Laakson lilja - Honore de Balzac

Скачать книгу

älysin, että olin puettu kuin savoialaisen apina. Häpesin itseäni. Minä jäin paikoilleni aivan tyhmistyneenä, maistellen hedelmää, jonka olin vastikään ryöstänyt, tuntien huulillani lämmön verestä, jota olin hengittänyt, katumatta mitään ja seuraten katseillani tuota taivaasta laskeutunutta naista. Kuumeen vallassa, jonka ensimäinen aistillinen näkemys sydämessäni herätti, minä harhailin tyhjiksi jääneissä tanssiaisissa, löytämättä tuntematontani. Minä palasin kotiin ja asetuin levolle perinpohjaisesti muuttuneena.

      Uusi sielu, kirjavasiipinen sielu oli puhkaissut kotelonsa. Rakas tähteni, jota minä olin ihaillut sinisissä lakeuksissa, oli pudonnut alas ja tullut naiseksi säilyttäen kirkkautensa, säteilynsä ja raikkautensa. Minä rakastin äkkiä tietämättä mitään rakkaudesta. Eikö siinä ole jotain ihmeellistä, tuossa miehen kiihkeimmän tunteen ensimäisessä purkauksessa? Minä olin kohdannut tätini salissa muutamia kauniita naisia, mutta ei yksikään heistä tehnyt minuun mitään vaikutusta. Onkohan siis olemassa hetki, tähtien liitto, erityisten olosuhteiden yhtyminen, yksi ainoa naisten joukossa, joka aiheuttaa yksinomaisen intohimon aikana, jolloin intohimo kohdistuu sukupuoleen sen kokonaisuudessa? Ajatellessani, että valittuni eli Touraine'ssa, minä hengitin nautinnolla ilmaa, minä näin sen sinessä värin, jota minä en ole sen jälkeen enää nähnyt. Vaikka olin sisällisesti ihastuksissani, näytin minä vakavasti sairaalta ja äitini tunsi katumuksen sekaista pelkoa. Kuten eläimet, jotka tuntevat onnettomuuden lähestyvän, minä lyykistyin puutarhan nurkkaan unelmoimaan ryöstämästäni suudelmasta. Muutamia päiviä noiden muistettavien tanssiaisten jälkeen äitini luuli työstä luopumiseni, välinpitämättömyyteni, jolla minä suhtauduin hänen painaviin katseisiinsa, hänen ironiansa tehottomuuden ja synkän tilani johtuvan niistä luonnollisista käännekohdista, joita nuorilla minun iälläni on. Maaseutu, tuo ikuinen parannus mielenliikutuksille, joita lääketiede ei ollenkaan tunne, katsottiin minulle parhaimmaksi keinoksi vapautua mielen haluttomuudesta. Äitini päätti, että minun oli vietettävä muutamia päiviä Frapesle'ssa, linnassa, joka sijaitsi Indre joen varrella Montbazon'in ja Azay-le-Rideau'n välillä, erään hänen ystävänsä luona, jolle hän epäilemättä antoi salaisia ohjeita. Päivänä, jolloin maaseudun ovet minulle avautuivat, minä olin uinut niin pitkälti rakkauden merta, että olin kulkenut sen yli. En tiennyt tuntemattomani nimeä; kuinka oli häntä nimitettävä, mistä oli hänet löydettävissä, kenelle saatoin minä hänestä puhua? Luonteeni arkuutta lisäsi vielä selittämätön pelko, joka valtaa nuoren sydämen rakkauden ensi yrityksessä; se alkoi minussa melankolialla, joka on toivottomien intohimojen merkki. En halunnut parempaa kuin saada kulkea ja juosta vapaasti pitkin kenttiä. Tuolla lapsen rohkeudella, joka ei epäile mitään, ja johon sisältyy, kuinka sanoisin, jotain ritarillista, minä päätin tutkia kaikki Touraine'n linnat, jalkasin kulkien ja lausuen joka kauniin pienen tornin nähdessäni: – Tuolla hän asuu!

      Eräänä torstai-aamuna minä siis läksin Tours'ista Saint-Eloy'n tulliportin kautta, kuljin Saint-Sauveur sillan yli, saavuin Poncher'hen nostaen nenääni joka talon kohdalla ja käännyin kulkemaan pitkin Chinon'in tietä. Ensi kertaa elämässäni minä saatoin pysähtyä puun alle, kulkea mieleni mukaan hitaasti tai nopeasti, kenenkään minua kuulustelematta. Surkuteltava olento, jonka monenlainen yksinvaltius on masentanut (rasittaahan se enemmän tai vähemmän kaikkea nuoruutta), tuntee ensi kertaa vapaata tahtoaan käyttäessään, kohdistuipa se vaikka vähäpätöisyyksiinkin, sielussaan jotakin riemastuksen tapaista. Monet syyt yhdessä vaikuttivat, että tuo päivä muodostui minulle ihastuttavaksi juhlaksi. Lapsuudessani eivät kävelyretkeni vieneet minua peninkulmaa pitemmälle kaupungista. Retkeni Pont-le-Voy'n ympäristössä samoin kuin Pariisissa eivät olleet lainkaan turmelleet minulta maaseudun luonnonkauneuksia. Siitä huolimatta oli minulle säilynyt elämäni ensimäisistä muistoista tunne toursilaisen maiseman kauneudesta, johon minä olin tutustunut. Vaikka seutujen runous oli minulle täydelleen uutta, olin minä kuitenkin tietämättäni vaatelias, kuten ne, jotka tuntematta taiteen käytännöllistä puolta, heti kohta kuvittelevat korkeimman päämäärän saavuttamista. Ne, jotka kulkevat jalan tai hevosella Frapesle'n linnaan, lyhentävät matkaa kulkemalla niin sanottujen Kaarle Suuren nummien kautta. Nämä nummet, jotka ovat käyttämättömiä, sijaitsevat sillä ylängöllä, joka erottaa Indre ja Cher jokien vesilaaksot toisistaan, ja sinne vie oikotie Champy'sta. Nuo hiekkaiset tasangot, jotka peninkulman matkan synkistyttävät mieltänne, yhdistää pieni metsikkö Saché'n tiehen. Se vie siihen kuntaan, johon Frapesle kuuluu. Tämä tie, joka yhtyy Chinon'in tiehen kaukana Ballan'in toisella puolella, kulkee aaltomaista tasankoa pitkin ilman merkittäviä käänteitä Artanne'n pieneen paikkakuntaan asti. Siellä tulee näkyviin laakso, joka alkaa Montbazon'ista, päättyy Loire jokeen ja näyttää ikäänkuin hypähtelevän kaksoiskukkuloille rakennettujen linnojen alla. Suurenmoinen smaragdi-halkio, jonka pohjalla virtasi Indre käärmeen kiemuroissa. Tuon laakson nähdessäni minut valtasi aistillinen hämmästys, jota nummien ikävyys tai matkan väsymys oli valmistanut. – Jos tuo nainen, sukupuolensa kukka, asuu jossakin maailman nurkassa, asuu hän varmaan täällä. Näin ajatellessani minä nojauduin erästä pähkinäpuuta vasten, jonka alla minä tuosta päivästä alkaen joka kerta levähdän palatessani rakkaaseen laaksooni. Tuon puun alla, joka oli minun ajatusteni uskottu, minä tein itselleni selkoa niistä muutoksista, joita minussa oli tapahtunut matkaanlähtöpäivästä alkaen. Hän asui siellä, sydämeni ei ollut minua pettänyt. Ensimäinen linna, jonka minä näin nummen rinteellä, oli hänen asuntonsa. Istuessani pähkinäpuun suojassa välkehti keskipäivän aurinko hänen kattonsa liuskoissa ja hänen ikkunaruuduissaan. Hänen pumpulihameensa näkyi valkeana pisteenä katoksen alta viiniköynnöstarhassa. Hän oli, kuten te jo sen tiedätte, vaikkette vielä mitään tiedä, tuon laakson lilja. Hän kasvoi siellä taivasta varten ja täytti sen hyveidensä tuoksulla. Tuo pitkä vesinauha, joka virtasi auringon säteissä vihreiden rantojen välitse, nuo poppelirivit, jotka huojuvilla lehtikudoksillaan koristivat rakkauden laaksoa, nuo tammet, jotka kohosivat viinitarhojen välistä rinteillä, joita joki alati vaihtelevana kiertää, nuo näköpiirit, jotka toisilleen vastaisina häipyivät etäisyyteen, kaikki ilmaisi minulle ääretöntä rakkautta, rakkautta, jonka sytyttäjä ja ylläpitäjä oli tuo vain tuokion näkemäni olento. Jos te tahdotte nähdä luonnon kauniina ja neitseellisenä kuin morsiamen, menkää tuohon laaksoon jonakin kevätpäivänä; jos te tahdotte viihdyttää sydämenne verta vuotavia haavoja, palatkaa sinne syksyn viimeisinä päivinä; keväällä kohottaa siellä rakkaus siipensä taivasta kohden, syksyllä muistelee siellä sitä, mikä on mennyttä eikä palaa. Sairaat keuhkot hengittävät siellä virkistävää raikkautta; silmä lepää siellä kullankeltaisissa metsiköissä, jotka painavat sieluun rauhaisaa surumielisyyttään. Tällä hetkellä antoivat myllyt, jotka olivat Indre'n putouksien varsilla, äänen tuolle kohisevalle laaksolle, poppelit keinuivat hymyillen, ei pilveäkään ollut taivaalla, linnut lauloivat, heinäsirkat sirittivät, kaikki oli säveltä. Älkää kysykö enää, miksi minä rakastan Touraine'a. En rakasta sitä, kuten kehtoani, en kuten kosteikkoa erämaassa; rakastan sitä kuin taiteilija rakastaa taidettaan; rakastan sitä vähemmän kuin teitä, mutta ilman Touraine'a minä tuskin enää olisin elossa. Tietämättäni miksi, kääntyivät silmäni jälleen tuohon valkoiseen pisteeseen, naiseen joka loisti puutarhan keskellä kuin loistaa pensaikossa kosketukselle arka konvolvuluskasvin kellokukka. Liikutettuna minä laskeuduin alas tuon syvänteen pohjaan ja näin pian kylän, jonka ylitsevuotavassa runotunnelmassani havaitsin olevan ilman vertaista. Kuvitelkaa mielessänne kolme myllyä viehättävän muotoisten saarten keskellä, jotka puuryhmien seppelöiminä kohosivat vesikeitaasta; minkä muun nimen antaisi tuolle niin elävälle ja värikkäälle vesikasvistolle, joka verhoaa puron, kohoaa sen yläpuolelle, aaltoilee sen mukana, mukautuu sen oikkuihin ja taipuu myllyjen rattaan ruoskiman veden riehuntaan! Siellä täällä kohoaa sorakasoja, joihin vesi murtuu kimalteleviksi kuohuviiruiksi. Amaryllis, ulpukka, vesililja, kaisla koristivat rantoja suurenmoisella peitteellään. Lahoista puista kyhätty värisevä silta, jonka arkut ovat kukkien peitossa ja jonka pehmeätä sammalta ja tuoreita yrttejä kasvavat kaidepuut kallistuvat putoamatta puroon päin; kuluneet ruuhet, kalastajien verkot, paimenen yksitoikkoinen laulu, ankat, jotka soutivat saarien välissä tai kynivät itseään karkeassa, Loiren kuljettamassa hiekassa; mylläripojat, jotka lakki korvilla lastasivat muulejansa, kaikki nämä yksityisseikat antoivat

Скачать книгу