitsevan tavan mukaan, käskenyt laittaa suurusta vierailleen, mutta kreivi keskeytti tätinsä kaunopuheliaisuuden ja vakuutti vakavalla äänellä, ettei hänellä ollut enempää aikaa lahjoittaa hänelle kuin mitä oli tarpeellista hevosten vaihtamiseen. Kolme sukulaista menivät sentähden nopeasti salonkiin ja översti tuskin ehti kertoa isotädilleen ne valtiolliset ja sotilaalliset uutiset, jotka pakoittivat hänet pyytämään turvapaikkaa nuorelle vaimollensa. Hänen kertoessaan katsoi täti milloin veljenpoikaansa, joka puhui herkeämättä, milloin tämän vaimoa, jonka kalpeuden ja surullisuuden hän luuli johtuvan tästä pakollisesta erosta. Näytti kuin ajattelisi hän: "Ahaa nämä molemmat nuoret rakastavat toisiaan."

      Samassa kuului piiskan läimäys hiljaisesta pihasta, jonka kivityksestä ruoho pisti esiin. Viktor syleili uudelleen tätiään ja riensi ulos.

      "Hyvästi, ystäväni", sanoi hän ja suuteli vaimoansa, joka oli seurannut häntä vaunuille saakka.

      "Voi, Viktor, anna minun seurata sinua vähän vielä", sanoi hän hyväilevällä äänellä, "minä en tahdo jättää sinua…"

      "Mitä sinä ajattelet?"

      "No hyvästi sitten", sanoi Julia, "koska sinä niin tahdot…"

      Vaunut katosivat.

      "Te pidätte siis paljon minun Viktor-parastani?" kysyi markisitar Julialta katsellen häntä sellaisin tutkivin silmäyksin kuin vanhat naiset katsovat nuoria.

      "Ah, rouva", sanoi Julia, "eikö pidä rakastaa miestä mennäkseen hänen kanssaan naimisiin?"

      Tämä viimeinen lause sanottiin lapsellisella äänenpainolla, joka ilmaisi joko puhdasta sydäntä tahi syviä salaisuuksia. Mutta naisen, joka oli Duclos'in ja marsalkka Richelieu'n ystävätär, olisi liian vaikea olla yrittämättä tunkeutua siihen salaperäiseen suhteeseen, joka vallitsi tämän nuoren avioparin välillä. Täti ja Julia seisoivat tällä hetkellä portilla ja katselivat pois kiitäviä vaunuja. Kreivittären silmissä ei ollut rakkautta luettavana, kuten markisitar ymmärsi asian. Tämä hyvä nainen oli provencelainen ja hänellä oli ollut kiihkeitä tunteita.

      "Sinä olet siis antanut minun hurjapäisen veljenpoikani vangita itsesi?" kysyi hän Julialta.

      Kreivitär säpsähti, sillä tämän vanhan keikarimaisen rouvan lausetapa ja katse ilmaisivat yhtäläisyyttä Viktorin luonteen kanssa, joka ehkä oli paljon syvempi kuin hänen. Rouva d'Aiglemont tuli levottomaksi ja sulkeutui sellaiseen vähän kömpelöön ylpeyteen, joka on kokemattoman ja onnettoman sydämen ensimäinen turva. Rouva de Listomère tyytyi Julian vastaukseen, mutta hän ajatteli iloisena, että rakkaussalaisuus toisi vaihtelevaisuutta hänen yksinäisyyteensä, sillä hän sai sen käsityksen, että Julian mieltä kiinnitti jokin jännittävä juoni. Kun rouva d'Aiglemont pääsi isoon salonkiin, jonka seiniä peittivät kultalistojen reunustamat kudokset, kun hänet sovitettiin ison takkavalkean eteen ja istui siellä kiinalaisen varjostimen suojaamana ikkunavedolta, niin ei hän melkein voinut ajaa pois ikäväänsä. Ei ole helppoa herättää iloisuutta niin vanhan katon alla, satavuotisien huonekalujen keskellä. Kuitenkin tunsi nuori pariisitar jonkunmoista mielihyvää tästä syvästä yksinäisyydestä, tästä juhlallisesta hiljaisuudesta, joka vallitsee maaseudulla. Sittenkun hän oli vaihtanut muutamia sanoja tätinsä kanssa jolle hän oli kirjoittanut kirjeen kohta naimisiin mentyään, istui hän niin äänettömänä kuin olisi hän kuunnellut ooperaa. Vasta kaksi tuntia kestäneen äänettömyyden jälkeen, joka olisi tehnyt kunniaa yksin trapistillekin, huomasi hän epäkohteliaisuutensa tätiänsä kohtaan ja muisti antaneensa hänelle ainoastaan kylmiä vastauksia. Vanha rouva antoi arvoa nuoren sukulaisensa mielialalle sillä vaistomaisella hienotunteisuudella, joka oli vanhanajan ihmisille ominaista. Vanha markisitar istui ja neuloi. Hän oli käynyt ulkona useita kertoja antamassa käskyjä erään viheriäisen huoneen suhteen, jossa kreivittären piti asua ja jonne palvelijat paraikaa asettivat hänen matkakalujaan, mutta sitten istui hän taas isoon nojatuoliin ja salaa katseli nuorta naista. Julia joutui hämilleen siitä, että oli vaipunut vastustamattomaan miettiväisyyteensä ja koetti puolustautua laskemalla leikkiä siitä.

      "Rakas pikku ystäväni, kyllä me tunnemme leskisurun", vastasi täti.

      Pitäisi olla neljänkymmenen vuoden vanha huomatakseen sen ivan, jota vanhan rouvan huulet ilmaisivat. Seuraavana päivänä tunsi kreivitär voivansa paremmin ja oli puheliaampi. Rouva de Listomère ei ollut kauempaa toivotonna siitä, onnistuisiko hänen kesyttää nuori rouva, jota hän ensin luuli araksi ja tuhmaksi; hän kertoi hänelle paikkakunnan huvituksista, tanssiaisista ja perheistä, joiden luona he voisivat käydä. Kaikki kysymykset, jotka markisitar teki päivän kuluessa, olivat pauloja, joita hän vanhan rakkaan tottumuksensa mukaan ei voinut olla virittämättä nuoren naisen eteen urkkiaksensa tämän luonnetta. Julia vastusti kaikkia muutaman päivän kuluessa tehtyjä yrityksiä saada häntä etsimään vaihtelua ulkopuolelta kotia. Huolimatta vanhan rouvan halusta saada ylpeänä näyttää kaunista veljenpojan vaimoa täytyi hänen luopua aikomuksestaan viedä hänet mukanaan seuraelämään. Kreivitär oli löytänyt tekosyyn sekä sulkeutumiseensa että alakuloisuuteensa siinä surussa, jota tunsi isänsä kuoleman johdosta ja jonka vuoksi hän vielä kantoi surupukua. Kun kahdeksan päivää oli kulunut, ihmetteli markisitar Julian enkelintapaista lempeyttä, kainoa viehättäväisyyttä ja hyväsydämistä ymmärrystä tuntien elävää osanottoa siihen surumielisyyteen, joka kalvoi tätä nuorta sydäntä. Kreivitär oli yksi niistä naisista, joka oli syntynyt ollakseen rakastettava ja näytti tuovan onnea mukanansa. Hänen seuransa kävi niin suloiseksi ja kallisarvoiseksi rouva de Listomère'lle, että hän jumaloi veljenpoikansa vaimoa ja toivoi ei tarvitsevansa enää jättää häntä. Kuukausi aikaa oli kyllin rakentaakseen ikuisen ystävyyden heidän välilleen. Ihmetellen huomasi vanha rouva muutoksen rouva d'Aiglemontin ulkomuodossa. Vilkkaat värit, jotka lämmittivät hänen ihoaan, katosivat vähitellen ja kasvonsa saivat himmeän kalpean tunnun. Sitä mukaa kuin hän kadotti alkuperäisen säteilevän ulkomuotonsa, tuli Julia vähemmän surulliseksi. Toisinaan herätti markisitar nuoressa sukulaisessaan ilon purkauksen ja naurun puuskan, jotka pian häipyivät jonkun pakoittavan ajatuksen vaikutuksesta. Hän arvasi, ettei isän muisto eikä Viktorin poissaolo ollut syynä siihen syvään alakuloisuuteen, joka varjosti hänen veljenpoikansa vaimon elämää; sitten syntyi hänessä niin monta synkkää epäluuloa, että hänen oli mahdoton huomata oikeata pahan syytä, sillä totuuden me löydämme ehkä vain sattuman kautta. Vihdoin osoitti Julia kummastuneen tätinsä silmäin edessä täydellistä avioliiton unhoitusta, juurikuin nuoren ajattelemattoman tytön hillitsemätöntä iloisuutta, avomielisyyttä, lapsellisuutta, ikäänkuin hän ei olisi ollut täysikasvuinen, koko sitä hienoa ja herkkää, toisinaan niin syvää ymmärrystä, joka on Ranskan nuorisolle ominaista. Rouva de Listomère päätti silloin tutkia tämän sielun salaisuuksia, joiden äärimmäisyydet olivat melkein läpitunkemattoman teeskentelyn kaltaisia. Myöhään eräänä iltana istuivat molemmat naiset kadulle antavan ikkunan edessä. Julialla oli taas miettivä ilmeensä. Eräs ratsastaja ajoi ohi.

      "Siinä on yksi meidän naapureistamme", sanoi vanha rouva.

      Rouva d'Aiglemont katsoi tätiänsä levottomuuden sekaisella kummastuksella. "Se on eräs nuori englantilainen, eräs aatelismies, herra Artur Ormond, lordi Grenvillen vanhin poika. Hänen juttunsa on jännittävä. Hän tuli Montpellier'iin v. 1802 siinä toivossa, että ilmanala siellä parantaisi rintataudin, jota hän sairasti; ilmanalan tähden lääkärit lähettivätkin hänet sinne. Samoinkuin kaikki hänen kansalaisensa, vangitutti Bonaparte hänetkin sodan puhjettua, sillä tuo peto ei voi elää tappelematta. Haihduttaakseen ikäväänsä rupesi nuori englantilainen tutkimaan tautiansa, jota hän luuli hengenvaaralliseksi. Siten mieltyi hän vähitellen anatomiaan ja lääketieteeseen; intohimoisesti innostui hän tutkimaan näitä tieteitä, joka on jotenkin harvinaista niin korkea-arvoisessa miehessä; mutta tutkihan hallitsijakin kemiaa! Sanalla sanoen, Artur edistyi ihmeteltävällä tavalla, jonka m.m. Montpellier'in professoritkin tunnustivat; opinnot lohduttivat häntä vankeudessaan ja samalla hän parani täydellisesti. Väitetään, että hän kahden vuoden ajalla ei puhunut sanaakaan, hengitti säästäväisesti ja makasi heinäladossa sekä joi

Скачать книгу