LITMIR.BIZ

Скачать книгу

minua tähän aikaan usein käymään muualla ja tämä sydäntäni helpotti; sillä tuntui sanomattoman kiusalliselta olla hänen seurassaan nyt, kuin emme enää voineet seurustella vanhaan tapaamme. Minä mietiskelin, mitähän todellakin oli tapahtunut, ja välistä arvelin, ett'ei mitään erinäistä ollut tullut väliimme, enkä kumminkaan saanut poistetuksi pelkoani sitä, että nuo suloset talvi-iltamat olivat vaan pettävä muisto, joka ei milloinkaan olisi palajava takaisin. Kaipasin, kaipasin niin innokkaasti tuota hävinnyttä aikaa, kaipasin Elinaa, kuin olin poissa, kaipasin vielä enemmän, kuin olin hänen seurassaan, ja niin kului sekä kevät että kesä minun huomaamattani; päivät haihtuivat minulta vaan yhdessä mietiskelemisessä, ja vasta kuin syksy tuli ja minun oli mentävä takaisin yliopistokaupunkiin, niin tämä murehtiva mielisteleminen muuntui haluttomaksi vastenmielisyydeksi kaikkeen työhön, katkeraksi nyreydeksi ulkomaailmaa ja sen menoja vastaan, ja minun nyt melkein aina teki mieleni päästä hänen läheisyyteensä jatkamaan tuota hehkuvaa mietiskelemistä, joka äskettäin oli ollut minulle niin vastenmielinen. Toivoin vaan vilahdukselta nähdäkseni hänen loistavaa hymyänsä ja saadakseni yhdenkään katsahduksen hänen uskollisista silmistään, jotta siten saisin työhaluni ja elämisen toivoni takaisin.

      Ja sen sainkin.

      Pieni tohtoroimismatka sen toivon täytti ja tämä ensimmäinen lääkäritoimeni on sen tähden painunut haihtumattomaksi mieleeni. Eräs puolikasvunen poika, joka asui lähimmän merivuonon kulmassa, oli rikkonut itsensä niin pahasti, että henki oli vaarassa. Lennätettiin sana tohtorille, mutta kun oli myrskynen sää ja hän päälle päätteeksi itse oli kipeä, niin ei hänen käynyt meneminen, Tuskassaan tuli sanantuoja meille, "kuin minäkin luin tohtoriksi". Kävin lääkärin luona, sain neuvoja häneltä ja läksin matkalle. Ensin meidän yön halki oli ratsain mentävä vuoriharjun yli, jota matkaa en hevin unhota; jääkylmä tuuli loi lumiräntää silmiimme noilla aavoilla puuttomilla vuoren lakeuksilla. Ja pimeys oli niin sysimusta, että hädin tuskin näin opasta. Mutta kunnia olkoon meidän siunatuille pienille hevosillemme: ne eivät antaneet jalkojensa soljahtaa ei niin kertaakaan, ne löysivät tien silloinkin kuin ihmiset olisivat eksyneet siltä pois, ne vaan uutterasti taistelivat tuulen ja myrskyn kanssa eivätkä uupuneet.

      Sitten oli meidän vielä purjehdittava vettäkin myöten. Sanaton vaitiolo veneessä, tavattoman äkkiä lausutut ja täytetyt käskyt näyttivät selvästi, että kuolema uhkasi joka tuulenpuuskassa, myös sillekin, joka tottumattomuudessaan ei olisi voinut arvata purjehduksemme vaaroja. Pääsimme kumminkin toiselle puolelle ja minä heti tohtoroimaan kaikin voimin. Jo sitä tehdessäni ja vielä enemmän kotimatkalla selveni minulle, että työ kuitenkin oli siunattu asia. Tunsin todellista iloa siitä, kävi ikään kuin elämänhalun tuulahdus mieleni yli.

      Koska tuuli oli vähän laimennut, otin venekyydin koko paluumatkaksi. Vettä tuli kuin korvosta kaataen pitkin koko matkaa ja kuin loppumatkalla kävi kylmä tuulikin, niin tuntui minusta hyvin suloselta, kun iltasella näin valkeain pilkottavan kylän tuvista ikään kuin kotilämmön ystävällisinä sanansaattajina.

      Riensin kiiruusti ylös tietä myöten pihalle. Akkunoista loisti uutimien lävitse tumma valo märille, melkein lehdettömille puille, valkealle puutarhan aidalle sekä tien vesilätäköille. Heitettyäni sadevaatteet yltäni astuin tupaan, joka oli juhlallisesti valastu. Pöytä oli katettu valkealla vaatteella, kahvipannu porisi niin somasti hiiloksella, koko läjä pyöreitä vehnäsiä loisti keskeltä pöytää, jonka ympärillä istui talon väki ja sitä paitse Elina, Holt ja "Patriootti".

      Näkyi selvästi, että he odottivat minua, ja tultuani tupaan kaikki nousivat sanomaan minua tervetulleeksi takaisin; he kertoivat saaneensa eräältä talonpojalta, joka oli tullut vuorten ylitse, tietää minun jo lähteneeni sieltä, josta he olivat voineet osapuilleen arvella, mihinkä aikaan minä tulisin kotiin. Ja kuin kaikki istuimme ilomielin pöydän ympärillä, kuin näin kaikki nuo rakkaat ihmiset, kuin sitten puhelimme, kahvipannu porisi sekä uuninvalkea rätisi, silloin näkyi elämä minusta vielä lempeältä ja suloselta, ja aloin yhä enemmän luottaa siihen suureen parannuskeinoon, jota sanotaan työskentelemiseksi. Mutta kuin Elina illemmalla tuli luokseni, kuin taasen näin lempeän uskollisen katseen hänen rehellisissä harmaissa silmissään, kuin kuulin vanhan, sydämmellisen soinnun hänen äänessään ja kuin hän äkkiä tarttui käteeni sanoen: "Kiitos sinulle siitä, että menit sinne", niin silloin olivat kaikki epäilykset hävinneet, silloin työ, johonka aioin mennä, ei ennä tuntunut parannuskeinolta, vaan ilotoimelta, elämä näytti suloselta, ja minulle syntyi halu päästä matkalle ja alottaa sitä taistelua, joka vast'ikään oli tuntunut niin kärsimättömän raskaalta.

      IV

      Olin suorittanut tohtorin tutkintoni, yliopistovuoteni olivat loppuneet, ja joulun tienoilla istuin taas reessä matkustamassa kotia päin. Tämän kotimatkani ensi päivä on vielä mielessäni niin selvänä kuin se olisi ollut eilinen päivä. Lunta oli tullut runsaasti ja kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja rauha. Hevoseni juosta jolkutteli itämaakuntamme juhlallisilla kuusikankailla, suurien talojen sivuitse ja korkeahuippusia lumikinoksia sekä lumisia puita seisoi kahdella puolella tietä. Kuin puut olivat vähän taajemmassa, niin lumi oli rakentanut köykäsiä siltoja oksien välille. Pienemmät yksinäiset kuuset olivat muuttuneet lumikartioiksi: alaoksat olivat lumipeitteen alla, ylemmät olivat painuneet alas pitkin runkoa, niin että oli ikään kuin lumi olisi verhonnut kaikki puitten oksat hyvin ahtaaseen vaippaan.

      Hienommat lehtipuut olivat kaikki lumesta painuneet yhtäänne päin; ne olivat lyykistyneet tuulen ja pyryn painosta ja niiden hennot latvat olivat taipuneet aivan kumaraan lumipeitteen alla. Vaan suuremmat, joitten jäykkiä oksia tuuli ei ollut jaksanut taivuttaa, olivat kokonansa lumen peitossa, ja ne silloin olivat suurien huudekukkien kaltaset, joita oli otettu suuresta akkunaruudusta ja istutettu aavalle kentälle.

      Olipa ihana katsella tuota tyyntä lumista luontoa. Valkea oli maa, valkeat vuoret, valkeat puut, rakennukset ja aitaukset, vaaleapilvinen taivas josta suuria lumihiutaleita liiteli verkalleen alas. Koko seutu, jonka halki matkustelin, oli nyt aivan kuin suuri, siisti ja somisteltu joulutalo monine tasasine käytävineen, pehmeine uudinvuoteineen ja loistavine lumikynttilöineen.

      Oli kaunis päivä ja itse olin niin sanomattoman ilonen, että nyt olin vapaa, että nyt liitelin kotia päin, kaikkea tuota tuttua ja rakasta kohti, että kohta olin oleva siellä missä hän oli, kohta olin näkevä hänet, kuunteleva häntä ja puheleva hänen kanssaan, eikä nyt mikään epäilyksen eikä epätoivon ajatus päässyt mielessäni valloille! ja kaikkialla ympäristössäni näkyi olevan sama rauhallinen ja hilpeä mieliala kuin minussakin, kaikki näkyi tuntevan samaa sisällisen vapautuksen riemua ja samaa raitista elämän halua kuin minäkin.

      "Onpa sulosta elää, kuin pehmeänhentonen lumi syleilee", kuuset sanoivat kankaalla; "on sulosta elää", jänis riemuitsi, kuin se tuulen nopeudella vilahti meidän sivuitsemme pitkin syviä teitään ja melkein yhtä korkeain lumikinosten kätkemänä; "on sulosta elää", lumenhöytäleet kuiskasivat, kuin ne niin itsehensä tyytyväisinä liitelivät, laatelivat ilmassa ja laskeutuivat rauhaan untuvanpehmoselle vuoteelleen. Suuressa talossa, jonka ohitse kuljin, kilit ja lampaat syödä järnyttivät männynrisuja, jotka olivat pihalla, ja heistä oli sangen sulosta elää niin kauvan, kuin heillä oli risuja kyllä järsiäkseen. Riihen edustalla hyppieli suuri joukko varpusia, ja heistäkin oli elämä ylen autuasta, kuin riihessä puitiin sekä lähenevä joulu ja sen ohralyhteet katolla olivat toivossa. Kaikki oli mielissään ja hyräili samaa ilolaulua kuin minäkin, kohottaessani hattua ja jättäessäni kaupungille hyvästiä.

      Muutaman päivän jälkeen oli maamme itämaakunnat jo kaukana; erottavien vuoritunturien aavain lumikenttäin yli olin jo myöskin kulkenut, ja ajoin nyt aika menoa alas erään länsimaakunnan rinnettä myöden, enkä koskaan ole pitemmän väliajan perästä voinut uudestaan nähdä sen vuoria, sen vuonoja, sen kohisevia virtoja, sen synkkiä salometsiä, sen pieniä, ryhmittäin rakennettuja taloja tuntemattani sisällistä äänetöntä hymyä taikka hiljasta riemua suonissani, jota ei voi sanoilla selittää. Tällä kertaapa näin nämät seudut jälleen, odotuksen outo rauhattomuus sydämmessä, joka yhä vaan kasvoi kuta lähemmäksi kotiseutua tulin. Ensi päivien ilonen, juhlallinen mieli

Скачать книгу