ТОП просматриваемых книг сайта:
Sorrettuja ja solvaistuja. Dostoyevsky Fyodor
Читать онлайн.Название Sorrettuja ja solvaistuja
Год выпуска 0
isbn
Автор произведения Dostoyevsky Fyodor
Жанр Русская классика
Издательство Public Domain
– Mutta tämähän on jotain lumottua, Natasha, sanoin minä. – Mitä,menetkö sinä nyt suoraan hänen luokseen?
– En, hän lupasi tulla tänne, ottaa minut; me sovimme…
Ja hän katsoi hartaasti tuonnemmas, mutta siellä ei näkynyt ketään.
– Hän ei vieläkään ole täällä! Ja sinä tulit ensiksi! huudahtinminä epätoivoisena.
Natasha horjahti niinkuin olisi halvaus häntä kohdannut. Kasvonsavääristyivät tuskasta.
– Ehkei hän tule ensinkään, soperti hän katkerasti hymyillen. – Toissa päivänä kirjoitti hän, että jos minä en lupaa tulla, niintäytyy hänen vasten tahtoansa siirtää päätöksensä vihkimisestämme;isänsäpä silloin viekin hänet morsiamen luo. Ja tuosta hän kirjoittiniin suoraan, niin luonnollisesti, ikäänkuin se ei sen kummempiolisikaan… Mitäs, jos hän todella menikin tuon toisen luo, Vanja?
Minä olin ääneti. Hän puristi kovasti kättäni – silmänsä säkenöivät.
– Hän on tuon toisen luona, lausui Natasha tuskin kuuluvasti. – Hänluotti siihen, etten minä tule tänne, siksi hän voi mennä tuon toisenluo, ja sitten voi sanoa olevansa oikeassa, hän kun ennen jo siitäkirjoitti, mutta minä en tullut. Hän ei välitä minusta, siksipä hänperäytyykin… Ah, Jumalani! Voi minua mieletöntä! Ja sanoihan hänitse minulle viime kerralla, ettei hän minusta, ettei hän minustaenää välitä… Mitä minä siis odotankaan!
– Tuolla hän on! huudahtin minä äkkiä huomattuani Aleshantuonnempana rantakadulla.
Natasha vavahti, kiljahti, katsoi lähestyvää Aleshaa, ja äkkiä,temmaisten kätensä minun kädestäni, kiirehti hänen luokseen.Alesha myöskin alkoi astua kiiruummin, ja kohta oli Natasha johänen sylissään. Paitsi meitä, ei kadulla ollut juuri ketään. Hesuutelivat, nauroivat: Natasha nauroi ja itki samalla, ikäänkuin heolisivat tavanneet toisensa pitkän ajan kuluttua. Natashan vaaleilleposkille kohosi puna; hän oli kuni kuumeessa… Alesha huomasi minutja samassa tuli luokseni.
IX
Minä katsoin Aleshaan hyvin tarkkaan, vaikka olin jo useastikinhänet tätä ennen nähnyt; katsoin hänen silmiinsä, ikäänkuin hänenkatseensa olisi voinut päästää minut kaikista epäilyksistäni, niinkuin siinä olisin löytänyt selityksen siihen, miten, kuinka tämälapsi voi lumota Natashan, voi herättää hänessä semmoisen mielettömänrakkauden, – rakkauden moisen, joka saattoi unohtamaan lapsenensimmäisen velvollisuuden, arvelematta uhraamaan kaiken sen, mikätähän saakka oli Natashalle pyhäkkönä. Ruhtinas tarttui molempiinkäsiini, puristi niitä vahvasti, ja hänen lempeä, kirkas katseensatunkeutui sydämmeeni.
Minä tunsin, että olen voinut erehtyä päätelmissäni hänen suhteensajo yksistään siitä syystä, että pidin häntä vihollisenani. Niin, minä en rakastanut häntä ja, tunnustan, en koskaan voinut häntärakastaa, – minä yksinäni, ehkä, kaikista niistä, jotka hänettunsivat. Hänessä oli paljon semmoista, josta en ensinkään pitänyt, jopa hänen komea ulkomuotonsakin, ja ehkäpä juuri siitä syystä, ettähän näytti niin liiallisen komealta. Jälkeenpäin tulin huomaamaan, että siinäkin suhteessa minä arvostelin liian puolueellisesti. Hänoli korkeakasvuinen, ryhdikäs, hoikka; kasvonsa olivat soikeat, alati kalpeat; vaalea tukka, suuret, siniset, lempeät ja haaveilevatsilmät, joissa toisinaan äkkiä välähteli mitä avomielisin, mitälapsellisin iloisuus. Hänen pienillä, ruusunpunaisilla, somillahuulillansa asui aina jotain totisuutta; sitä odottamattomampi jasitä lumoavampi oli niillä äkkiä ilmaantuva hymy, joka oli niinviaton ja avomielinen, että te hänen jäljestään itsekin, missä mielentilassa tahansa olisittekaan, tuntisitte kohta olevanne pakotetuthänelle vastaan hymyilemään aivan samoin, kuin hänkin on hymyillyt.Hän ei pukeutunut ylellisesti, mutta aina sievästi; hyvin voihuomata, ettei sievyyden vaatimusten täyttäminen tuottanut hänellevähintäkään vaikeutta, että se oli hänessä synnynnäistä.
Totta kyllä, että hänessä hiukan löytyi semmoista, jota ei sopinutkokonaan hyväksyä, muutamia vähemmin siedettäviä puutteellisuuksia: kevytmielisyyttä, itsetyytyväisyyttä, kohteliaaseen muotoon peittyvääjulkeutta. Mutta hän oli sydämmeltänsä peräti selkeä ja rehti, itse ennen muita toi ilmi nuo puutteensa, paheksui niitä ja tekiniistä pilaa. Minusta tuntui, ettei tuo lapsi milloinkaan, eipä edesleikilläkään, voinut valehdella, mutta jos olisikin valehdellut, niin ei olisi aavistanutkaan siinä mitään pahaa olevan. Hänenitsekkäisyytensäkin näytti sisältävän jotain viehättävää, ehkäpäjuuri siksi, että hän oli niin avomielinen, eikä salaperäinen.Hänessä ei ollut nimeksikään salaperäisyyttä. Sydämeltään oli hänheikko, luottava ja ujo; tahdonvoimaa hänellä ei ollut nimeksikään.Tehdä hänelle vääryyttä tai pettää häntä olisi ollut sekä synti ettäsääli, samoin kuin on synti pettää ja sortaa lasta. Ikäisekseenoli hän liian naivi eikä melkein ollenkaan ymmärtänyt todellistaelämää, vaikkapa hän, luultavasti, ei neljänkymmenen vanhanakaanolisi oppinut elämää tuntemaan. Tämmöiset ihmiset ovat ikäänkuin kokoelinajakseen tuomitut olemaan ala-ikäisinä. Luulen, ettei voinutlöytyä ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut olla rakastamattahäntä lapsen lailla, hän olisi hyväilyillään saavuttanut suosionne.Natasha sanoi oikein: hän olisi voinut tehdä jonkun huonon työnkin, jos vain joku voimakas syrjävaikutin olisi hänet siihen vetänyt, mutta tullessaan tuntemaan tuollaisen työnsä seuraukset, olisi hän, luullakseni, katumuksen tuskissa voinut kuolla. VaistomaisestiNatasha tunsi, että hän tulee olemaan Aleshan käskijänä, valtijaana, jopa että Alesha tulee hänen uhrikseen. Natasha jo edeltäkättä tunsinautintoa saada rakastaa mielettömästi sekä tuskallisesti kiusatasitä, jota rakastaa, juuri siksi, että rakastaa, ja ehkäpä juurisiksi kiiruhtikin ensiksi uhraamaan itsensä hänelle. Mutta loistiparakkaus Aleshankin silmistä, ja riemastuksella katsoi hän Natashaan.Natasha loi minuun juhlallisen katseen. Nyt oli hän unohtanut kaikki – vanhempansa, jäähyväiset sekä epäilyksensä… Hän oli onnellinen.
– Vanja, huudahti hän, – minä olen syyllinen hänen edessään, enkäansaitse saada häntä! Minä luulin, ettet sinä enää tulekkaan, Alesha.Unohda minun huonot luuloni, Vanja. Minä sovitan sen! lisäsi hän, katsoen häneen äärettömällä rakkaudella.
Alesha hymyili, suuteli hänen kättänsä ja, päästämättä sitäkädestään, sanoi minulle:
– Älkää syyttäkö minuakaan. Jo kauvan aikaa halusin minä puristaateitä kuni veljeä rintaani vasten; kuinka paljon Natasha onkaanteistä minulle puhunut! Mehän emme vielä ole teidän kanssannekunnollisesti tutustuneetkaan, ja jotain on esteenä välillämme.Olkaamme ystäviä … antakaa meille anteeksi, lisäsi hän puoliääneenja hiukan punastuen, mutta niin viehättävästi hymyillen, etten minävoinut olla sydämmellisesti vastaamatta hänen tervehdykseensä.
– Niin, niin, Alesha, ehätti Natasha sanomaan, – hän on meidän,hän on meidän veljemme, hän on jo antanut meille anteeksi, emmekä mehänettä tule onnellisiksi. Olenhan jo sinulle siitä puhunut… Ah,me olemme kovia lapsia, Alesha. Mutta me käymme elämään kolmen…Vanja! pitkitti hän vapisevin huulin – nyt sinä palaat kotiin,heidän luoksensa; sinulla on oikea kultainen sydän, ja vaikkahe eivät annakaan minulle anteeksi, niin nähdessään, että sinäkinannoit anteeksi, he ehkä tulevat hiukan leppeämmiksi minulle. Kerroheille kaikki, kaikki, omilla sydämmesi sanoilla; etsi semmoisetsanat… Puolusta minua, pelasta; kerro heille kaikki syyt, kaikki, kuten ne itse käsität. Tiedätkös, Vanja, etten minä ehkä olisi tehnyttätä, jos ei sinua tänään olisi ollut minun muassani! Sinä oletminun pelastukseni: minä heti luotin sinuun, että sinä osaat heilleniin kertoa, jotta ainakin tämän ensi kauhun heiltä voit hiukanlieventää. Oi Jumalani, Jumalani!.. Sano heille minun puolestani,