LITMIR.BIZ

Скачать книгу

oikein poikaseni, hevoset ovat maailman siivoimpia ja kauniimpia eläimiä, siitä me olemme jo kauvan sitte sopineet, vaan nyt ovat ne levottomia odottaessaan meitä; me kiiruhdamme rekeen; sinä, joka olet iso poika, istut isän syliin ja Gärda äidin syliin, Andersson hyppää keulaistuimelle ja sitte lähtevät hevoset kiitämään maantietä niin, että lumi pölynä tupruaa ympärillämme, humistavat korvansa ja syöksyvät sitä vauhtia, aivan kuin tietäisivät, että meillä on kiire.

      – Kulkuset soivat! Me ajamme hiljaisten metsäin läpi, ohi asuttujen kylien ja pienten köyhäin mökkien, joissa lapset iloitsevat palavien kynttiläin ja takkavalkean ääressä, me ajamme, ajamme Unelan maille, pienoiseni ja – kun heräämme, ovat hevoset jo isoäidin talon pihalla, me olemme kotona!

      – Ja sitte äiti, entäs sitte – pienokainen oli käärinyt pulleat kätösensä äidin kaulaan ja tähysti odottavasti hänen kirkkaisiin silmiinsä.

      – Sitte, lapseni – äiti loi poikaan haaveilevan katseen – sinä näet, John, tulia kaikissa ikkunoissa; ovet lentävät sepposelälleen ja kynnyksellä seisoo iso-äiti itse, avosylin tervehtien meitä tervetulleiksi!

      – Ja entäs joulukuusi, äiti?

      – Niin, joulukuusi, semmoinen suuri, kaunis kuusi on salissa ja sen latvassa tähti – Betlehemin tähti, niinkuin tiedät: ja niin paljon kynttilöitä, ne kaikki sytytetään yhtä aikaa, samassa kun astumme sisään, ja kuusen takana on sunnuntaikoulun oppilaita, jotka laulavat:

      Tervehtii jo meitä

      Joulu armainen —

      – Vielä kerro, vielä, vielä —

      – Joulupukki turkeissa ja suurissa saappaissa tulla koluaa porstuassa ja astuu sisään, suuret lumihiuteet kimaltelevat hänen karvalakissaan. Gärda pelästyy ja piilottaa päänsä isän poveen, vaan sinä menet ja annat kättä joulupukille.

      – John ei koskaan pelkää!

      Äiti nyökäytti päätä myöntymykseksi: – Se onkin kiltti pukki, hän tuo lahjoja kaikille, hän ei unohda ketään, ei sokeata ruotiämmääkään, joka istuu uuniloukossa ja hyräilee jouluvirttä särkyneellä väräjävällä äänellään. Tuli uuneissa lieskaa ja räiskää iloisesti, kaikkialla on niin kodikkaan lämpöistä ja huoneissa tuoksuu kuusen ja palaneen lakan haju – siellä sisällä on niin jouluinen ilma ja ulkona on niin hiljaista. Joulun enkeli leyhyttelee hiljaa »rauhaa maahan» luonnon uinuessa.

      – Kas niin, nyt juna viheltää! Herää Gärda; John, katso näkyykö Anderssonia. Hyvästi herra tohtori – rouva kääntyi ja ojensi hänelle kätensä, joka oli lauhkea kuin talvisen auringon säde – jääkää hyvästi!

      Tohtori piti hänen kättään omassaan hetken aikaa ja katsoi häneen omituisesti: – Kiitoksia kertomastanne kauniita – satuja!

      Rouva pudisti päätään: – Eivät ne olleet satuja, tohtori Nord, minä kerroin todellisuuden mukaan, ja pian saa poikani nähdä omin silmin todeksi kaikki. Me olemme satoja kertoja kertoneet sen saman, vaan aina se on meitä molempia yhtäpaljon huvittanut, siitä saatte olla varma.

      Tohtori hymyili epäilevästi: – Pieniä asioita pienille lapsille!

      – Oh, te parantumaton, jota ei voi mistään saada vakuutetuksi – eivät ne ole pieniä asioita, jotka koskevat elämän suurinta onnea. Mieheni olisi pitänyt auttaa minua todistamisessa, minulla naisraukallahan on vaan tunteeni, joihin vedota. Vaan se on kuitenkin totta, että sana koti on kaunein sana, jota maailmassa on mainittu.

      Tohtori taas nauroi, vaan tällä kertaa hyvin ystävällisesti. – Tyrkyttäkää sitä tuohon pojan nastaan, hän ei ole vielä liian vanha oppimaan sitä läksyä – hän sanoi surunvoittoisesti.

      – Vaan kuule, John – tohtori otti pojan syliinsä – en minä näe yhtään ajajaa junalaiturilla enkä hevosia makasiinin luona, ajatteleppas jos isoäiti olisikin unohtanut kaikkityyni, jos hän ei olekaan muistanut, että nyt on jouluilta?

      Lapsi katseli hetkisen aikaa epäilijää päästä jalkoihin melkein rajattomalla ylenkatseella, sitte kääntyi hän äitiin ja sanoi:

      – Äiti, voi kun tuo on tyhmä, Johnkin tietää paremmin.

      – Hiljaa, hiljaa poikaseni – äiti pani kätensä pienen rupattajan suulle.

      – Elkää estäkö, rouvaseni, puhtaimman totuuden saa kuulla lapsen huulilta – tuo pienokainen onkin oikeassa! Kas John, tuolla onkin sinun Anderssonisi ja hevosesi aidan luona, isoäidilläsi olikin hyvä muisti, huomaan minä ja nyt sinulle tulee hauska joulu!

      – Tietysti! Tulkaa tekin katsomaan – John oli heti valmis sovintoon.

      – Kiitos tarjoomastasi jouluiloasi »tyhmälle sedällekin» – tohtori vastasi hymyillen – minä seuraan ajatuksillani teitä sinne kotia – hyvästi!

      Matkustajamme jäivät aseman laiturille, kun juna lähti edelleen puhkuamaan, vaan tohtori Nord seisoi junan ikkunassa ja katseli heitä niin kauan kuin voi; hänestä tuntui kuin talven hyinen ilma olisi äkkiä tunkeutunut ulkoa vaunuun, jossa äsken oli niin lämpöistä ollut, ja hän väristen kääreysi syvemmälle turkkiinsa. Olikohan se vain tuo ulkoinen pakkasuho, joka kylmetti häntä, vai ehkä kaipuu jotakin lämpöistä ja kaunista, mikä juuri oli kadonnut hänen läheisyydestään – tuo lämmin perheonni, joka oli luonut häneenkin yksinäiseen joitakin kirkkaita säteitään. Hänen katseensa, joka oli mihinkään kiintymättä kulkenut ohikiitävää seutua, kirkastui äkkiä ja kylmä ilme, joka oli melkein asuttunut hänen huulilleen, katosi niiltä. Hän ajatteli kaikkea, mitä tuo suloinen naisen ääni oli hänelle äsken kertonut, se oli luonnollisesti kaikki mielikuvittelua, kauniita satuja, vaan kuitenkin – Hänen huulensa liikkuivat hiljaa: – Minä tiedän, että olen hullu – hän mutisi – vaan minä kadehdin heidän – kotiaan!

      Juna kiiti kiitämistään, aurinko laskeutui ja lyhyt talvinen päivä peittyi hämärään tähtien syttyessä iltataivaalla valaisemaan lumipeitteistä maantietä, jota reki liukui liukkaasti isoäidin hevosten kiitäessä mielihalulla.

      Professori puheli uuraasti Anderssonin kanssa vuodentulosta ja maanviljelysasioista, jotka olivat hänen filosofiastaan yhtä kaukana kuin taivaan tähdet maasta. Nuori rouva istui äänetönnä hänen vieressään ja kiihkeästi odotellen katseli eteensä, hänen piti ennen muita huomata tuikuttava tuli Koivuniemestä; hänen ensimmäisenä saada herättää nukkuvat lapset riemuhuudolla: – Nyt ollaan kotona!

      Se hetki tulikin vihdoin. Pieni Gärda katseli tajuamatta ympärilleen, John sitävastoin hypähti heti pystöön ja huusi riemastuneena: – John näkee pienen oksan joulukuusesta tuolta salin ikkunasta.

      – Mutta tuossa ensimmäisenä on sinulle isoäiti – ah, äiti, äiti! – nuori rouva antoi hymyillen ja kyynelsilmin molemmat aarteensa hänen syliinsä – voi kun olen ikävöinyt sinua ja kotia.

      – Niin, hän ei tahtonut oikein perehtyä uusiin oloihin – sanoi professori ystävällisesti – minun kukkani oli liian syvään juurtunut lapsuudenkodin maaperään, vaan suokoon Jumala, että meidän lapsemme oppivat samalla tavalla rakastamaan kotiaan, kuin äitinsä, sillä jalompaa, hellempää ja parempaa olentoa kuin sinä, pieni sydänkäpyseni, ei ole maailmassa, sen minä uskon järkähtämättömästi —

      – Ja sekö kaikki on kodin ansiota?

      – Niin minulla on täysi syy otaksua.

      – Ehkä hyvästä tyttärestä tulee aina hyvä vaimo – isoäiti veti rakkaasti nuoren rouvan syliksi ja suuteli otsalle. Lapset syöksyivät joulukuusen luo, joka loisti täydessä kirkkaudessaan ja näytti heille riemuitsevan ja aivan kuin sanovan: nyt on joulu tullut.

      – Onko sinulla joulupukkikin, mummo? – kysyi John.

      – Onpa vain, siitä saat olla varma, poikaseni – ja sinä minun kultakipeneeni – iloista joulua, lapseni, oikein hauskaa joulua teille!

Скачать книгу