LITMIR.BIZ

Скачать книгу

alkoi puhella mietteitään "hiljasesta ja somasta". Välistä kuulin hänen myös puhuvan tuon tyttösen talonpoikasista tavoista. Minä en niitä paljon havainnut, mutta enpä ollutkaan siihen aikaan mikään tarkka tutkia.

      Vasta silloin, kuin monta vuotta oltuani poissa tulin kotiin levähtämään ensimmäisten tieteellisten urhotöitteni jälkeen, Elina ja minä aloimme katsella toinen toistamme vähän lähemmältä. Minä olin ylioppilas, hän vasta ripillä käynyt. Ensi yhtymisemme olivat sellaiset, että koetimme kaikin tavoin loukata toinen toistamme. Sittemmin teimme kumminkin jonkunlaisen epäluotettavan sovinnon, ja aloimme ilmottaa toisillemme ajatuksiamme – taikka oikeammin, minä sen vaan yksipuolisesti teinkin.

      Tultuani vast'ikään tieteellisistä harrastuksistani, minä en voinut ajatella paljon muuta kuin tiedettä. Tunsin itseni vapaaksi koko synnillisestä ihmisestäni sekä luulin olevani täynnä puhtaimpia käsitteitä. Pidin jokapäiväsen elämän rientoja halpoina ja arvelin milt'ei alentavan arvoani, jos puhuin muusta kuin tieteellisistä asioista. Tältä kannalta myös lähestyin Elinaa.

      Mutta mitään epätieteellisempää kuin Elina Holtia ei taivaan aurinko vielä ole valassut. Minä tunsin, ajattelin ja toimitin ainoastaan tieteellisten perusteiden nojalla; hän tunsi, ajatteli ja toimieli omalla tavallansa sen tähden vain, että hänen mielensä niin teki ja että hänen luontonsa laatu oli semmoinen, ja kun hänen päähänsä pälkähti, niin hän ei ottanut ollenkaan mitään tunteakseen eikä ajatellakseen. Minä luulin silloin kykeneväni keksimään olemisen perussyitä; vaan Elinalla ei yhtään ollut halua semmoisiin.

      Eräänä päivänä ilmotin hänelle muutamia tärkeitä loppupäätöksiä, joihin olin tullut meren pohjalla olevan alkuliman tutkimisessa, ja arvelin, että tästä oli mielestäni koko elimellisen elämän alku ja synty etsittävä. Huomautin hänelle myös senkin kummastuttavan seikan, että jo Jonialainen Anaksimandros – se oli muistaakseni hänen nimensä – lausui sen mielipiteen, että elämä on syntynyt siten, että aurinko paistoi maan pinnalle, jossa silloin oli vaan kosteata limaa ja vettä, ja että ensi ihminen luultavasti oli ollut kala.

      "Se on inhottavaa!" Ei hänellä ollut sen enempää lausumista tästä niin ylön tärkeästä asiasta.

      Samassa tilaisuudessa tulin sanoneeksi, että apina tietysti on ihmisen lähin kantaisä.

      "No niin, tiedätkö, että sitä minäkin olen ajatellut", hän lausui, ja minäpä aloin jo pitää häntä ajattelevana ihmisenä, kunnes hän lisäsi: "siitä lähtien kuin sinä tulit kotia".

      Todellakaan, hänellä ei ollut rahtuakaan tieteellistä henkeä. "Ei käy luottaminen kirjoihin", hän sanoi, teeskentelemättä ilmottaen tietämättömyyttään, ja hän pysyi tavattoman kiivaasti omissa mahdottomissa ajatuksissaan. Eikä vastaväitteet vaikuttaneet häneen mitään. "Olen siitä kumminkin vakuutettu", hän vaan sanoi. Kerrankin kuin hän seisoi rannalla vaatteita sotkemassa sai hän minut melkein silmittömästi suuttumaan jänkyttämisellään: "olen siitä niin vakuutettu".

      "Sepä on hulluutta olla vakuutettu jostakin", minä sanoin, ja kerroin hänelle, että toinen viisas kreikkalainen oli lausunut, ett'ei käy varmuudella päättäminen mitään mistäkään asiasta.

      "Hän olisi mielestäni tehnyt viisaammin, jos hän ei olisi avannut suutaan", Elina sanoi paukuttaen märkiä vaatteita niin, että vettä räiskyi silmilleni.

      Puhuin sitten rakkaudesta. Oli varma päätökseni, että mies ja nainen olivat kaksi yksilönpuoliskoa, ja että ne, jotka ovat henkistä sukua toinen toisillensa, yhtyvät sisällisestä taipumuksesta yhteen, että heistä tulisi jotakin kokonaista. Mutta silloinpa Elina purskahti semmoiseen sopimattomaan ja vallattomaan nauruun, ett'en ole ennen kuullut kummempaa.

      "Olet tuhma", hän sanoi.

      "Mutta Elina hyvä" – minä alotin lausua vallan närkästyksissäni.

      "Mutta kuinka sinä luulet rakkauden syntyvän?"

      "Etkö sitä tiedä?" Ja sitten hän lauloi erään noista renkutuksista, jossa sanotaan, että ei tiedetä rakkauden tulosta muuta, kuin että se tulee kenenkään lähettämättä, kenenkään tietämättä, vaan että se kumminkin sytyttää itsekutakin ihmistä ilmituleen…

      "Jumala varjelkoon, Elina, minkälaisia veisuja sinä laulat!"

      "Niinkö vai? Onpa minulla toinenkin", ja sitten taas renkutus siitä, että rakkaus puhkee kuin kevähän lehdet sekä kuin hymyilevän silmästä kyynel j.n.e.

      "Mutta ei, se on tuhma" – hän sanoi ja herkesi.

      Jättäen tietopuoliset asiat sikseen, koettelin saattaa häntä harrastamaan läheisempiä käytöllisiä asioita, valtiollisia ja yhteiskunnallisia, vaan ei siitäkään tullut sen parempaa. Politiikkaan, hän lausui päättäväisesti, ei kenenkään rehellisen ihmisen sovi ryhtyä. Hän tunsi vaan yhden henkilön, joka semmoisissa tuhrusteli, tuon entisen aliupseerin ja koulumestarin Hannu Sjuvsenin Grönvaldista, joka juoppouden tähden oli joutunut virkaheitoksi molemmista toimistaan, ja jolla nyt ei ollut mitään muuta askaroimista, kuin politiikan kanssa. Ja työmieskysymyksen olivat kaupunkien mahtavukset keksineet, jotta heillä muka olisi jotakin, josta pitäisivät puheita, kuin suurissa kemuissaan olivat joutuneet iloselle tuulelle ja tulleet ihmisystävällisiksi. Todellakin, Elina oli hirmusen tietämätön.

      Minä aloin arvata mistä hän oli saanut kaikki nuo mielettömyydet. Tietysti sedältään. Tämä oli vaaleatukkanen mies, noin neljännen kymmenen loppupuolella, ja hänen silmänsä olivat vaaleansinertävät. Hän oli vähäpuheinen, ja sekin vähä minkä hän puhui näkyi minusta jotensakin typerältä. Hän tavallisesti ei päässyt pitemmälle kuin lauseen puolitiehen, jäännöksen asemesta hänestä kuului vaan kimakka, uhkaava "Eiköhän?" ikäänkuin olisi tahtonut varottaa kuulijoita kysymästä seuraavia sanoja. Ja sikäli kuin sillä kertaa olin ymmärtävinäni, niin hän halveksi kirjoja. Luulin huomaavani, että hän piti kirjanoppineita houkkioina, valtiollisia asioita harrastavia pettureina, ja hänen tieteellistä kykyään minä varsinkin silloin rupesin halveksimaan, kuin hän kerran ylenkatseesta säihkyvin silmin nauraa hohotti minun sanoessani, että aurinko varmaankin oli palavaa kaasua. Ei Elinakaan ottanut tätä uskoakseen. Hän juuri solmieli kenkänsä nauhoja ja pudisti päätänsä säälitellen, että minä voin uskoa jotakin semmoista.

      "Mutta, hyvä Elinani, kaikkein uusimmat tutkimuksethan näyttävät – "

      "Tiedätkö mitä minun kaikkein uusimmat tutkimukset näyttävät?" hän sanoi, tarttuen viimeisiin sanoihini.

      "Sinun – ?"

      "Ne näyttävät, että kenkäni ovat pohjitta", hän sanoi seisten toisella jalalla ja ojentaen toista rikkinäistä kenkää minua kohti.

      Muutoin olen nähnyt saman Elinan sedän näyttävän oikein miehen mieltä. Olipa hän kerran myrskypäivänä merellä; minä olin muassa. Hän piti perää, paksu takki yllä ja merimiehen lakki päässä. Silloin, täytyy todistaa, oli hänessä jotakin niin miehuullista ja uljasta, kuin hän tuossa istui peräsin ja jalusnuorat kädessä, ett'en parempaa milloinkaan ole nähnyt. Hänen vaaleansiniset silmänsä katsoa tuiottivat silloin tyystisti eteen päin, eikä mikään hyökyaalto eikä laskeutuva laine jäänyt häneltä huomaamatta. Olipa silloin hänen silmissään semmoinen uhkaileva loiste, että minun täytyi lausua itselleni: Hän on polveutunut noista vanhoista viikinkisuvuista, jotka vallottivat Normandian, rupesivat Islannissa asumaan ja löysivät Vinlanninkin. [Norjalaiset viikingit vallottivat keskiajalla pohjos-Ranskanmaan, jonka he sanovat Normandiaksi, kansottivat Islannin saaren, jossa pohjosmaiden runous kehittyi maailman mainioksi, vieläpä pääsivät Pohjos-Ameriikan rannikoille saakka, joita he nimittivät "Hyväksi Vinlanniksi"; vaan tämä löytö kumminkin pian hävisi kansojen muistosta, niin että Ameriika Kolumbuksen aikoina taas oli tuiki tuntematon maa. Suomentajan sel.] Mutta vaan manterella ja sivistyneitten parissa hän oli oikean poroporvarin näkönen.

      Sitä vaan en ollenkaan osannut sanoa, miksi tämä yksinkertanen maakauppias niin suosi erästä lähiseudussa asuvaa miestä, jota yleisesti nimitettiin "patriootiksi" (isänmaanrakastajaksi). Tämä oli varatuomari,

Скачать книгу