LITMIR.BIZ

Скачать книгу

äkkiä upseeri, otti Juliaa vyötäisiltä, nosti hänet voimakkaasti ja reippaasti ylös ja saattoi hänet syrjään muutaman pylvään luo.

      Ellei hän olisi niin kiivaasti vetänyt syrjään pientä uteliasta sukulaistaan, olisi tämä voinut joutua sen valkean, viheriäisellä ja kullalla kirjaillulla satulalla varustetun hevosen jalkoihin, jota Napoleonin mamelukki talutti ohjaksista aivan kaariportin alla kymmenen askelta kaikkien niiden hevosten jälestä, jotka odottivat keisarin seurueeseen kuuluvia korkea-arvoisia upseereita. Nuori mies valmisti paikan isälle ja tyttärelle kauaksi oikealle väkijoukon etupuolelle ja antoi merkin kahdelle vanhalle krenatöörille että nämä suojelisivat heitä kummankin puolin. Kun upseeri tuli takaisin palatsille, olivat Julian kasvot saaneet takaisin iloisen ja onnellisen ilmeen sen lyhyen säikähdyksen perästä, joka oli kuvastunut niissä silloin kun tuo valkea hevonen oli hypännyt; hän oli salaisesti puristanut upseerin kättä joko kiittääkseen tätä hänelle äsken osoittamastaan pienestä palveluksesta tahi sanoakseen hänelle: "oletteko nyt vihdoinkin täällä!" Hän taivutti myös lempeästi päätään vastaukseksi siihen kunnioittavaan kumarrukseen, jonka upseeri teki hänelle ja hänen isälleen ennenkuin riensi pois. Vanha herra, joka näytti tahallaan jättäneen molemmat nuoret yksin, säilytti vakavan ilmeensä ja pysyttelihe vähän tyttärensä takana, mutta hän piti häntä salaa silmällä sill'aikaa kun oli olevinansa kokonaan kiintynyt Carroussel-kentän tarjoomaan komeaan näkyyn. Kun Julia katsoi isäänsä niinkuin koulupoika, joka pelkää opettajaansa, vastasi tämä hänelle iloisesti ja hyvänsuovasti hymyillen; mutta hänen terävä katseensa oli seurannut upseeria aina kaariportille asti eikä mikään tästä lyhyestä kohtauksesta ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

      "Kuinka tämä on kaunista!" sanoi Julia hiljaan puristaen isänsä kättä.

      Carroussel-kentän tällä hetkellä tarjooma ihana ja komea näky houkutteli saman huudahduksen tuhansilta katsojilta, jotka kaikki tuijottivat siihen ihailevin silmäyksin. Toinen ihmisrivi, yhtä taaja kuin se, jossa isä ja nuori tyttö olivat, täytti yhdensuuntaisesti palatsin kanssa sen kapean kivillä lasketun paikan, joka ulottuu pitkin Carrousel-kentän viereistä aitausta. Naisten erilaiset puvut piirsivät jonkinmoisen kehän sen suunnattoman, pitkulaisen nelikulmion ympäri, jonka Tuilleriain rakennukset ja tämä aitaus, silloin vastarakennettu, muodostavat. Vanha kaartinrykmentti, jonka oli määrä esiintyä katselmuksessa, täytti tämän suuren nelikulmion muodostaen vastapäätä palatsia vaikuttavia sinisiä, kymmenrivisiä jonoja. Aitauksen toisella puolella ja Carrousel-kentällä seisoi yhdensuuntaisissa riveissä useita jalkaväki- ja ratsuväkirykmenttejä valmiina marssimaan sen riemuportin alitse, joka koristaa kallerin keskustaa, ja jonka huipussa siihen aikaan nähtiin komeita venetsialaisia hevosia. Rykmenttisoittokunta oli sijoitettu alemmaksi Louvren kallerin viereen ja peittivät sen näkyvistä päivystävät puolalaiset keihäsmiehet. Suuri osa hiekoitettua nelikulmiota oli tyhjä kuin areena, valmistettuna näiden äänettömien joukkojen manöövereitä varten, näitä joukkoja varten, jotka seisoivat siinä järjestettyinä sotataidon sopusuhtaisten lakien mukaan ja joiden kymmenestä tuhannesta pistimestä auringonsäteet salamoina heiastuivat. Tuuli leikki sotilaitten sulissa ja pani ne lainehtimaan kuin puut metsässä kovan viiman taivuttamina. Nämä vanhat joukot seisoivat siinä loistavina ja mykkinä välkkyen tuhansin värein erilaisissa virkapuvuissaan, aseissaan, koristuksissaan ja nauhoissaan. Tämä suunnaton taulu, joka oli pienoiskuva taistelutantereesta ennen tappelua, tarjosi runollisen näyn kaikkine ympäristöineen ja omituisine tarpeineen taustanaan majesteetillinen rakennus, jonka liikkumattomuus näytti olevan esikuvana johtajille ja sotamiehille. Katsojat joutuivat tahtomattaan vertailemaan näitä ihmismuureja ja kivimuureja keskenään. Kevätaurinko valaisi runsaasti sekä äsken rakennettuja valkoisia muureja että vuosisatoja vanhoja, se paistoi täydeltä terältä näille lukemattomille ahavoittuneille kasvoille, jotka kaikki kertoivat kestettyjen vaarojen historiaa ja jotka vakavina odottivat vasta tulevia. Kunkin rykmentin överstit olivat ainoat, jotka kulkivat edestakaisin näiden sankarien muodostamien rintamain edessä. Ja sitten näitten joukkojen takana, jotka välkkyivät hopeasta, taivaansinisestä, purppurasta ja kullasta, saattoi nähdä kolmivärisiä standaarilippuja, keihäisiin kiinnitettyinä, ja kuuden väsymättömän puolalaisen ratsumiehen kantamina, jotka niinkuin pellon vieressä olevaa laumaa paimentavat koirat, lakkaamatta lensivät sotaväen ja väkijoukon väliä estääkseen viimemainittua tunkeutumasta sen kapean kaistaleen yli, joka sille oli määrätty keisarillisen kallerin vierestä. Elleivät nämä miehet olisi liikkuneet, olisi voinut luulla olevansa prinsessa Ruususen nukkuvassa linnassa. Kevättuuli, joka liehutti krenatöörien pitkäkarvaisia karvalakkeja, osoitti paraiten miten liikkumattomina nämä sotilaat seisoivat, ja väkijoukon surina teki heidän äänettömyytensä vielä huomattavammaksi. Ainoastaan joskus kuului symbaalin kilisevä ääni tahi lyönti, joka erehdyksessä sattui bassorumpuun ja jota keisarillisen palatsin synnyttämä kaiku toisti muistuttaen kaukaisia ukkosenjyrähdyksiä rajuilman edellä. Kuvaamaton innostus vallitsi tässä odottavassa joukossa. Ranskan piti sanoa hyvästit Napoleonille ennenkuin hän lähti retkelle, jonka vaarat vähäpätöisinkin kansalainen saattoi arvata. Kysymys oli silloin Ranskan vallan olemassaolosta. Tämä ajatus näytti sytyttävän sekä kansalaisia että sotilaita, jotka kaikki yhtä äänettöminä seisoivat tiheään sullottuina tässä aidatussa paikassa, jonka yllä Napoleonin kotka ja henki liitelivät. Useiden läsnäolevien ja sotilaitten välillä vaihdettiin jäähyväissanoja, he sanoivat toisilleen hyvästit kenties ijäksi; mutta kaikista sydämistä, niistäkin, jotka olivat enimmin vihamielisiä keisaria vastaan, kohosi taivaaseen lämpimiä toivomuksia isänmaan kunnian puolesta. Nekin miehet, jotka olivat enimmin väsyneitä Ranskan ja Europan väliseen taisteluun, olivat kaikki luopuneet vihastaan astuessaan riemuportin alatse, sillä he ymmärsivät, että vaaran hetkellä Napoleon oli koko Ranska. Linnankello löi puolta yhtä. Samassa taukosi väkijoukosta kuulunut surina ja hiljaisuus tuli niin syväksi, että olisi saattanut kuulla lapsen puhuvan. Vanha herra ja hänen tyttärensä, jotka näkyivät elävän ainoastaan silmin, saattoivat eroittaa kannuksien kilinää ja miekkojen kalsketta, jotka kaikuivat linnan pylväiköstä.

      Pieni mies, jotenkin lihava, puettu viheriäiseen virkapukuun, valkeisiin housuihin ja ratsusaappaisiin, näyttäytyi äkkiä. Päässä oli hänellä kolmikulmainen hattu, joka näytti vaikuttavan yhtä lumoavasti kuin mies itse. Kunnialegionan leveä, punainen nauha koristi hänen rintaansa; hänellä oli pieni miekka sivullaan. Miestä katsottiin kaikilta tahoilta samalla kertaa. Rummut alkoivat heti päristä, molemmat soittokunnat alkoivat soittaa erästä sotaisaa säveltä, johon kaikki soittokoneet yhtyivät hienoimmasta huilusta aina mahtavaan bassorumpuun saakka. Tästä sotaisesta kehoituksesta syttyivät kaikki sydämet, liput liehuivat, sotamiehet tekivät kunniata kivääreillä säännöllisesti ja yht'aikaa, joka kaikki sai pyssyt ensimmäisestä viimeiseen riviin Carrousel-torilla liikahtamaan. Komentosanat lensivät kuin kaiku rivistä riviin. Innostunut väkijoukko kajahutti huudon: "eläköön keisari!" Vavistus kävi läpi väkijoukon, kaikki liikkui, kaikki huojui. Napoleon oli noussut hevosen selkään. Tämä antoi jälleen elämän mykille joukoille, äänen soittokoneille, lennon kotkille ja lipuille ja ilmeen kaikille kasvoille. Yksin tämän vanhan palatsin korkeiden kallerien muuritkin näyttivät huutavan: "eläköön keisari!" Se ei ollut inhimillistä, se oli jotain loihduttua, ikuisen mahdin kuva, tahi vielä paremmin ohimenevä kuva tästä niin ohimenevästä vallasta. Mies, jonka ympärillä oli niin paljon rakkautta, ihastusta, uskollisuutta, onnentoivotuksia, mies, jonka tähden aurinko oli ajanut pois pilvet taivaalta, istui hevosensa selässä kolme askelta siitä pienestä eskadroonasta, joka seurasi häntä, suurmarsalkka vasemmalla sivullaan ja päivystävä marsalkka oikealla. Huolimatta kaikesta siitä liikunnasta, jota hän herätti, ei yksikään piirre hänen kasvoissaan näyttänyt muuttuvan.

      "Niin, tietysti Vagramilla keskellä tulta, Moskovassa kaikkien kuolleitten seassa, hän on aina tyyni, hän!"

      Tämän vastauksen moniin hänelle tehtyihin kysymyksiin antoi se krenatööri, joka seisoi nuoren tytön vieressä. Julia vaipui hetkeksi kokonaan näiden kasvojen tarkastamiseen, joiden tyyneys todisti niin suurta oman valtansa tuntemista. Keisari huomasi neiti Chatillonnet'in, kumartui Ducre'en päin ja sanoi pari sanaa, jotka saivat suurmarsalkan hymyilemään. Manööverit alkoivat. Jos nuori tyttö tähän asti oli jakanut

Скачать книгу