LITMIR.BIZ

Скачать книгу

epäselvän, hämärän tunteen avulla, joka opettaa mukaantumaan elämässä, joka opettaa välttämättömyyden karttaa sellaista josta on vastusta, vahinkoa, ja etsiä sellaista, joka hyödyttää, auttaa oikeaan ja vie eteenpäin. Mutta samalla kertaa kutistui hänen sydämensä ainiaaksi. Nuorena ja avomielisenä oli se kohdannut maailmaa myötätuntoisuudella ja luottamuksella, nyt jo oli hän oppinut sulkemaan sen, jottei se loukkaantunut. Hänen elämänsä oli tullut sidotuksi torveen, hänen piti panna maata, nousta ylös, syödä, huvitella torven mukaan, ja tuo nuorisolle terveellinen ruumiillinen kuri, joka aina on raskasta lapsen mielestä, tuli hänelle, joka oli kasvanut vapaana kuin villi metsissä, niin suureksi vaivaksi, että se sysäsi syrjälle hänen sielunsa levottomuuden.

      Kun hän sitten varttui sekä ruumiillisesti että henkisesti ja alkoi katsella ympärilleen, tuntui hänestä, että hänenkin olisi hankkiminen ystäviä, löydettävä helliä ja voimakkaita käsivarsia, jotka kerran olisivat halukkaita johtamaan häntä elämässä, kuljettamaan hänet puoltolauseiden aalloilla kaikkien vaikeuksien yli. Mutta miten ja milloin se tapahtuisi?

      Kuitenkin sanotaan, että onni tulee maatessamme, ja äkkiä tuli se hänellekin ikäänkuin etelän kevät loistavana, lämpöisenä.

      Senjälkeen kun hän jätti kotinsa, ei hän ollut kiintynyt keneenkään muuhun henkilöön kuin ruhtinas Dodoon. Myöskin tälle oli hän osottanut laimeaa ystävyyttä, mutta kaikissa tapauksissa oli se tämä ystävyys, jonka avulla hän ensi kerran sai esiintyä siinä elämässä, pääsi siihen piiriin, josta hänen toverinsa alituisesti puhuivat.

      Kun Karl Aleksander oli ollut nelisen vuotta laitoksessa ja oli jo jotenkin perehtynyt venäjän kieleen, alkoi hänelle luonnistaa paremmin. Hän ei ollut enää ruhtinas Dodon vierustoveri, vaan istui jo keskellä luokkaa, ruhtinaan pysyessä paikoillaan viimeisenä. Dodo Davidovitsch oli jonkun ajan ollut tavattoman synkkämielisenä ja äänetönnä. Nuo ennen niin lapselliset kasvot olivat muuttaneet ilmeensä, niin, osittain muotonsakin. Dodo, etelän lapsi, oli kehittynyt aikaisin; hän alkoi olla täysikasvuinen ja oman maansa lakien mukaan oli hän, siihen viittasi hän usein, nyt laillisessa ijässä. Eräänä päivänä hämmästytti hän ympäristöään ja opettajiaan selityksellä, että hän tahtoi tulla kastetuksi.

      Syvimpiä, sisäisiä, salaisia syitä tuohon askeleeseen ei kukaan saanut koskaan tietää. Siinä suhteessa vaiteliaana ja umpimielisenä kuten kaikki hänen heimossaan, säilytti hän syynsä itselleen. Sillä välin syntyi laitoksessa suuri hälinä tuon Dodo Davidovitschin tunnustuksen johdosta.

      Muutamia päiviä senjälkeen ilmestyi Dodo Davidovitschin isän setä – Dodon lähin sukulainen – laitoksen keskusteluhuoneeseen. Hän oli vanha, laiha kenraali suurine alasriippuvine mongolilaisine viiksineen, kaikkia kammottavine kasvoineen. Tuo vanha heimonvanhin ja rosvo, jolla oli ollut ruhtinaskunta jossain lähellä Persian rajoja, oli kaksikymmentä vuotta käynyt loistavaa sissisotaa venäläisiä vastaan, mutta vihdoin oli hän, pakoitettuna kunnialliseen antaumiseen, luopunut vallastaan ratsuväen kenraalin arvoa ja Abchasian ja Psamenikin ruhtinaan nimeä sekä säällistä ruhtinaallista eläkettä vastaan. Muhamettilaisen uskontonsa oli hän kumminkin säilyttänyt ja valvonut ankarasti, että suku ei luopuisi tunnustuksesta "Jumala on suuri ja Muhamed on hänen profeettansa." Kun vanhus nyt sai kuulla, että nuorin hänen suvustaan tahtoi luopua isiensä uskosta, joutui hän pelottavan vihan valtaan. Dodo Davidovitschiä ei uskallettu jättää yksin hänen seuraansa, maaherra, luokanjohtaja ja pappi jäivät vastalauseistaan huolimatta huoneeseen.

      Hän ahdisti Dodoa vieraskielisellä sanatulvalla, jota ei muut kuin tämä ymmärtäneet. Hän uhkasi, rukoili, kirosi poikaa, julisti hänet perinnöttömäksi ja lopuksi meni tiehensä ottamatta jäähyväisiä, yhtä raivokkaana kuin oli tullutkin.

      Dodo Davidovitschin tulevaisuudelle oli kumminkin tuo isosedän hurja esiintyminen suuresta merkityksestä. Dodo oli kadottanut perheensä turvan ja omaisuutensa Kristuksen tähden. No niin, hän saisi uuden perheen, uuden omaisuuden. Yksi suuriruhtinoista olisi hänellä kummina, ja Lüneburgin suuriherttuatar toimittaisi ristiäidin tehtävät. Viimeksi mainittu, syntyään saksalainen, oli kiivas oikeauskoinen ja nautti sen ja korkean ikänsä tähden yleistä kunnioitusta hovipiireissä. Tämän lisäksi sai Dodo vielä melkoisen tuottavan maatilan. Asia oli selvä, ja kastetoimitus tapahtuisi herttuattaren Nevan rannalla olevan palatsin kappelissa.

      Ainoastaan muutamia kutsuttiin tähän omituiseen juhlatilaisuuteen. Näiden joukossa oli kaksi paasia – Dodon paraimpia ystäviä – ja toinen niistä oli Karl Aleksander. Molempien paasien tulisi auttaa Dodoa, joka oli, kuten kaikki itämaalaiset, tarkka vaatetuksen suhteen, ennen kastamista riisuutumaan ja sen jälkeen pukeutumaan.

      Kappeli, 17: sta vuosisadan venäläisen tyylin taideluoma oli kukilla ja vihreällä koristettu. Lippuja, ristiinnaulitun- ja pyhimystenkuvia loisti sen kauniin holvin alla kullassa ja väreissä. Kuvien pyhimykset kultaisella pohjalla katselivat syvämielisinä ja uskonintoisina loistaviin virkapukuihin puetuita ylimyksiä, valkopukuisia naisia ja keisarillisia punaiseen ja kullanväriin puettuja kirkkolaulajia. Auringon valo tunki kupoolin akkunoista leveänä, tyynenä ja valoisana virtana uhkeaan pyhäkköön ja sulatti kaikki nuo värit ja valot, tehden ne mitä loistavimmiksi, miellyttäväksi sopusoinnuksi, hurmaavaksi kuvaksi hengellisestä hartaudesta, pyhästä voittoriemusta. Kuoripoikien metallin heleät äänet kohosivat suitsutusastioista nousevan sinertävän savun kanssa kirkon holvia kohden, täyttivät huoneen viattomalla soinnullaan ja kuolivat värisevinä huokauksina kupoolin mosaikkien alla. Molemmat paasit auttoivat erään verhon takana Dodoa riisuutumaan ja pukeutumaan pitkään valkoiseen kastepaitaan. Ja kun Dodo tuossa ihanassa puvussa tummine hehkuvine silmineen, nuoruuden lämpö katseessa, niin arvokkailla, niin tyynillä, niin suhdallisilla liikkeillä, kuin ainoastaan itämaalaiset voivat, astui kaikkien pyhimmän ovelle ja laskeusi nuo kolme porrasta, kuului kokoontuneitten suusta ihastunut "ah"! Hän näytti noiden pyhimysten ja marttyyrien alkukuvalta, jotka kaikki kuvista tunsivat.

      Kaikkien pyhimmän ovet aukaistiin, papit astuivat ulos ristineen ja pyhine vesineen, laulu taukosi ja suitsutussavu suikerteli sinisissä kiemuroissa korkeuteen. Karl Aleksander auttoi Dodoa, kun tämä astui suureen, vettä täynnä olevaan sammioon, joka oli alttariportaitten vieressä. Dodo voideltiin pyhällä öljyllä, hänen tuli kolme kertaa painaa päänsä veden pinnan alle, ja kun hän nousi pois kasteammeesta, ei hän enää ollut Dodo; hän oli Aleksander; hän ei enää ollut Muhamedin kiihkosa oppilas, hän oli kristittyjen taivaaseen pelastettu sielu.

      Eräs varjostin kannettiin esiin, ja sen takana auttoi Karl Aleksander ystäväänsä ja ristiveljeään pukeutumaan uuteen paassipukuun.

      Kastetoimituksen jälkeen oli palatsin suuressa ruokasalissa päivälliset, joissa vastakastettu istui kummiensa keskellä, paassien heitä palvellessa. Puolipäivälliset olivat jäykät, hienot, juhlalliset ja lyhyet. Päivällisiä tärkeämpi, niin, itse kastettakin tärkeämpi oli Aleksander Davidovitschille ja Karl Aleksanderille se, että tästä päivästä saakka Lüneburgin suurherttuattaren ovet olivat heille avoinna. Jokaisena vapaapäivänä, jolloin he eivät tienneet, miten poistaisivat ikävänsä, väsymyksensä ja vapaudenhalunsa, oli heillä vapaus tulla tähän palatsiin, kulkea näissä saleissa, pelata täällä biljaardia, selailla kirjaston aarteita. Tästä päivästä lähtien voisivat hekin lausua tuon suuren sanan "suosio". Tuo taikasana tuli heidän Sesam'ikseen, siksi tunnussanaksi, joka vaikutti, että heidät otettiin vertaisina muiden joukkoon, ja joka sai heidän arvosanansa hitaasti, alussa huomaamattoman hitaasti paranemaan. Karl Aleksander oli saavuttanut ensimäisen suunnitelmansa tiellä edistymisen ja onnen temppeliin.

      Kun molemmat pojat kävivät Lüneburgilaisessa palatsissa, näkivät he harvoin omistajatarta; hän oli alituisesti kiinni milloin yhdessä, milloin toisessa. Pian tapahtui kumminkin seikka, joka saattoi heidät likemmäksi hänen persoonaansa. Kesä lähestyi. Jokainen paaseista hankkiutui lähtemään kotiinsa eri osiin maata. Aleksander Davidovitschin oli kuitenkin vaikea palata kaukaasialaisiin vuorilaaksoihin. Matkan pituus, hänen nuoruutensa, vielä vakaantumaton uskonsa ja vanhan Abchasian ruhtinaan uhkaukset tekivät hänen lähimmille ystävilleen välttämättömäksi pitää huolta hänestä. Lüneburgin suuriherttuatar, tuo lämminsydäminen ja alituisesti

Скачать книгу