Laakson lilja - Honore de Balzac

Скачать книгу

että näyttelin komediaa. Minä valitin hänen välinpitämättömyyttänsä, hän kutsui minua luonnottomaksi pojaksi. Sydäntäni kouristi niin, että minä Blois'sa juoksin sillalle heittäytyäkseni Loire virtaan, mutta kaidepuun korkeus esti itsemurhani.

      Saapuessani perille osottivat kaksi sisartani, jotka eivät minua ollenkaan tunteneet, pikemmin hämmästystä kuin hellyyttä. Myöhemmin he kuitenkin olivat suhteellisesti täynnä ystävyyttä minua kohtaan. Huoneeni minä sain kolmanteen kerrokseen. Te käsitätte tilani kurjuuden, jos sanon teille, ettei äitini jättänyt minulle, kaksikymmenvuotiaalle nuorelle miehelle, muita liinavaatteita kuin ne kuluneet, joita olin käyttänyt koulukodissa, ei muuta pukuvarastoa kuin mitä minulla Pariisissa oli ollut. Minä saatoin juosta salin toisesta päästä toiseen nostaakseni ylös hänen nenäliinansa, eikä hän sanonut minulle muuta kuin tuollaisen kylmän kiitoksen, jonka nainen suo palvelijalleen. Minun oli pidettävä häntä silmällä voidakseni huomata, oliko hänen sydämessänsä kuohkeita kohtia, joihin olisin voinut istuttaa jonkun rakkauden oksan, mutta en nähnyt hänessä muuta kuin laihan ja kuivakiskoisen ylhäisen naisen, leikittelevän, itsekkään ja pisteliään, kuten kaikki Listomère suvun naiset, niillä kun häikäilemättömyys kuuluu myötäjäisiin. Hänelle ei elämä ollut muuta kuin velvollisuuksien täyttämistä. Kaikki kohtaamani kylmäluontoiset naiset pitivät velvollisuuksia uskontona, kuten hän. Hän otti vastaan meidän ihailumme, kuten pappi messusuitsutukset; vanhin veljeni näytti kokonaan kuluttaneen loppuun sen rahtusen äidillisyyttä, mikä hänen sydämessänsä oli. Hän pisteli meitä alinomaa purevalla ironiiallaan, joka on sydämettömien ihmisten tavallinen ase, ja hän käytti sitä meitä kohtaan, jotka olimme kykenemättömiä vastaamaan. Vaistomaiset tunteet juurtuvat niin monihaaraisina ja tuo äidin persoonaan kohdistuva pyhä kunnioitus, josta luopuminen tuottaisi turmiota, ympäröi meitä niin monilla siteillä, että me, huolimatta noista okaisista esteistä, yhä rakastimme häntä ylevässä erhetyksessä siihen päivään asti, jolloin me pitemmälle elämässä päässeinä aloimme itsenäisesti häntä arvostella. Tuona päivänä alkaa lasten kosto. Heidän välinpitämättömyytensä, joka on syntynyt menneen ajan pettymyksistä ja jota heidän niistä saamansa katkerat muistot suurentavat, ulottuu hautaan asti. Äitini pelottava itsevaltius karkoitti himokkaat aatteet, joita minä huimapäisesti olin ajatellut tyydyttää Tours'issa. Minä vajosin epätoivoisesti isäni kirjastoon ja aloin lukea kaikkia kirjoja, joita en tuntenut. Pitkät työpäiväni vapauttivat minut joutumasta tekemisiin äitini kanssa, mutta ne raskauttivat moraalista tilaani. Vanhempi sisareni, hän, joka on naimisissa serkkumme markisi de Listomère'n kanssa, koetti joskus lohduttaa minua, voimatta tyynnyttää sitä kiihtymystä, jonka vallassa minä olin. Halusin kuolla.

      Minulle tuntemattomia suuria tapahtumia oli tulossa silloin. Angoulême'n herttua, joka oli lähtenyt Bordeaux'sta yhdistyäkseen Ludvig XVIII: een Pariisissa, sai matkallaan joka kaupungissa noita kiihkeitä suosionosotuksia, jotka valtasivat vanhan Ranskan Bourbon'ien palatessa. Touraine oli levottomassa liikkeessä laillisten prinssiensä hyväksi, kaupunki kuohui, ikkunat olivat liputetut, asukkaat juhlapuvuissa, juhlia valmistettiin, ja itse ilma oli täynnä jotakin huumaavaa – kaikki tuo herätti minussa halun olla läsnä prinssin kunniaksi toimeenpannuissa tanssiaisissa. Kun minä rohkenin ilmaista tämän toivomuksen äidilleni, joka silloin oli liian sairas ottaakseen juhlaan osaa, suuttui hän kovin. Tulinko minä Kongo'sta, koska en tiennyt mitään? Kuinka minä saatoin kuvitella, ettei meidän perheemme olisi edustettuna tanssiaisissa? Kenen, ellei minun oli sinne mentävä isäni ja veljeni poissaollessa? Olihan minulla äiti, ja hän kyllä piti huolta lastensa onnesta. Tällä hetkellä tuli poika, joka oli ollut ikäänkuin perheestä hyljätty, tärkeäksi henkilöksi. Minä olin yhtä hämmästynyt merkityksestäni kuin siitä ironisten päätelmien tulvasta, jolla äitini otti vastaan pyyntöni. Tiedustelin sisariltani ja kuulin, että äitini, jota tällaiset teatteritemput huvittivat, oli kovassa touhussa minun puvustani. Yllätettynä näiden toimenpiteiden suurenmoisuudesta ei ainoakaan Tours'in räätäleistä ottanut tehdäkseen minulle pukineita. Äitini oli lähettänyt hakemaan kotiompelijatartansa, joka maakunnan tavan mukaan osasi tehdä kaikkea neulomatyötä. Vaaleansininen puku valmistettiin minulle joten kuten kaikessa hiljaisuudessa. Silkkisukat ja uudet tanssikengät oli helppo saada; liivit olivat liian lyhyet, mutta saatoin käyttää isäni liivejä; ensi kertaa oli päälläni rinnuspaita, jonka röyhelöt paisuttivat rintaani ja kietoutuivat kaulahuivini solmun ympäri. Kun minä olin puettu, muistutin minä itseäni niin vähän, että sisarteni kohteliaisuuksien rohkaisemana saatoin mennä kokoontuneiden tourainelaisten eteen. Tukala yritys! Juhlaan oli kutsuttu liian paljon väkeä, jotta kaikki olisivat voineet olla valituita. Hoikka vartaloni oli minulle avuksi, minä pujottauduin erääseen Papion'in talon puutarhaan pystytettyyn telttaan ja pääsin lähelle nojatuolia, joka oli prinssin kunniaistuin. Kuumuus oli tukahduttava, ensimäinen julkinen juhla, jossa minä olin läsnä, häikäisi minut loisteellaan, punaisilla seinäverhoillaan, kullatuilla koristeillaan, puvuillaan ja timanteillaan. Joukko miehiä ja naisia, jotka syöksyivät toisiansa tungeksien ja törmäilivät toisiinsa pölypilven ympäröiminä, tyrkki minua. Loistavat vaskitorvet ja sotilasmusiikin bourbonnelaiset juhlasäveleet hukkuivat hurraahuutoihin: – Eläköön Angoulême'n herttua! eläköön kuningas! eläköön Bourbon'it! Tämä juhla oli innostuksen purkaus, jossa jokainen koetti voittaa toisensa raivokkaassa riennossa Bourbon'ein nousevaa aurinkoa kohden; se oli todellista puolueitsekkyyttä, joka jätti minut kylmäksi, alensi minua, saattoi minut syventymään itseeni.

      Tämä pyörre vei minua mukanaan kuin oljenkortta, ja minussa syntyi lapsellinen halu olla Angoulême'n herttua, kuulua noihin prinsseihin, jotka astelivat suunniltaan joutuneen yleisön edessä. Tourainelaisen turhamainen kateus sytytti kunnianhimon, jota minun luonteeni ja olosuhteet jalostuttivat. Kuka ei ole kadehtinut tuota ihailua, jonka suurenmoisen toistumisen minä sain nähdä pari kuukautta jälkeenpäin, kun koko Pariisi syöksyi keisaria vastaan hänen palatessaan Elban saarelta? Tämä herruus massan yli, jonka tunteet ja elämä purkautui kuin yhdestä sielusta, saattoi minut äkkiä tavoittelemaan kunniaa, tuota papitarta, joka tänäpäivänä saattaa perikatoon Ranskan, kuten muinoin druidipapit uhrasivat gallialaiset. Lisäksi minä äkkiä tapasin naisen, joka oli lakkaamatta kiihottava kunnianhimoisia aikeitani ja saattava ne huippuunsa heittämällä minut kuningaskunnan sydämeen. Liiaksi arkana pyytääkseni ketään tanssiin ja muuten peljäten hämmentäväni asentoja minä luonnollisesti olin hyvin kömpelö, enkä tiennyt mitä tehdä. Hetkellä, jolloin minä tunsin pahoinvointia paikallaan seisomisesta, johon väkijoukossa on pakotettu, eräs upseeri astui jaloilleni, jotka olivat turvonneet yhtä paljon kenkien ahtaudesta kuin kuumuudesta. Tämä viimeinen harmi teki juhlan minulle vastenmieliseksi. Oli mahdotonta mennä ulos, minä pakenin erääseen nurkkaan tyhjän penkin päähän ja jäin istumaan silmät tuijottavina, liikkumattomana ja jurona. Heiveröisen ulkonäköni pettämänä eräs nainen piti minua lapsena, joka nukkumaisillaan odottaa äitinsä tuloa, ja istuutui viereeni liikkeellä, jolla lintu laskeutuu pesäänsä. Heti minä tunsin naistuoksun, joka saattoi sieluni säteilemään, kuten myöhemmin itämaiden runous. Minä katsahdin naapuriini ja hämmästyin enemmän kuin juhlasta. Jos olette oikein ymmärtänyt kuluneen elämäni, voitte aavistaa ne tunteet, jotka pulppusivat sydämestäni. Silmäni kiintyivät heti valkeisiin kaareviin hartioihin, joita vasten minä olisin tahtonut painaa kasvojani; heikosti rusottaviin hartioihin, jotka näyttivät punastuvan ikäänkuin ne olisivat ensimäistä kertaa paljaina; kainoihin hartioihin, joilla oli sielu ja joiden hieno pinta hohti valossa kuin silkkikudos. Nuo hartiat jakoi uurre, jota myöten katseeni kulki, rohkeampana kuin käteni. Hänen päänsä pienimmätkin yksityiskohdat olivat viehätyksiä, jotka herättivät minussa sanomatonta iloa. Hänen välkkyvät hiuksensa olivat samettipehmeän niskan yläpuolella sileiksi kammatut, kuten pienellä tytöllä, ja mielikuvitukseni kulki noita vaikeita jakauksia myöten kuin uusia polkuja; kaikki saattoi minut hämmennyksiin. Tultuani vakuutetuksi, ettei kukaan minua nähnyt, minä painauduin hänen selkäänsä vasten, kuin lapsi, joka heittäytyy äitinsä syliin, ja suutelin hänen hartioitansa. Nainen päästi läpitunkevan huudon, jonka kuulumisen soitto esti. Hän kääntyi, näki minut ja sanoi: "Herra!" Ah! jos hän olisi sanonut: "Pikku ystäväiseni, mikä teidän on!" olisin minä luultavasti tappanut hänet; mutta tuo herra sai kuumat kyyneleet puhkeamaan silmistäni. Minut kivetytti

Скачать книгу