LITMIR.BIZ

Скачать книгу

hänen olkapäälleen.

      Niin pian kuin Natasha, joka oli istunut ruhtinas Andrein päänpohjissa, oli saanut kuulla ruhtinatar Marian tulosta, oli hän poistunut hiljaa ruhtinaan huoneesta nopein ja, kuten ruhtinatar Mariasta tuntui, ikään kuin iloisin askelin ja rientänyt ruhtinattaren luo.

      Kun Natasha lennähti huoneeseen, oli hänen läikkyvillä kasvoillaan yksi ainoa ilmaus ja se oli rakkauden, rajattoman rakkauden ilmaus ruhtinaaseen, ruhtinattareen, kaikkeen siihen, joka oli lähellä rakastettua henkilöä, säälin ilmaus, ilmaus saada kärsiä toisten puolesta ja palavan halun ilmaus saada uhrata itsensä kokonaan heidän auttamisekseen. Näkyi, ettei tänä hetkenä ollut Natashan sydämessä ainoatakaan ajatusta itsestään eikä omista suhteistaan ruhtinaaseen.

      Herkkäsieluinen ruhtinatar Maria oivalsi kaiken tämän ensi katseella Natashan kasvoihin ja hivelevän tuskan tuntein hän vaipui itkemään Natashan olkapäälle.

      – Mennään, mennään hänen luokseen, Maria, – virkkoi Natasha vieden ruhtinattaren toiseen huoneeseen.

      Ruhtinatar Maria nosti kasvonsa, kuivasi silmänsä ja kääntyi Natashaan. Hän tunsi, että hän saa kaikesta täydellisen selvän Natashalta.

      – Mitä … – alkoi ruhtinatar kysyä, mutta vaikeni samassa.

      Hänestä tuntui, ettei sanoin voi kysyä eikä vastata. Natashan silmät ja kasvot osasivat puhua kaikki selvemmin ja syvemmin.

      Natasha katsoi ruhtinattareen, mutta hän näytti kammovan ja epäilevän sanoako vai ei kaikkea sitä, minkä hän tiesi. Hänestä oli tuntuvinaan, ettei noille välkkyville silmille, joiden katse tunki hänen sisimpään sydämeensä, voinut olla sanomatta koko, koko totuutta semmoisena, kuin hän oli sen nähnyt. Natashan huuli vavahti yht'äkkiä, hänen suupieliinsä muodostui rumia poimuja ja itkuun purskahtaen hän peitti kasvot käsiinsä.

      Ruhtinatar Maria ymmärsi kaikki.

      Hänessä oli kuitenkin jälellä toivoa ja hän kysyi sanoin, joihin hän ei uskonut:

      – Miten on hänen haavansa? Kuinka hän yleensä voi?

      – Te, te … saatte nähdä sen, – voi Natasha ainoastaan sanoa.

      He istuivat jonkun aikaa alhaalla ruhtinaan kamarin vieressä lakatakseen itkemästä ja mennäkseen hänen huoneeseensa levollisin kasvoin.

      – Miten on tauti kulkenut? Kauanko hän on ollut huonompi? Milloin se tapahtui? – kyseli ruhtinatar Maria.

      Natasha kertoi, että ensi alussa oli hänen tilansa vaarallinen kuumeen ja tuskien tähden, mutta Troitsassa olivat ne lakanneet, jonka jälkeen lääkäri oli pelännyt vain kylmän vihoja. Mutta tämäkin vaara vältettiin. Kun oli saavuttu Jaroslavliin, oli haava ruvennut märkimään (Natasha tiesi kaikki, mikä koski märkimistä j.n.e.) ja lääkäri oli sanonut, että märkiminen saattaa edistyä säännöllisesti. Sitte oli tullut horkka, vaan lääkäri oli sanonut, ettei horkka ollut juuri vaarallista.

      – Mutta kaksi päivää sitte, – jatkoi Natasha, – tapahtui yht'äkkiä se… (Hän hillitsi pyrkivän itkun.) – En tiedä miksi, mutta saatte nähdä, minkälaiseksi hän on muuttunut.

      – Onko hän heikontunut, laihtunut? … – kyseli ruhtinatar.

      – Ei, ei se ole sitä, vaan pahempaa. Saatte nähdä. Ah, Maria, hän on liian hyvä, hän ei voi, ei voi jäädä eloon, sillä…

      XV

      Kun Natasha totuttuun tapaansa aukasi ruhtinaan huoneen oven laskien edellään ruhtinattaren, tunsi ruhtinatar Maria kurkussaan valmiita kyyneleitä. Niin paljon kuin hän olikin valmistautunut ja koettanut rauhottua, tiesi hän kuitenkin, ettei hän kykenisi kyyneleittä kohtaamaan veljeään.

      Ruhtinatar Maria käsitti, mitä Natasha oli tarkottanut sanoilla: se tapahtui hänelle kaksi päivää sitte. Hän käsitti, että se merkitsi sitä, että ruhtinas oli äkkiä heltynyt ja että heltyminen ja liikutus olivat kuoleman enteitä. Jo ovea kohti mennessään näki ruhtinatar mielikuvituksissaan sen Andrjushan kasvojen ilmeen, jonka hän oli oppinut tuntemaan lapsuuden päivinä, tuon hennon, lempeän, liikutuksesta heltyneen ilmeen, joka oli ollut harvinaista ruhtinaalla ja joka siksi oli aina syvästi vaikuttanut ruhtinattareen. Hän tiesi, että veli haastaisi hänelle hiljaisia, lempeitä sanoja, samallaisia, joita isä oli hänelle puhunut kuolemansa edellä ja ettei hän jaksaisi pidättyä, vaan vaipuisi vuolaaseen itkuun veljen viereen. Mutta ennemmin tai myöhemmin sen täytyi tapahtua ja hän astui huoneeseen. Kyyneleet nousivat hänen kurkussaan yhä ylemmä ja ylemmä sillä aikaa, kun hän likinäköisillä silmillään alkoi yhä selvemmin ja selvemmin erottaa ruhtinaan muotoa ja etsi hänen piirteitään ja tuossapa hän näkikin ruhtinaan kasvot ja tapasi hänen katseensa.

      Ruhtinas Andrei lepäsi sohvalla tyynyjen välissä oravannahkaviitta päällä. Hän oli laiha ja kalpea. Toisessa kuihtuneessa, läpikuultavan valkoisessa kädessä oli liina, toisella hän haparoi viiksiään hiljaa sormiaan liikutellen. Hänen silmänsä katsoivat tulijoihin.

      Nähtyään veljensä kasvot ja kohdattuaan hänen katseensa hiljensi ruhtinatar Maria yht'äkkiä askeleittensa nopeutta ja tunsi, että kyyneleet yht'äkkiä kuivuivat ja pyrkivä itku ehtyi. Havaittuaan ruhtinaan kasvojen ilmeen ja katseen hätääntyi ruhtinatar äkkiä ja hänet valtasi syyllisyyden tunne.

      "Mihin minä olen syypää?" kysyi hän itseltään. "Siihen, että elät ja ajattelet elävää, vaan minä!" … vastasi ruhtinaan kylmä, ankara katse.

      Ruhtinaan syvässä katseessa, joka ei heijastanut hänestä ulos, vaan oli painunut häneen itseensä, oli melkein vihamielisyyttä, kun hän hitaasti käänsi silmänsä sisareensa ja Natashaan.

      Hän suuteli sisartaan käsi kädessä heidän tapansa mukaisesti.

      – Terve, Maria, miten olet päässyt tänne? – sanoi ruhtinas yhtä tasaisella ja vieraalla äänellä kuin hänen katseensakin oli.

      Jos hän olisi ujeltanut surkeasti parkumalla, niin ei parku olisi kammottanut ruhtinatar Mariaa niin kovasti kuin tuon äänen kaiku.

      – Ja Nikolushkankin toitte? – sanoi ruhtinas yhtä tasaisesti ja verkkaan ja huomattavasti ponnistaen muistiaan.

      – Miten on nyt sinun terveytesi? – kysyi ruhtinatar Maria ihmetellen itsekin kysymystään.

      – Sitä, ystäväni, on tiedusteltava lääkäriltä, – virkkoi ruhtinas, näytti taasen tekevän ponnistuksen ollakseen ystävällinen ja sanoi pelkällä suullaan (näkyi, ettei hän ollenkaan ajatellut, mitä puhui):

      – Merci, chère ami, d'être venue.56

      Ruhtinatar Maria puristi hänen kättään. Ruhtinas rypisti hieman kasvojaan käden puristuksesta. Hän oli vaiti eikä ruhtinatarkaan tiennyt, mitä sanoa. Ruhtinatar Maria käsitti, mitä veljelle oli tapahtunut kaksi päivää sitte. Ruhtinaan sanoissa, äänen sävyssä ja varsinkin tuossa katseessa, kylmässä, melkein vihamielisessä katseessa, tuntui olevan elävälle ihmiselle kammottavaa vieraantumista kaikesta maallisesta. Ruhtinas näytti vaikeasti käsittävän kaikkea sitä, mikä oli elollista, mutta samalla tuntui, ettei hän tajunnut elollista siksi, että häneltä puuttui voimia tajuamaan, vaan siksi, että hän tajusi jotain muuta, semmoista, jota eivät elävät tajunneet eivätkä voineetkaan tajuta ja joka oli kokonaan vaivuttanut hänet valtaansa.

      – Miten kummallisesti kohtalo johti meidät yhteen! – sanoi ruhtinas keskeyttäen äänettömyyden ja osottaen Natashaan. – Hän hoitaa minua herkeämättä.

      Vaikka ruhtinatar Maria kuunteli, ei hän ymmärtänyt, mitä ruhtinas puhui. Hän, tuo herkkä, hentomielinen ruhtinas Andrei, kuinka voi hän puhua noin sen kuullen, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä! Jos hän tahtoisi elää, ei hän olisi sanonut noita sanoja näin kylmän loukkaavasti. Jollei hän tietäisi kuolevansa, miksi hänen ei olisi sääli häntä, miten hän voi sanoa noin hänen kuullensa?

Скачать книгу