LITMIR.BIZ

Скачать книгу

tunnollisesti paastoat ja rukoilet."

      "Minäkö?"

      "Juuri sinä. Ja annahan kun sanon. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että tahdot parannuksen tekoon ryhtyä, mutta tee minun mielikseni ja heitä pois tuo mietiskely! Sternsteinin kartano ei ole mikään luostari eikä siitä ole minkäänlaista hyötyä, vahinkoa vain, että sinä niin kokonaan laiminlyöt työsi."

      "Enhän minä toki sillä lailla, kuvittelet vain sellaista mielessäsi", virkkoi nuorukainen kääntäen punastuvat kasvonsa poispäin.

      "Onko se vain oikeaa mielikuvittelua, häh?" nauroi vanhus ja poistui, kääntyen vielä pari kertaa katsomaan poikaansa; hänestä ei suinkaan tuntunut vastenmieliseltä, kun noin saattoi näyttää ylemmyytensä poikansa rinnalla.

      Toni meni eteisen läpi puutarhaan. Hän istuutui viiniköynnösmajaan. Vasemmalla kädellään piteli hän otsaansa, kyynärpää lepäsi toisella polvella, toisella oikea käsi rentonaan. Näin hän istui mietteissään pitkän aikaa. Sitten hän huokasi: "Tällä lailla se ei voi jatkua."

      Puutarhassa oli sivuportti, josta käytetty polku vei niittymaiden poikki kukkulan huipulle. Tätä kapeata, vähitellen vuoren juurelle katoavaa tietä kuljettaessa oli kylä takanapäin. Toni harhaili hitaasti polkua pitkin, usein jääden seisomaan ja katselemaan alas Zwischenbühelin viimeistä majaa kohden.

      Äkkiä risahti jokin hänen läheisyydessään. Hän taivutti yläruumistaan eteenpäin ja kurotti kaulaansa. Helena oli astunut tielle. Ei huomannut nyt silmien siristystä, ei suupielien värähtelemistä Tonin kasvoilla niinkuin silloin kun hän niityn poikki astui jokirantaan; vain äärimäinen jännitys niistä kuvastui: kukkulalta hän piti tarkoin silmällä tytön jokaista liikettä.

      Helena kantoi selässään pientä koria; hän pysähtyi hetkiseksi ja katsahti ympärilleen, sitten kulkien jokirantaa pitkin samaan suuntaan kuin Toni ylhäällä kukkulan harjalla.

      Tyttö meni varmaankin keräämään kuivia oksia tai kuusenkäpyjä pienestä havupuumetsästä, joka kuului seurakunnalle ja jota sanottiin "kuolleeksi metsäksi." Se oli kiturainen metsikkö lähellä jokea, joka tulvan aikana paisui sinne asti ja jätti hiekkaa ja vierinkiviä runkojen väliin; mutta kokonaan turmion omaksi se joutui sitten kun suolinkainen alkoi siellä asustaa. Alastomina kohosivat hoikat rungot, hauraasti ne katkesivat; vain aniharvat terveet puut pysyttelivät vielä hengissä epämääräiseksi ajaksi. Kuollut metsä oli jätetty oman onnensa nojaan. Itse polttopuiden vuoksi ei siitä ollut mitään riitaa; kylän kaikkein köyhimmät vain lähettivät lapsensa noutamaan kotiin sellaisia risuja, jotka eivät sentään aivan käsiin murenneet.

      Että tyttö oli hänet nähnyt ja nyt tarkotuksella juoksee hänen tielleen, se oli nuorukaisesta päivänselvää. Kuitenkaan ei hän tällä kertaa tuntenut siitä iloista tyydytystä; pikemmin oli hänen mielensä murheellinen ja apea. Hetkisen toivoi hän sitäkin, ettei tyttö olisi tullut ollenkaan; mutta kun hän nyt siinä kerran oli, ei Toni pian ajatellutkaan mitään muuta kuin pysyä käynnissä keveästi tietä pitkin astuvan kauniin naisolennon tasalla.

      Lähellä loppuansa kulki polku pensaikon taitse aivan joen rantaa; sinne pysähtyi nuorukainen hetkiseksi seisomaan, hengitystään pidätellen ja liikahtamatta, jotta ei vahingossa siirtäisi pensaan oksaa, joka suojasi häntä. Häntä vastapäätä istui tyttö mättäällä, vain veden kapea uoma välillä. Kenkä oli nähtävästi puristanut, sillä hän oli vetänyt sen pois jalastaan ja pudisteli sitä. Sitten pani hän sen jälleen jalkaansa. Sen tehtyään hän nousi ylös ja astui nopeasti isompaan metsään ja katosi sen hoikkien puunrunkojen taa. Toni kulki tuon lyhyen matkan joen rannalle takaisin, hyppäsi yli puunrungon, joka oli siinä sillan asemesta, ja näki lähellään kuolleessa metsässä Helenan seisovan odottamassa. Nuorukainen astui päättäväisesti häntä kohden.

      Tyttö antoi hänen tulla kolmen askeleen päähän. Sitten hän heitti toisella kädellään korin olaltaan maahan ja ojensi toisen nuorukaista kohti. "Tästä täytyy kerrankin tulla loppu!" huudahti hän.

      "Niin minäkin arvelen", virkkoi poika ja nyökäytti vakavana päätään.

      "Minä tunnustan aivan avoimesti", jatkoi tyttö, "että näin sinun äsken astuvan kukkulaa alas ja mielessäni päätin kohdata sinut, koska sinun hännystelemisesi ympäri kylää ja ijänikuinen töllistelemisesi kirkossa jo käy ihan sietämättömäksi! Eikö sinulle riittänyt lyhyesti ja päättäväisesti sanotut sanat? Tarvitsetko asian ymmärtääksesi saarnan tai litanian?"

      "Puhu asia selväksi, puhu vain asia selväksi", sanoi Toni katsoen eteensä maahan.

      "Sinä kuvittelet kai olevasi joku erikoisempi ja että kaikki muut ovat sinun rinnallasi vähäpätöisiä? Tosin sinä olet Sternsteinin rikkaan isännän ainoa poika ja kerran itse kartanon omistaja, niin, se sinä olet, mutta silti sinun ei tarvitse pitää minua huonona ihmisenä!" Hän oli tällävälin taitellut läheltä olevista puista kuivia oksia ja heitellyt niitä korin viereen; nyt hän heilutti hentoa vitsaa kädessään ja hosui sillä ilmaan nuorukaista kohden. "Etkö melkein pidä minua sellaisena?"

      "Mitenkä minä semmoista olisin ruvennut ajattelemaan?" sanoi Toni puoliääneen kohottamatta katsettaan maasta.

      "Ellet vielä ole ajatellut niin minä autan sinua siihen! Mitä sinä muuta tarkotat kaikella hännystelemiselläsi ja tunkeilemisellasi kuin että hylkäisin sen pojan, jolla on rehelliset aikeet minua kohtaan, tullakseni sinun hempukaksesi, sinun, jolla ei ole kunnialliset meiningit, jolla ei voi eikä saakaan olla kunniallisia aikeita?!"

      Toni katsahti ylös. "Miksikä ei voisi eikä saisikaan olla?"

      "Tyhmä kysymys", vastasi tyttö vihaisesti. "Älä vain pidä minua niin tyhmänä ja halpamaisena että kuuntelisin sinun puheitasi ja samalla unohtaisin kuinka suurena ja leveänä Sternsteinin hovi on meidän kahden välillä; sieltä ei minulla milloinkaan ole toivoa ei edes yhdestä ikkunanruudusta katsella alas Zwischenbüheliin. Nyt tiedät minun ajatukseni, ja tästä päivästä alkaen, sitä pyydän, pysy poissa minun tieltäni ja katsele kirkossa sinne mihin on katseltava, jos hartaudesta sinne menet, alttariin ja saarnastuoliin, mutta ei naisten penkkeihin, – taikka minun puolestani sinnekin, mutta johonkin toiseen."

      "Joko olet kaiken sanonut? Kuuntele siis nyt minuakin. Jos muita kohtaan olenkin ylpeä, niin siitä ei nyt ole kysymys, siinä suhteessa et varmaankaan voi minua moittia. Jos olisin puoleksikaan niin pikavihainen kuin sinä, niin juoksisin kai nyt heti kotiin. Muutoin – alentuvaisuudesta tahikka itseäni pakottaen en tule tiellesi; teen sen vain siksi, että sinut näkisin ja kuulisin puhettasi, ja elleivät kasvosi näytä ystävällisiltä eikä sulla ole ainoatakaan hyvää sanaa minulle, niin tyydyn synkkiin ja vihaisiinkin. Ja sille, että mielelläni sinut ottaisin, voin juuri yhtä vähän kuin pyhänkuvaintekijäkin, enkä siis tahtoisi että pidät minua huonompana ja aikeitani pahempina kuin hänenkään."

      Helena kohotti pyöreitä olkapäitään.

      "Ei tekisi kunniallesi vähintäkään vahinkoa, jos osottaisit sääliä minua kohtaan."

      Helena rypisti silmäkulmiaan. "Sinä narri siinä, älä pane mitään tyhmyyksiä päähäsi, niin ei sinulta puutu kerrassaan mitään!"

      "Olet oikeassa sanoessasi sitä tyhmyydeksi, ja päällepäätteeksi se on ylivoimainen! Kaikki mitä sinä sitä vastaan olet esiintuonut ja enemmänkin olen itselleni sanonut, olen alussa kyllikseni sitä vastaan taistellut ja rimpuillut ja kuitenkin on se minut voittanut, niin etten enää tiedä mitään neuvoa. Leena, kautta sieluni autuuden, äskeiseen puheeseesi, että Sternsteinin kartano muka on meidän kahden välissä, sanon vielä, että jos joku tulisi sanomaan sen palaneen poroksi perustuksiaan myöten, niin ei se minuun koskisi vähääkään."

      Tyttö nauroi ääneen. "Voithan sitäkin koettaa. Sytytä se palamaan!"

      "Se on synnillistä puhetta. Isän kotiin ei toki kukaan tulta pistä."

      "No, älähän vain luule, että houkuttelisin sinua siihen! Tahdoin vain sinulle näyttää että kaikki lopultakin käy kuten ennen olen sanonut ja että kaikki pitempi selittely

Скачать книгу