Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus I - Tolstoy Leo

Скачать книгу

oppitunteja ei enää tule olemaan: se on mainiota! ajattelin minä – Sääliksi käy vaan Karl Ivanovitshia. Hän varmaankin erotetaan virasta, sillä eipä hänelle muuten olisi tuota kirjettä valmistettu… Parempi olisi vaikka pitäisi aina lukea, kunhan ei tarvitsisi lähteä täältä ja erota äidistä ja loukata Karl Ivanovitsh raukkaa. Se on muutenkin hyvin onneton!"

      Nämät ajatukset vilahtelivat päässäni: minä en liikkunut paikaltani, tuijotin vaan puolikenkieni mustiin nauhaisiin.

      Puhuttuaan Karl Ivanovitshin kanssa vielä muutamia sanoja ilmapuntarin laskemisesta, hän käski Jaakon pitää koiria toistaiseksi nälässä, koska tahtoi lähtiäisiksi panna päivällisten jälkeen toimeen metsästyksen nuorilla ajokoirilla. Vastoin odotustani isä lähetti meidät lukemaan lohdutukseksi luvaten kuitenkin ottaa myöhemmin mukaan metsästysretkelle.

      Juostessani ylös minä poikkesin terassille. Kynnyksen edessä makasi päivänpaisteessa kokoonkäpristyneenä isän mielikki vinttikoira, Milka nimeltään.

      – Sinä Milka kulta, puhelin minä sitä hyväillen ja kuonoon suudellen: – kohta lähdemme täältä pois; hyvästi! emme enää koskaan näe toisiamme!

      Minä tulin liikutetuksi ja purskahdin itkuun.

      IV

OPPITUNNIT

      Karl Ivanovitsh oli hyvin pahalla tuulella. Sen huomasi hänen rypistyneistä silmäkulmistaan ja siitä miten hän paiskasi takkinsa vaatekaappiin, miten vihasesti kiristi yönuttunsa vyötä, ja miten voimakkaasti painoi kynnellään siihen kohtaan lukukirjaa, johon asti meidän oli oppiminen ulkoa. Volodja osasi jotenkin hyvin, mutta minä olin niin tunteitteni vallassa etten voinut tehdä yhtään mitään. Tuijotin kauan kirjaan näkemättä mitään eteeni enkä voinut lukea kyyneleitten tähden, jotka täyttivät silmäni aina kun muistin matkan; ja kun sitten piti lausua ääneen Karl Ivanovitshille, joka ummistunein silmin minua kuunteli (se oli aina paha merkki), juuri siinä kohden missä toinen sanoo: Wo kommen Sie her? ja toinen vastaa: ich komme vom Kaffe Hause, en voinut estää kyyneleitäni enkä nyyhkytyksiltä saanut mitenkään lausutuksi: Haben sie die Zeitung nicht gelesen? Kun sitten tuli kaunokirjotuksen vuoro, sain kyynelten vuoksi paperini tahratuksi semmoiseksi että näytti kuin olisin vedellä kirjottanut käärepaperille.

      Karl Ivanovitsh suuttui, käski minun mennä polvilleni nurkkaan, väitti että se on uppiniskaisuutta, nukkekomediaa (se oli hänen lempisanansa), uhkasi viivottimella ja vaati pyytämään anteeksi, vaikka minä itkun vuoksi en saanut sanaakaan suustani: vihdoin, arvatenkin tuntien vääryyttä tekevänsä, hän läksi Nikolain huoneeseen, paiskaten oven jälkeensä.

      Luokkahuoneeseemme kuului mitä Nikolain luona puhuttiin.

      – Oletko kuullut, Nikolai, että lapset matkustavat Moskovaan? sanoi

      – Olenpa kyllä kuullut.

      Varmaankin Nikolai aikoi nousta seisaalleen, sillä Karl Ivanovitsh sanoi: "istu vaan. Nikolai!" ja sen jälkeen sulki oven. Minä tulin pois nurkasta ja asetuin oven taakse kuuntelemaan.

      – Teitpä sinä kuinka paljon hyvänsä hyvää ihmisille, olitpa kuinka kiintynyt tahansa, kiitollisuutta ei vaan näy voivan odottaa, Nikolai! puhui Karl Ivanovitsh kiihottuneena.

      Nikolai istui ikkunalla tehden suutarin työtä ja nyökäytti kai myöntävästi päätään.

      – Minä olen 12 vuotta elänyt tässä talossa ja voin sanoa Jumalan edessä, Nikolai, jatkoi Karl Ivanovitsh nostaen tietysti silmänsä ja nuuskarasiansa kattoa kohden: – että olen rakastanut heitä ja puuhannut heidän tähtensä enemmän kuin jos olisivat olleet omia lapsiani. Muistathan, Nikolai, silloinkin kun pikku Volodjalla oli kuume, muistathan kuinka minä yhdeksään vuorokauteen silmiäni ummistamatta valvoin hänen vuoteensa ääressä? Niin! silloin olin tietysti hyvä, rakas Karl Ivanovitsh, silloin olin minä tarpeellinen; mutta nyt, lisäsi hän ivallisesti naurahtaen: – nyt lapset ovat tulleet suuriksi, nyt heidän muka täytyy ryhtyä tosityöhön. Aivan kuin eivät he täällä olisi mitään oppineet, Nikolai!

      – Mitenkäpäs sitä sitten pitäisi oppia? sanoi Nikolai pannen naskalin pois ja vetäen pikilankoja eri suunnille.

      – Niin, nyt olen käynyt tarpeettomaksi, nyt minä ajetaan pois; mutta missä ovat lupaukset, missä kiitollisuus? – Natalia Nikolajevnaa minä kunnioitan ja rakastan, Nikolai, sanoi hän käsi rinnalla: – mutta mitä merkitsee täällä Natalia Nikolajevna?.. Hänen tahtonsa tässä talossa merkitsee yhtä paljon kuin tuo tuossa, näin sanoen hän puhuvalla liikkeellä viskasi nahkapalasen lattialle. – Kyllä minä tiedän ketä niistä vehkeistä saa kiittää ja miksi minä olen nyt käynyt tarpeettomaksi; siksi, että minä en imartele enkä myöntele joka asiassa kuten muutamat ihmiset. Minä olen tottunut aina ja kaikkien ihmisten edessä puhumaan totta, sanoi hän ylpeästi. – Olkoot sitten! Eivätpä he siitä rikastu, että minä poistun, mutta minä Jumalan armosta kyllä löydän leipäpalan… vai miten arvelet, Nikolai?

      Nikolai nosti päätänsä ja katsahti Karl Ivanovitshiin ikäänkuin päästäkseen selvyyteen todellako se on löytävä leipäpalasen vai ei, – mutta ei sanonut sentään mitään.

      Paljon ja kauan puhui Karl Ivanovitsh samaan suuntaan: puhui siitä kuinka hänen ansioitansa oli paremmin osattu arvossa pitää erään kenraalin kodissa, missä hän ennen asui (minun teki kipeätä sitä kuulla), puhui Saksin maakunnasta, vanhemmistaan, räätäliystävästään nimeltä Schönheit j.n.e.

      Minä otin osaa hänen suruunsa, ja minun oli paha mieli siitä, ettei isä ja Karl Ivanovitsh, joita rakastin melkein yhtä paljon, ymmärtäneet toisiansa; minä suoriuduin jälleen nurkkaan, istuin kyykylleni ja rupesin ajattelemaan miten heidän välillänsä voisi saada sovintoa syntymään.

      Palattuaan luokkahuoneeseen Karl Ivanovitsh käski minun nousta ja ottaa esille sanelukirjotusvihkoni. Kun kaikki oli valmista hän juhlallisesti istuutui nojatuoliinsa ja alkoi ikäänkuin jostain syvyydestä tulevalla äänellä sanella seuraavaa: Von al-len Lei-den-schaf-ten die grau-sam-ste ist… "haben sie geschrieben?" Tässä kohden hän pysähtyi, haisteli hitaasti nuuskaa ja jatkoi uudella voimalla: die grausamste ist die Undankbarkeit… "Ein grosses U." Odottaessani jatkoa, kun olin kaikki kirjottanut, minä katsahdin häneen.

      – Punctum, sanoi hän tuskin huomattavasti hymähtäen ja viittasi meitä antamaan vihot hänelle.

      Moneen kertaan, erilaisilla äänenpainoilla ja mitä suurinta mielihyvää ilmaisten hän luki tämän lauseen, joka sisälsi hänen sydämmensä salaisen ajatuksen; sitten hän antoi meille historian läksyn ja istui ikkunan ääreen. Hänen kasvonsa eivät olleet enää ankarat, kuten ennen; ne vaan ilmaisivat semmoisen ihmisen mielihyvää, joka on arvokkaalla tavalla saanut kärsimänsä vääryyden kostetuksi.

      Kello oli neljännestä vaille yksi, mutta eipä Karl Ivanovitsh näyttänyt aikovankaan päästää meitä pois: antoi yhä vaan uusia läksyjä. Ikävä ja ruokahalu enenivät samassa määrässä. Suurella maltittomuudella minä panin merkille kaikki mikä saattoi osottaa päivällisen lähestymistä. Tuossa menee jo pihavaimo niinitötterö kädessä lautasia pesemään, nyt jo kuuluu astiain kolinaa ruokakaapista, nyt pöytä hajotetaan pitkäksi, tuolit asetetaan, tuossa on jo Mimmi Ljubotshkan ja Katinkan kanssa (Katinka oli Mimmin 12-vuotias tytär), ne tulevat puutarhasta; mutta eipä näy vielä Fokaa – hovin Fokaa, joka aina tulee käskemään päivällisille. Vasta silloin saa viskata kirjat pois ja Karl Ivanovitshista välittämättä juosta alas.

      Nytpä jo kuuluu askelia rappusilta; mutta eivät ne ole Fokan askeleita! Ulkoa minä olen oppinut hänen askeleinsa äänen ja aina tunnen hänen saappaittansa narinan. Ovi aukenee ja siinä näyttäytyy minulle kokonaan tuntematon olento.

      V

MIELIPUOLI

      Huoneeseen astui noin 50 vaiheilla oleva mies, rokonarpiset, pitkulaiset kasvot kalpeina; tukka oli harmaa, parta punertava. Hän oli niin pitkäkasvuinen, että ovesta tullakseen ei riittänyt pään kumartaminen, vaan piti taivuttaa koko ruumis. Yllään oli hänellä jotain rääsyn tapaista,

Скачать книгу