LITMIR.BIZ

Скачать книгу

odottamatta, hän kääntyi ruhtinas Vasilin tyttären, ihanan Helenan, puoleen.

      – Mikä hurmaava olento, tuo pikku ruhtinatar! – kuiskasi ruhtinas Vasili Anna Pavlovnalle.

      Heti ruhtinattaren jälestä saapui kookas, täyteläinen nuori mies, jolla tukka oli lyhyeksi leikattu, lasit nenällä, sen aikuisen kuosin mukaiset vaaleat housut, korkea rintaröyhellys ja punasenruskea hännystakki. Tämä täyteläinen nuori mies oli Katariinan aikuisen kuuluisan ylimyksen, kreivi Besuhovin lehtopoika. Kreivi oli Moskovassa kuoleman sairaana. Nuori mies ei vielä ollut virassa ja oli vasta tuonaan saapunut ulkomailta, missä oli kasvatettu, ja oli ensikertaa seurapiirissä. Anna Pavlovna toivotti hänet tervetulleeksi, mutta päännyökkäyksensä oli ylen hillitty, ja tervehti hän sellaisella vain vähäpätöisimpiä vieraitaan. Mutta huolimatta tästä tavallaan "alhaisimmasta" tervehdyksestä, saattoi Anna Pavlovnan kasvoilla huomata, Pierren huoneeseen astuessa, levottomuutta ja kauhua, joka on tavallista, kun nähdään jotain liian mahtavaa ja tilaisuuteen sopimatonta. Vaikka Pierre tosin oli jonkunverran muita huoneessa olevia miehiä kookkaampi, niin ei tämä kauhu suinkaan siitä johtunut, vaan vaikutti sen ainoastaan hänen viisas ja samalla kaino, tarkkaava ja luonnollinen katseensa, joka eroitti hänet kaikista vierashuoneessa olevista.

      – Erittäin ystävällisesti teitte, monsieur Pierre, kun tulitte tervehtimään sairas raukkaa, – sanoi hänelle Anna Pavlovma, pelokkaasti vilkaisten tätiin, jonka luo hän johdatti Pierreä. Pierre jupisi jotain epäselvästi, ja hänen katseensa harhaili jotain etsien. Hän hymyili iloisesti ja hilpeästi kumartaessaan pikku ruhtinattarelle, aivan kuin läheiselle tuttavalleen, ja astui tädin luo. Anna Pavlovna ei suotta ollut peloissaan, sillä Pierre ei malttanut kuunnella tädin juttuja keisarinnan terveydestä, vaan poistui hänen luotaan kesken juttua. Kauhuissaan Anna Pavlovna ehätti hänelle sanomaan:

      – Ettekö tunne abotti Moriota? Hän on sangen merkillinen henkilö…

      – Tunnen toki, olen kuullut hänen suunnitelmistaan ikuisen rauhan toteuttamiseksi, ja onhan se sangen mieltäkiinnittävää, mutta tuskinpa mahdollista…

      – Luuletteko? … sanoi Anna Pavlovna, jotain sanoakseen ja voidakseen jälleen ryhtyä emännän tehtäviin. Mutta Pierre teki toisen tyhmyyden. Ensin hän poistui tädin luota, kuulematta tämän juttuja, nyt hän puheillaan pidätteli emäntää, jolla oli muita toimia. Hän alkoi, pää kumarassa ja suuret jalat harillaan, selittää Anna Pavlovnalle, miksi hän piti abotin suunnitelmia houreina.

      – Keskustelkaamme tästä joskus, – sanoi Anna Pavlovna, hymyillen.

      Ja päästyään erilleen nuoresta miehestä, joka ei tunne seuratapoja, hän ryhtyi taas emännän tehtäviin ja jatkoi kuuntelemistaan ja tähystelemistään, valmiina auttamaan siellä, missä keskustelu alkoi heiketä. Kuten kehruutehtaan isäntä, sijoitettuaan työmiehet kunkin paikalleen, käyskentelee tehtaassaan ja huomatessaan jonkun värttinän seisahtuneen tai oudosti ääntelevän, narisevan tai liian äänekkäästi hyrisevän, heti kiirehtää apuun, vaimentaa tai lisää sen vauhtia; samoin Anna Pavlovnakin, käyskennellessään vierashuoneessaan, pysähtyi jonkun seuran luo, missä keskustelu oli vaiennut tai missä liian paljon puheltiin, ja yhdellä sanallaan tai jonkun henkilön siirrolla sai keskustelukoneen tasaiseen, säädylliseen käyntiin. Mutta Pierren suhteen näkyi hän yhä olevan erittäin huolissaan. Huolestuneena tarkasteli hän, kun Pierre lähestyi Mortemartin piiriä tai kun hän poistui seuran luo, missä Abotti puhui. Pierre, joka oli kasvatettu ulkomailla, oli nyt ensimäisen kerran venäläisessä illanvietossa. Hän tiesi, että koko Pietarin älystö oli tänne kokoontunut, ja siksipä hänen silmänsä harhailivat, kuten lasten lelukaupassa. Hän pelkäsi koko ajan, että viisaat puheet, joita nyt voisi kuulla, menevät hänen korvainsa ohi. Katsellessaan saapuneiden vieraiden varmoja ja kauniita kasvonpiirteitä, hän yhä odotti kuulevansa jotain erityisen viisasta. Viimein hän meni Morion luo. Keskustelu tuntui hänestä mieltäkiinnittävältä, ja hän pysähtyi, odotellen tilaisuutta ajatustensa lausumiseen, joka on niin mieluista nuorukaisille.

      III

      Anna Pavlovnan illanvietto oli käynnissä. Värttinät surisivat tasaisesti ja taukoamatta joka puolella. Seura oli hajaantunut kolmeen piiriin, jollemme ota huomioon tätiä, joka istui syrjässä erään vanhahkon naishenkilön kanssa, joka itkettyneine laihoine kasvoineen näytti olevan jotenkin vieras tässä loistavassa seurassa. Eräässä piirissä, jossa enimmäkseen oli miehiä, oli sieluna abotti; toisessa, nuorten, kaunotar-ruhtinatar Helena, ruhtinas Vasilin tytär ja sievä, punaposkinen, ikäänsä nähden liian lihava pikku ruhtinatar Bolkonski. Kolmannessa – Mortemart ja Anna Pavlovna.

      Vikomtti oli siro nuori mies, jolla oli pehmeät piirteet ja liikkeet ja joka nähtävästi piti itseään kuuluisuutena, mutta kun oli saanut hyvän kasvatuksen, niin oli vaatimattomasti jättäytynyt sen seuran käytettäväksi, missä kulloinkin liikkui. Anna Pavlovna kestitsi vieraitaan hänellä. Samoin kuin kunnollinen hovimestari tarjoaa meille jonain ylenluonnollisen maukkaana herkkuna lihapalan, jota emme söisi, jos näkisimme sen rähjäisessä keittiössä; samoin Anna Pavlovna tänä iltana tarjosi vierailleen jonain ylenluonnollisena hienoutena, ensin vikomttia, sitten abottia. Mortemartin piirissä alettiin heti puhua Enghienin herttuan murhasta. Vikomtti väitti Enghienin herttuan sortuneen jaloutensa tähden, ja että oli olemassa erityisiä syitä Bonaparten kiukkuun.

      – Ah, niin, Contez nous cela, vicomte,1 – sanoi Anna Pavlovna, ja hän oli haltioissaan, ajatellessaan miten à la Louis XV kuuluikaan lauseparsi: contez nous cela, vicomte.

      Vikomtti kumarsi suostumuksen merkiksi ja hymyili kohteliaasti. Anna Pavlovna muodosti piirin vikomtin ympärille ja pyysi koko seuraa kuulemaan hänen kertomustaan.

      – Vikomtti on ollut herttuan personallinen tuttava, – kuiskasi Anna Pavlovna eräälle kuulijoista. – Vikomtti on verraton kertoja, – lausui hän toiselle. – Miten heti huomaa, että ihminen on hyvästä seurapiiristä, – sanoi hän kolmannelle; ja vikomtti tarjottiin seuralle kauneimmassa ja hänelle edullisimmassa valossa, kuten paahtopaisti vihannesten keskellä kuumalla kulholla.

      Vikomtti halusi jo alkaa kertomuksensa ja hymyili vienosti.

      – Siirtykää tänne, rakas Helena, – sanoi Anna Pavlovna kaunotar-ruhtinattarelle, joka istui loitommalla ja oli toisen piirin keskipisteenä.

      Ruhtinatar Helena hymyili; hän nousi paikaltaan, tuo sama kukkaansa puhjenneen ihanan naisen hymy huulilla, joka hänellä oli astuessaan vierashuoneeseen. Hiljaa kahisi hänen muratilla ja sammalella koristettu valkea tanssiaispukunsa, hänen valkeat olkansa hohtivat, tukka ja jalokivet välkkyivät, kun hän astui väistyväin miesten keskitse. Ja hän astui suoraan Anna Pavlovnan luo, katsomatta kehenkään, mutta hymyillen kaikille, aivan kuin ystävällisesti olisi tarjonnut kaikkien ihailtavaksi vartensa suloutta, olkainsa, selkänsä ja rintansa pyöreyttä, jotka sen aikuisen tavan mukaan olivat sangen paljaat. Hän näytti itsekin tuntevan, että hän oli oleva tanssiaisten kuningatar. Helena oli niin ihana, ettei hänessä huomannut veikistelemisen varjoakaan, päinvastoin, aivan näytti kuin hän olisi hävennyt epäämätöntä ja vakuuttavan vaikuttavaa kauneuttaan. Tuntui kuin olisi hän tahtonut, vaikkei voinut, vaimentaa suloutensa vaikutusta.

      (Quelle belle personne!"2 virkkoi jokainen hänet nähdessään. Vikomtti joutui hämilleen aivan kuin taikavoiman iskusta, hän kohautti harteitaan, ja hänen silmänsä painuivat alas, kun Helena istahti hänen eteensä ja valaisi hänet ainaisella hymyllään.

      – Madame, je crains pour mes moyens devant un pareil audiloire,3 – hän sanoi, kallistaen hymyillen päätään.

      Ruhtinatar ei vastannut sanaakaan, nojautuihan vaan paljaalla, täytelällä käsivarrellaan pöytää vasten ja odotti hymyillen. Koko kertomuksen ajan hän istui suorana, katsahtaen toisinaan milloin täytelään kauniiseen käteensä, joka puristuksesta oli muuttanut muotoaan, milloin vielä kauniimpaan rintaansa, jolla hän korjaili jalokivi-kaularihmaansa; toisinaan

Скачать книгу