LITMIR.BIZ

Скачать книгу

hänen tunnustaa, että Ester ihkauudessa muodinmukaisessa kevätpuvussa sopi joukkoon paremmin ja tuotti Knuutille suurempaa kunniaa. Ehkäpä Knuut olisikin häpeillyt hänen puutteellisen ulkonäön vuoksi, ajatteli Milja katkeralla mielellä – hän ei voinut ostaa mitään uutta kevätpukua, sillä Knuut tarvitsi palttoon, ja herrain vaatteet ovat niin äärettömän kalliita.

      Noo, samapa se! Onhan vielä tohtorinnalla varaa pukeutua niin, että hänen miehensä, etevän lääkärin, ei tarvitse häpeillä hänen seuraansa.

      Minkä vuoksi hänen silmiinsä tuli kyyneliä ja minkä vuoksi tunsi sydämessään ahdistusta tulevaisuutta ajatellessaan? Hän ei itsekään sitä tiennyt, hän tiesi vain sen, että hän ei enää voinut koskaan tulevaisuutta ajatella tuskaa tuntematta siitä, että tulevaisuus peittyi häneltä pilveen ja varjoihin.

      Hilja raukka, hän ei tahtonut itselleen myöntää, että epäluulon siemen hänen tahtomattaan oli istuutunut hänen sydämeensä, missä se nyt iti ja kasvoi. Ja tietämättään oli hänen mielensä päivät päästään jännityksessä huomioita tehdessään, mikä sai hänen poskensa kalpeiksi ja poisti unen hänen kosteista silmistään, kun hän illalla laski päänsä patjoille.

      Niin kului tuskallisia viikkoja, kunnes muutamana toukokuun kirkkaana päivänä Knuut tuli kotia ja päivällispöydässä hyvin välinpitämättömästi kertoi, että »nyt hän on maisteri».

      Hiljasta tuntui, että sydämensä lakkasi sykkimästä. Nyt vihdoin olivat he siis perillä, niin kauan odotetussa ja ikävöidyssä päämaalissa; vaan että Knuut ilmaisi tämän suuren ja tärkeän uutisen niin arkipäiväisellä tavalla pöydässä iloitsematta siitä ensiksi hänen kanssaan kahden kesken, sitä hänen ei ollut helppo anteeksi antaa Knuutille. Hiljallehan oli tämä tutkinto melkein kuin koko elämän onni, sen eteen oli hän uhrannut kaikki nämä pitkät raskaat työvuodet; miehet ottavat sydämenasiat aivan toisella tavoin kuin naiset, ajatteli hän katkerasti, kohottaessaan niinkuin muutkin lasinsa ja juodessaan Knuutin onneksi rouva Lindin karviaismarjaviiniä, jota aina ilmestyi silmänräpäyksessä satunnaisina juhlatilaisuuksina.

      – Onneksesi, Knuut! – sanoi Hilja vapisevin huulin.

      – Kiitos! – vastasi hän katsomatta Hiljaa.

      Illalla seisoi Hilja yksinään ikkunassa. Esteri oli kutsuttu nuorison tanssipitoihin, ja rouva Lind oli mennyt uskottunsa, kamreerin rouva Vesterin luo. Hilja seisoi ja muisteli, miten suureksi ilokseen oli odottanut juuri tätä päivää, miten ihanana ja valoisana se oli hänen toiveittensa takaa näkynyt ja nyt todellisuudessa oli niin kurja, niin pimeä ja surullinen – silloin kuului äkkiä Knuutin oven käynti. Knuut tuli eteiseen ja otti kauniin, vaalean kevätpalttoonsa naulasta.

      Hilja oli nähnyt hänen menevän ulos heti päivällisen jälkeen, eikä tiennyt, että hän oli tullut sitte takaisin.

      – Menetkö ulos tänä iltana, Knuut? – kysyi hän ja lisäsi puolittain epäileväisesti – minun mielestäni meillä olisi niin paljon puhelemista juuri tänä iltana!

      Knuut mutisi jotakin, että hänellä oli sovittu kokous muutamien toverien kanssa, vaan pani kuitenkin palttoonsa naulaan ja tuli Hiljan luo.

      – Muistatko, miten halulla ennen kuvailimme yhdessä sitä päivää, jolloin olet saanut tutkintosi suoritetuksi? – sanoi hän vienosti ja ojensi hänelle kätensä.

      – Luonnollisesti minä muistan – sanoi Knuut katsellen kadulle ja hänen silmissään oli omituinen kalsea ja vieras ilme.

      – Minä tässä seisoin ja ajattelin tulevaisuuttamme, Knuut – jatkoi Hilja – se on kuluneina vuosina pilkoittanut kuin kirkas vaan kaukainen tähti taivaallamme; nyt voimme saada sen käsiimme, tulevaisuus on ihan jalkaimme juuressa! Vaihdetaanko jo huomenna sormuksia, sano? – Hiljan ääni muuttui tuskalliseksi kuiskaukseksi, ja katseensa oli kiinnitetty Knuutin jäykästi kokoonnipistettyihin huuliin. Oli kuin Knuutin ajatukset olisivat oleskelleet kaukana poissa ja Hilja nyt kysymyksillään pakoittanut ne takaisin.

      – Miksikäs ei tänään yhtä hyvin kuin huomennakin – vastasi hän.

      Hilja tuijotti häneen hetkisen kädet suonenvetoisesti puristettuina rintaan, sitte syöksähti esiin tuo kysymys, joka niin kauan oli poltellut hänen haavoitettua sydäntään: – Knuut, Knuut, sinä et enää minua rakasta, minä näen, että välimme on loppunut?

      Knuut huudahti kiihkeästi: – Minä en koskaan ole ajatellut rikkoa sanaani, Hilja, sen vannon.

      – Minä ymmärrän, sinä olet kylmennyt – Hilja taivutti päätään aivan kuin musertavan iskun kohdatessa.

      – Niin, valheeseen perustuessa olisi tulevaisuutemme huonolla perustuksella – sanoi Knuut vähän kärsimättömästi – tunteilleen ei voi, näet, mitään, vaan rehellisenä miehenä pidän lupaukseni!

      Hilja hymyili surullisesti: – Kiitos siitä – minä nyt vapautan sinut lupauksestasi; rakas Knuut, minä olen liian vaativa enkä tahdo perustaa avioliittoani muuhun kuin molemmin puoliseen rakkauteen. Kiitos entisistä hauskoista hetkistä, Knuut, minä olin hyvin onnellinen silloin, vaikka kaikki oli ainoastaan unelmaa.

      Yksinäinen suuri kyynel vieri hiljalleen kalpeaa poskea pitkin, jota Hilja ei pyyhkinyt pois. Knuut katseli sitä ja yhtäkkiä sulasi tuo kyynel hänen sydämensä ympärille kylmettyneen kuoren; muistaen tulvehtivan hellyyden, jota tämä nainen oli monet vuodet hänelle osoittanut, tarttui hän Hiljan molempiin käsiin ja suuteli niitä kiihkoisesti ja purkautui tuskissaan ja katumuksissaan intohimoisiin sanoihin.

      Hilja seisoi liikkumatta ja antoi tämän myrskyn raivota ylitsensä, vaan kuta enemmän Knuut puhui lämmeten ja kiihottaen tunteitaan kunnes kauniissa silmissä loisti kyyneleitä, sitä kivettyneemmäksi tunsi Hilja itsensä. Lopuksi hän ei voinut muuta kuin veti pois kätensä ja viittasi Knuutia menemään: – Jo riittää, Knuut, minä olen väsynyt – sanoi hän heikosti. – Sinun ei tarvitse puolustaa syyttömäksi itseäsi mistään, jota et ole tehnyt. Sinä et ole ollut uskoton minulle, sillä nyt näen, että se mitä minä pidin rakkautena olikin vaan kiitollisuutta. Elä puhu »minun hukatuista rahoistani», nehän voit vastaisuudessa maksaa, vaan kuule, Knuut, – hän tarttui lujasti Knuutin käsivarteen – minä en voi suvaita, että maksat velkasi minulle millään muulla kuin omilla ansaitsemillasi rahoilla, ei millään muulla, muista se.

      Hänen mieleensä oli äkkiä syöksähtänyt ajatus, että olisi ääretöntä ivaa, jos Knuut maksaisi hänen uhraukset – rikkaan vaimon häälahjalla. Välistä ehtii silmänräpäyksessä seurata pitkän ajatussarjan.

      – Hyvästi, Knuut, nyt sinun täytyy mennä!

      Kun ovi sulkeutui Knuutin jälkeen, piiloittihe Hilja akkunaverhojen taa ja katseli Knuuttia, kun hän meni alaspäin katua, astuen reippaasti ja notkeasti. Ah, hän ei ollut erehtynyt, hän tunsi, että Knuut meni keventyneellä sydämellä, kun vaikea hetki oli ohi.

      Hilja painoi sormensa polttaville silmilleen ja ajatteli miten hartaasti hän vielä kerran olisi tahtonut pyyhkiä syrjään hänen kiharaisen tukkansa ja suudella kaunista, korkeaa otsaa. Hiljan rakkaudessa oli melkein äidillistä hellyyttä – vaan nyt oli kaikki ohi, ja hän oli taas yksin, niin yksin ei hän elämässään ollut vielä koskaan tuntenut olevansa.

      Tuolla kirjoituspöydällä oli suuri pino kirjoitustöitä odottamassa, vaan eihän nyt enää ollut mitään, minkä eteen työskennellä, ainoastaan omasta itsestään huoli, kaikki hänen uhrauksensa oli ollut turhaa.

      Vaan oliko se todellakin ollut niin arvotonta? Hän jäi sitä hetkeksi miettimään.

      Jos Knuutista tulee, niin kuin hän oli hänestä toivonut, etevä, kyvykäs lääkäri, niin olihan siitä ihmiskunnalle sama hyöty, vaikka hän ei saisikaan olla osakkaana Knuutin menestykseen. Pitkien vuosien aikana hiljaisessa, uskollisessa kieltäymyksessä oli hänen rakkaudestaan puhdistunut itsekkäisyyden kuona, ja tuona hetkenä, kun hän seisoi yksinänsä ja pettyneenä, puhkesi sen kaunein kukka. Kuumia kyyneliä vieri silmistä lieventäen ahdistetun sydämen

Скачать книгу