LITMIR.BIZ

      Säännöllinen laivayhteys Tallinnan ja Helsingin välillä avattiin uudelleen 7.7.1965 – 26 vuoden tauon jälkeen! Kuvassa Vanemuine-laiva palaa ensimmäiseltä Helsingin-matkaltaan 8.7.1965 tuoden mukanaan korkeaarvoisia suomalaisia vieraita. aikoihin eletty! Eino Leinolle Lydia Koidulan keksimä Suomen silta oli ollut “turha, mutta kultainen mielikuva”, 1920- ja 1930-luvuilla siitä tuli konkreettinen, molempiin suuntiin tiheään liikennöity Suomenlahden rantojen yhdistäjä. Nyt Kuvalehti alensi symbolin aika arkiseksi, mutta se ei tahtia haitannut eikä asian olemusta muuttanut. Silta oli taas avattu liikenteelle, ja se oli tärkeintä.

      Ensimmäisiä varsinaisia turisteja oli parisataa, ja heidät majoitettiin Toompean kupeessa olevaan pieneen Tallinn-hotelliin, joka nykyisin kantaa nimeä Meriton. Muistan sen alkuhässäkän oikein hyvin – ravintolasali oli liian pieni ja järjestelypuoli hieman ontui. Syntyi aikamoinen sekaannus. Inturistin palvelutoimiston silloinen johtaja Valter Tuhkanen hyppäsi lopulta orkesterikorokkeelle johtamaan plaseerausta, mikä lopulta onnistuikin. Ehti kulua seitsemän vuotta ennen kuin valmistui uusi nykyaikainen majoituspaikka, suomalaisten rakentama 23-kerroksinen Viru-hotelli. Tallinnan ensimmäinen ”pilvenpiirtäjä” avasi ovensa toukokuun alussa 1972.

      Oppaat oli haalittu kasaan kuka mistäkin. Suurin osa oli joko Tar-ton yliopistosta valmistuneita tai siellä opiskelevia nuoria. Samoin heitä saatiin Tallinnan kielikursseilta. Sieltä minut kävi pestaamassa venäjää puhunut mies, jota en osannut epäillä mistään, mutta josta myöhemmin tuli varsinainen kiusanhenki, ei vain minulle vaan muillekin oppaille. Hän nimittäin edusti erästä firmaa, josta käytimme koodinimeä Kindness, Generosity and Beauty, lyhennettynä KGB.

      Se oli firma, jota yritimme kaikilla mahdollisilla tavoilla välttää ja jujuttaa. Tämä myös usein onnistui. Väite, jonka mukaan jokaisen maan turvallisuuspalvelu on samalla tasolla kuin kyseisen maan vesihuoltoja viemärilaitos, näytti pitävän onneksemme ainakin joskus paikkansa. Turisteja tuo kauneusalan yritys koetti pitää silmällä, toki valikoidusti ja vaihtelevin tuloksin. Koomisimmillaan halu hallita tilannetta oli silloin, kun jokaisesta turistista piti täyttää kortti. Se tehtiin violetilla musteella, oikeaa vanhanaikaista kynää käyttäen. Tästä typeryydestä tosin luovuttiin sitä myöten kun turistien määrä kasvoi. Pian laivaliikenne ja sen myötä matkailu muuttuikin ympärivuotiseksi, oltuaan sitä ennen kesäistä huvia. Ensimmäisenä ”navigaatiokautena” ehti Virossa käydä vähän yli 19 000 turistia.

      Millainen oli heimoveljien tapaaminen pitkän tauon jälkeen? Oli jälleennäkemisen kyyneleitä, liikuttumista puolin ja toisin, oli hyväntahtoista uteliaisuutta, mutta myös ylemmyydentunteen sävyttämää välinpitämättömyyttä. Suomalaiset panivat merkille kaupungin ränsistyneen ilmeen, asuntokannan kehnouden, kauppojen tyhjät tiskit, niukat tavaravalikoimat jne. Sitä suurempi oli heidän ihmetyksensä, kun he virolaisten kodeissa vieraillessaan – mikä ei ollut aivan sallittua – löysivät edestään notkuvaksi katetun pöydän.

      Yhtä ihmeissään he olivat siitä, että me pukeuduimme heidän mielestään niin hyvin, vaikkei kaupoissa ollut juuri mitään. Myös Me naiset -lehden haastattelussa toimittaja hämmästeli: “Kulle Raig on jo valmis maisteri, näin hänellä nypityt kulmakarvat, muutenkin nuori nainen oli sikäläisiin olosuhteisiin harvinaisen muotitietoinen.” Suomalaiset eivät kaiketi olleet ajatelleet edellä mainittua TV-ikkunajuttua. Siksi he eivät voineet ymmärtää, kuinka me, oppaat – ja muut heidän tapaamansa virolaiset – saatoimme olla niin hyvin perillä Suomen asioista ja puhua niin hyvää suomea. Kuinka se on mahdollista? Asia valkeni heille, kun sanoi: ”Siksi, että seuraan oman olohuoneeni televisiosta päivittäin täsmälleen samoja asioita kuin sinä.” Tällä tavalla syntynyt yhteinen kokemuspiiri, samoin melkein yhteinen kieli yhdisti kummasti ja uskon, että se sai suomalaiset tuntemaan olonsa kotoisaksi myös tuon ankean ajan Virossa.

      Mitä me virolaiset ajattelimme, millaiseksi me koimme tapaamisemme? Alussa ainakin vanhan asetelman mukaiseksi eli tunsimme pikkuista alemmuutta. Hienoiseksi ylemmyydeksi se muuttui vähän myöhemmin ja siihen oli syynsä. Ihmettelimme sitä, että suomalaiset eivät oikein pystyneet hallitsemaan ryyppäämistään. Ei sen puoleen, että se olisi kiertoajeluja tai meitä itseämme varsinaisesti haitannut – onhan tuhat ja yksi muuta tapaa olla hankala – mutta näkemämme pidäkkeettömyys oli meistä outoa. Itsetuntoamme kohotti sekin, että emme jääneet tiedollisesti alakynteen.

      1970-luvulla saimme sitten tutustua uudenlaiseen ihmisryhmään, taistolaiskommunisteihin. Tämä kokemus vahvisti itsetuntoamme entisestään. Muistan meidän ihmetelleen, miten niin lähellä reaalisosialismia olevat voivat olla niin typeriä. Näitä ihmisiä oli syytä pelätä melkein yhtä paljon kuin kauneusfirman tyyppejä. Suinkaan harvoja eivät olleet tapaukset, jolloin opas kutsuttiin puhutteluun, koska suomalaisilta tovereilta oli tullut suoraan puolueen keskuskomiteaan signaali: opas oli muka vääristellyt Neuvosto-Eestin todellisuutta. Henkilökohtaisesti en saanut rauhaa heiltä senkään jälkeen kun 1975 aloitin toimittajana Viron radion

Скачать книгу