LITMIR.BIZ

Скачать книгу

suren ja itken itkemistäni, en voi kyyneleitäni pidättää.Mutta Nikolai Sergeitsh muuttuu minulle yhä lempeämmäksi; minuunkatsoessaan on hän murheinen, niinkuin hänkin tietäisi, minkä vuoksiminä itken, säälii minua. Siinäpä itsekseni ajattelenkin: mistä häntietäisi asian? Jospa hän todellakin löysi metaljongin ja heittisen ikkunasta ulos. Voihan hän vihoissaan tehdä niinkin; viskasisen ikkunasta, ja itse nyt on pahoillaan, että sai viskanneeksi. Jominä kävin Matrenan kanssa ikkunan altakin etsimässä, – en vainmitään löytänyt. Hävisi kuin veteen. Koko yön itkin sitä. Ensi kertaajäi hän yöksi siunaamattani. Oh, se on huono enne, paha enne, IvanPetrovitsh, hyvää se ei ennusta. Toista päivää itkin lakkaamatta.Teitä odotin, kyyhkyläistäni, kuni Jumalan enkeliä, vaikkapa teillehuoleni haastaakseni…

      Ja taas alkoi mummo katkerasti itkeä.

      – Ah, todellakin, unohdinpa teille kertoa! sanoi hän äkkiä ilostuen, että muisti asian, – kertoiko mieheni teille jotain orvosta?

      – Kertoi, Anna Andrejevna, kyllä hän puhui minulle, että, te oletteyhdessä suostuneet ottamaan jonkun köyhän orpotytön kasvatiksenne.Onko se totta?

      – En ole ajatellutkaan, isäni, en ollenkaan! Enkä huolikaan ketäänorpoa! Sehän vain aina muistuttaisi meille onnettomuuttamme, kovaakohtaloamme. Paitsi Natashaa en huoli ketään. Yksi tytär oli, yksiolkoonkin. Mutta mitäpäs se merkinnee, kun mieheni päätti orpotytönottaa? Mitä sinä luulet, Ivan Petrovitsh. Tahtooko hän sen minunlohdutuksekseni, kun näkee minun itkevän, vai tahtooko hän omantyttärensä kokonaan mielestään karkoittaa ja kiintyä toiseen lapseen?Mitä hän tiellä sinulle minusta puhui? Miltä hän teistä näytti – oliko ankara, vihainen? Hst! Jo tulee! Myöhemmin, isäseni, kerrotteminulle, sitten!.. Muistakin huomenna tulla…

      XIII

      Ukko astui sisään. Uteliaana ja ikäänkuin jotain häveten katsoi hänmeihin, synkistyi ja meni pöydän luo.

      – Missäs teekeittiö, kysäsi hän, – eikö sitä vieläkään voidapöydälle tuoda?

      – Tuodaan, isäseni, tuodaan; kas niin, siinä se jo on, sanoihätäisenä Anna Andrejevna.

      Heti, kun Matrena oli nähnyt Nikolai Sergeitshin, heti hän ilmestyiteekeittiö muassaan, aivan kuin olisi odottanutkin isännän tuloa.Hän oli vanha, koeteltu ja uskollinen palvelija, mutta kaikistamailmassa löytyvistä palvelijoista omatapaisin äkäilijä, luonteeltaanjärkähtämättömän itsepintainen. Nikolai Sergeitshiä hän pelkäsija hillitsi kielensä hänen läsnä ollessaan. Mutta sen sijaan ottihän täyden korvauksen siitä Anna Andrejevnalta, oli raaka jokaaskeleella ja osotti ilmeistä halua pitää emäntäänsä kurissa, vaikkasamalla mitä vilpittömimmin rakastikin sekä emäntäänsä, kuin myöskinNatashaa. Tämän Matrenan minä opin jo Ichmenevkassa tuntemaan.

      – Hm!.. ei ole hauska olla märkänä, mutta tässä ei tahdota antaaminulle edes teetäkään, purpatti ukko puoliääneen.

      Anna Andrejevna iski minulle silmää. Ukko ei voinut sietää tuollaisiasalaperäisiä viittauksia, ja vaikka hän ei juuri nyt meihinkatsonutkaan, niin saattoi kasvoistaan huomata hänen hyvin tietävän, että Anna Andrejevna minulle tuon salaisen merkin teki.

      – Kävin asioilla, Vanja, sanoi hän samassa. – Huono juttu onkäsissä. Puhuinko siitä sinulle? Minua syytetään kokonansa.Todistuksia, näes, ei ole; tarpeellisia papereita ei ole, tiedustukset ovat epäluotettavia… Hm!..

      Hän tarkoitti omaa riita-asiaansa ruhtinaan kanssa; tuo asia oliyhä vielä ratkaisematta ja alkoi kääntyä Nikolai Sergeitshillemitä pahimmaksi. Minä pysyin vaiti, en tiennyt, mitä sanoisin. Hänkatsahti minuun epäilevästi.

      – Ja mitäs sitten! lausui hän äkkiä, niinkuin olisi ärtynyt meidänäänettömyydestämme, – mitä pikemmin, sen parempi. Konnaksi minuaeivät voi saada, vaikka tuomitsevatkin minun maksamaan. Minullaon puhdas omatuntoni, he saavat päättää miten vain haluttaa.Onhan silloin kumminkin asia päättynyt, joskin tuottavat minulleaineellisen häviön… Jätän kaikki ja muutan Siperiaan.

      – Herra varjelkoon, mihin aikoo! Miksikä niin kauas! ei Anna

      Andrejevna voinut olla sanomatta.

      – Minkäs lähellä täällä on? kysäsi ukko jyrkästi, ikäänkuin olisiilostunut vastaansanomisesta.

      – No, kumminkin … ihmisiä on lähellä … alkoi Anna Andrejevna jakatsahti minuun surullisena.

      – Ketä ihmisiä! ärjäsi ukko, siirtäen katseensa minusta takaisinvaimoonsa. – Millaisia ihmisiä? Ryöväreitä, valehtelijoita, pettureitako? Semmoisia on kaikkialla paljon; älä ole milläsikään, niitä löydämme Siperiassakin. Ja jos sinä et halua lähteä kanssani, niin jää tänne, en minä väkisin pakota.

      – Isäseni, Nikolai Sergeitsh! Kenenkä luo sinusta jäisin! hätääntyiAnna Andrejevna parka. – Eihän minulla, paitsi sinua, ole muutaket…

      Hän keskeytti sanansa, vaikeni ja loi minuun säikähtyneen katseen,ikäänkuin pyytäen puolustusta ja apua. Ukko oli ärtyisä, tarttuikiinni joka sanaan; ei sopinut häntä ensinkään vastustaa.

      – Rauhoittukaa, Anna Andrejevna, sanoin minä, – ei Siperiassaolekaan niin huono olla, kuin meistä näyttää. Jos käy onnettomastija teidän täytyy myödä Ichmenevka, niin on Nikolai Sergeitshintuuma oikein hyvä. Siperiassa voi saada hyvän yksityisen toimen, jasilloin…

      – Kas niin, hyvä, että edes sinä, Ivan, puhut asiaa. Niin minä olenajatellut. Jätän kaikki ja matkustan sinne.

      – No, sitä minä en osannut odottaa! huudahti Anna Andrejevna jalöi käsiään yhteen. – Ja sinäkin, Vanja, puhut samaa! Sinulta IvanPetrovitsh, minä en osannut sitä odottaa… Muistaakseni, ette tesaaneet meiltä kokea milloinkaan muuta, kuin hyvää, ja nyt…

      – Ha, ha, haa! Mitäs sinä odotit? Milläpäs me käymme elämään, ajatteleppas! Rahat ovat menneet, viimeinen kopekka on menossa!Etköhän vain käske menemään ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshin luopyytämään häneltä armoa?

      Kuultuansa ruhtinasta mainittavan, alkoi mummo pelosta vavista.

      Kädessään oleva teelusikka alkoi helistä teelautasta vasten.

      – Ei, todellakin, pitkitti Ichmenev, innostuttaen itseäänvihaisella, itsepintaisella riemuitsemisella, – kuinka sinä luulet,Vanja, jos todellakin lähtisi! Miksikä lähteä Siperiaan? Parasta lie, että minä tässä puen itseni juhlapukuun, kampaan ja silitän tukkani;Anna Andrejevna valmistaa uuden rintamuksen (eihän semmoisen henkilönluo muuten sovi mennä!), kaiken lisäksi ottaa vielä sormikkaat,ja niin lähteä hänen jalosukuisuutensa luo: isäseni, teidänylhäisyytenne, ruokkijani, isä-armaani! Anna anteeksi ja armahda, anna leipäpala, – vaimo, pienet lapset!.. Niinhän, Anna Andrejevna?Sitäkö sinä haluat?

      – Isäseni … minä en halua mitään! Niin vaan, ymmärtämättömyydessäni tulin sanoneeksi; suo anteeksi, jos pahoitinsinut, älä vain huuda, lausui mummo, pelosta yhä kovemmin vavisten.

      Olen varma, että tällä hetkellä hänen sielunsa kestää mitä katkerintatuskaa, nähdessään vaimoparkansa kyyneleet ja pelon; olen varma, että häneen koski paljon kovemmin, kuin vaimoonsa, mutta hän eivoinut itseänsä hillitä. Siten käy toisinaan mitä parhaimmille, muttaheikkohermoisille ihmisille, jotka, huolimatta hyväsydämmisyydestään, viehättyvät löytämään itsellensä nautintoa omasta tuskastaan javihastaan, koettavat purkaa vihaansa, hinnasta mistä hyvänsä,toista kohtaan mitä loukkaavimmalla tavalla, vieläpä tekevät sitenaivan syyttömälle ja pääasiallisesti aina likeisimmällensä. Naiset, esimerkiksi, tuntevat toisinaan halua tuntea itsensä onnettomiksi, sorretuiksi, vaikkei olisi pienintäkään syytä siihen. Löytyy paljonmiehiä, jotka ovat tämmöisten naisten kaltaisia, eivätkä nuo miehetole ensinkään heikkoja, tai heissä ei löytäisi mitään naismaista.Ichmenev tunsi halua riitelemiseen, vaikka hän tuosta halustaan itseenimmin kärsi.

      Muistan,

Скачать книгу