LITMIR.BIZ

Скачать книгу

taidokkaasti mutkisteltuine runkoineen, ja palsamipoppelit, nuo Pietarin puut par excellense muodostavat ihanan näköalan ruohikkojen yli. Puiden runkojen välitse näkyy rivi marmorisia rintakuvia ja kuvapatsaita vihertävän kosteuden vallassa ja raa'an roskaväen väkivaltaisesti raiskaamina, jonka taide saa ainoastaan ilkivaltaisuuksiin. Suurilla, elottomilla silmillään katselevat ne tuota joukkoa, joka kulkee heidän ohitsensa, väliäpitämättä heidän marmoristen jäsentensä komeudesta, heidän antiikkisista piirteistään ja klassillisista muodoistaan. Oikeastaan ovat ne muukalaisia Nevan kosteilla rannoilla, jotka ovat sinne tuodut Varsovasta, Vaasain, Sobieskin ja Saksilaisten kaupungista.

      Naakat lentelevät laverrellen ja pakinoiden jalavasta jalavaan, pihlajasta pihlajaan. Kyyhkyset istuvat kynien itseään suurien porfyyrimaljakkojen reunoilla, jotka Karl XIV Johan kerran antoi lahjaksi keisarilliselle liittolaiselleen, ja varpuset kylpevät viimeisen sateen jälkeisissä vesilätäköissä. Melu maailman kaupungin kaduilta kuuluu tänne ikäänkuin kaukaisen kosken kohinana tai pohjolan hongikkojen huminana.

      Tässä puistossa eli Karl Aleksander koko kesän. Kun kenraali Olbers ei välittänyt hänestä enempää kuin koirasta, joka vetelehti hänen työhuoneensa leposohvan patjoilla, oli hänellä vapaus jonkun – usein hyvin sopimattoman – kirjan kanssa oleskella puistossa päivät päästään. Siellä tutustui hän eräänä päivänä pieneen, vilkkaaseen ja kauniiseen lapseen, seitsenvuotiseen tyttöön. Heidän tuttavuutensa syntyi siten, että kun hän lukemiseen vaipuneena ei huomannut erästä kenraalia, pienokainen juoksi hänen tykönsä huutaen: "Tee kunniaa, tee kunniaa!" Siitä päivästä olivat he ystäviä, hän puolestaan etevällä tietoisuudella ijästään ja arvostaan paassiasemassa, pienoinen salaisella miellyttämishalulla aikaisin kehittyneissä kauniissa lapsissa, jotka kaipaavat suosimista, hemmoittelemista. Hänen niin rakkaudettomassa lapsuudessaan tuli tuo pieni tyttö, joka pyysi hänen ystävyyttään kuin pieni säikähtynyt eläin, muistoksi, jota hän ei koskaan unohtanut, ja tämän lämmin ystävyys tuli haihtumattomaksi sivutapaukseksi hänen elämässään. Tyttö rakasti häntä kuten lapsi rakastaa hoitajaansa, tuolla suloisella, hyväilevällä rakkaudella, joka tekee lapsen itsensä niin viehättäväksi ja hoitajan niin hyväksi. Vielä monta vuotta jälkeenpäin, kun tyttö jo oli kadonnut hänen silmistään, muisti hän tätä suloisella mielihyvällä kuni kaunista unta, muisti hänen vaaleaa, hienoa muotoaan puiston vanhojen puiden ryhmyisten runkojen rinnalla, hänen keltaisia hiuksiaan ja sinisiä silmiään, kun hän koetti nähdä varpusten poikia jalavan oksilla, hänen veitikkamaista nauruaan, kun hän juoksi hänen luoksensa huutaen: "tee kunniaa, tee kunniaa, Karluscha!" Lapsen hoitajattarelta, hyväntahtoiselta venäläiseltä talonpoikaisnaiselta koreassa vähävenäläisessä puvussa, sai hän tietää, että pienokainen, jonka nimi oli Vera, oli kaartin kapteeni Popoffin tyttö.

      Kun hänen ystävyytensä Dodo Davidovitschin kanssa oli hyvin harras, kutsuttiin Karl Aleksander Tsarskoje Seloon, ja siellä Lüneburgin suuriherttuattaren linnan eräässä sivurakennuksessa asuivat molemmat pojat sittemmin joka kesä, niin kauan kuin he olivat paasseja. Hienoina, harjattuina, aina juhlapukuisina ja valkeissa hansikkaissa viettivät he päivät tuossa peninkulmia laajassa puistossa. Eivät koskaan nähneet he todellista metsää, eivät koskaan maalaisväkeä työssä. He eivät tienneet, mitä keto, niitty oli, heidän pienet, soreat olentonsa ja heidän tunteensa paassiarvosta olivat täydessä sopusoinnussa puistoluonnon kanssa, jossa he elivät. Kaikki oli siistittyä, turhan täsmällistä, soman soreaa, ei missään kohden pistänyt luonto näkyviin. Aina keisarinna Elisabetin ajoista saakka pitää tarun makaan Tsarskoje Selon linnaan kuulua "etiopialainen". Hänen tulee olla seitsemän jalkaa pitkän ja mustan kuin ebenholzin. Hänet puetaan tulipunaiseen kultaiseen burnusiin, pannaan valkoinen turpaani hänen villaiseen päähänsä, ja keväällä, jolloin vanha linna avataan, pistäy hän esiin kuin tulpaani maasta, yhtä koreana ja koristettuna kuin sekin, ja oleskelee päivät linnan ulkopuolella olevalla perongilla, kävellen edestakaisin Herkuleen, Theseuksen ja Jasonin kultaisten patsaiden välillä ja pitää huolta pengermuurilla olevasta kaukoputkesta. Sillä penkereellä tai perongilla, josta, ollen paljoa ylempänä merta näkee leppien ja poppelien latvojen välitse Suomenlahden veden ja etäällä välkkyvänä sinertävänä juovana Suomen maan, siellä viettivät molemmat paassit enimmäkseen päivänsä, niin että lopuksi pidettiinkin heitä virantoimituksessa olevina, kuten etiopialaista, ja sallittiin vapaasti kulkea ympäriinsä huoneissa ja seurata niitä tuhansia matkustajia, joita kesät läpeensä kävi linnassa. Kaukaasialainen, etiopialainen ja suomalainen vetelehtivät täällä tämän venäläisen linnan jotenkin törkeän ja raa'an, mutta äärettömän rikkaan ylellisyyden loistossa.

      Eräänä päivänä, kun pojat nojasivat pengermuuria vasten ja katselivat, kuinka vesi suurissa putouksissa juoksi ja kimalteli suihkulähteen kullattuja pobjalevyjä vasten, tuli sinne eräs korkeakasvuinen kenraali valtiaan ryhdillä ja keisarillisilla kasvonpiirteillä, se oli suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch vanhempi. Hän katseli yli puiston, kuin merta vaaniva kotka, kääntyi sitten ympäri nuorukaisten puoleen hymyllä, joka valaisi hänen ankarat kasvonsa, kuten aurinko valaisee kasken. Hän nipisti Karl Aleksanderia poskesta ja sanoi:

      "Nimesi, paassi?"

      "Karl Aleksander Segerberg, Teidän Keisarillinen Korkeutenne".

      "Suomalainen?"

      "Niin".

      "Saatana perkele, finski poika. Sinusta tulee kyllä kelpo upseeri". Ne olivat Suuriruhtinaan tunnetut suomalaiset sanat.

      "Teidän Keisarillisen Korkeutenne johdolla se kenties onnistuu minulle", sanoi Karl Aleksander tapaillen ja punastuen. Se oli hänen ensimäinen kokeensa liehakoivasti vastata, hovimiestapaisesti puhua.

      Suuriruhtinas hymyili jälleen ja lähti.

      Tämä ja tällaiset pienet sivukohtaukset suuriruhtinasten, suuriruhtinatarten sekä muiden maiden hallitsevien henkilöiden kanssa olivat suuria tapauksia molempien paassien elämässä, he keskustelivat niistä äärettömiin saakka, ja ne olivat lukukausien aikana vakituisena puheenaineena toverien kesken.

* * * * *

      Tällaisissa olosuhteissa oli kaikki Karl Aleksanderille ollut kylläkin onnellista, mutta kumminkin löytyi yksi "mutta" – oleskeleminen hovin sananmukaisesti "kultaisessa kartanossa" – sillä oli oltu aistittomia tykkänään kultaamaan seinät ja katot eräässä rakennuksen osassa, – käyskenteleminen saksanpähkinä-, norsun- ja kilpikonnanluu-lattioilla, itsellä olematta mitään, jota voisi omaksi sanoa, tuntui katkeralta. Päällä olevasta paidasta nenäliinaan ja lyijykynään saakka, jotka hänellä olivat taskussa, oli kaikki kruunun. Joka ainoan rahan, jonka hän sai, antoivat vieraat ihmiset ei palkkioksi, vaan lahjaksi. Riippuvan asemansa tunteminen tuollaisen ylellisyyden helmassa ei ollut ainoastaan tuskallista, se oli turmiollistakin. Lopuksi tuntui Karl Aleksanderista valtio, kruunu, keisari Jumalan suurelta almujen jakajalta maanpäällä, joiden puoleen ilman mitään voi ja tuli kääntyä. Ei ollut vaikeaa ottaa silloin tällöin vastaan rahaa vanhalta hyväsydämiseltä suuriherttuattarelta, joka osasi niin jalolla, niin hienolla tavalla antaa, tuntui vaan, että tekee hänelle palveluksen sillä; jonkullaisessa kommunistisessa tasavallassa Dodo Davidovitschin kanssa eläminen kävi myös päinsä, mutta vanhan itsekkään, herkkusuun kenraali Olbersin kanssa toimeentuleminen lupa-aikoina oli hänestä mahdotonta. Ja yksistään siitä syystä ikävöitsi Karl Aleksander suurta vapautuksen päivää, jolloin hänestä tulisi upseeri, jolloin hän vihdoin saisi palkan työstään, pääsisi itsenäiseksi mieheksi. Lukemattomia kertoja oli hän mielikuvituksensa vilkkailla väreillä kuvaillut sitä päivää, jolloin hän kaartilaispuvussa kävisi ensi kerran kotimaassaan, näkisi jälleen äitinsä, tätinsä, näkisi jälleen nuo rakkaat kauniit tasangot, joille hän niin usein oli ikävöinyt, niin usein itkenyt, että hänestä tuntui nykyään, kuin hän olisi kadottanut kyvyn ikävöidä niitä enää.

      Vihdoin kymmenen pitkän vuoden perästä koitti se päivä. Mutta se tuli vähän toisellaiseksi, kuin Karl Aleksander oli ajatellut. Hän oli, Jumala tiesi mistä syystä, luullut itsensä ja Dodo Davidovitschin saavan sellaiset arvosanat tutkinnossa, että heillä olisi oikeus hakea kaartin rykmenttiin. Viime mainitusta oli se kyllä nykyään aivan yhdentekevää. Hän oli tutustunut

Скачать книгу