LITMIR.BIZ

      Hidas alkutaival

      Herranen aika, joko se taas alkaa! Näin kuulemma oli huokaissut Tallinnan Tuomiokirkolla istunut mummo nähtyään ensimmäisten suomalaisturistien kiipeävän ylös Toompean mäkeä heinäkuussa 1965. Viron onneksi mummelin pelko kävi toteen. Suomen TV:n lisäksi meille avautui vielä toinenkin ikkuna länteen. Tapahtuman siunauksellisuutta Virolle on paljon käsitelty. Hyppään koko pitkän tarinakaaren yli ja kiteytän olennaisimman. Noiden ikkunoiden ansiosta me, virolaiset, saatoimme lähes puolen vuosisadan ajan ajatella samoja ajatuksia kuin suomalaiset, saatoimme nähdä ja kuulla samat asiat ja tapahtumat. Tällä oli huomattava merkitys Viron itsenäistymisprosessin käynnistymiselle ja demokratian juurruttamiselle vuosikymmeniä myöhemmin. Vaikutus oli kaksisuuntainen: heinäkuusta 1965 alkoi – tosin hitaasti – myös Viron varsinainen paluu Suomen kartalle ja suomalaisten tietoisuuteen. Entä mitä tapahtui sitä ennen?

      Jonkin verran kanssakäymistä oli ollut myös 1950-luvulla ja 1960-luvun alkupuoliskolla, uuvuttavia junamatkoja silloisen Leningradin kautta kiertäen. Lähes kymmenen vuoden täydellisen hiljaiselon jälkeen yhteydet olivat alkaneet pikku hiljaa elpyä. Kirkko- ja kulttuuri-ihmiset olivat tässä uudessa kehityksessä uranuurtajia. Suomen luterilaisen kirkon Viron sisarkirkolle lähettämät kirjapaketit ja hengelliset lehdet tulivat perille, viikkolehdistä tärkeimpänä Kotimaa. Virolainen Kodumaalehti, vaikka olikin samanniminen, edusti virallista, joskin muihin lehtiin verrattuna vähemmän kovaa linjaa. Lähinnä se palveli eräänlaisena näyteikkunana länteen päin. Niinpä sen piti esitellä myös Viron kirkon asioita. Helposti pelkäksi propagandatorveksi leimautuvat, maaliskuussa 1947 aloitetut Viron radion suomenkieliset lähetykset kertoivat suomalaisille ainakin sen, että virolaiset ja viron kieli ovat yhä olemassa.

      Suomesta löytyi myös noina hiljaiselon vuosina innokkaita Vironystäviä, vaikka totuudenmukaista tietoa naapurimaasta oli niukasti, ja vaikka virallinen Suomi noudatti linjaa, josta Pekka Hyvärinen mainitsee kirjassaan Suomen mies: ”Hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliittoon vaalittiin myös vaikenemalla. Yksi tabuista oli Viro, jota kuului kutsua Neuvosto-Eestiksi… Virosta ei tiedotusvälineissä koskaan puhuttu miehitettynä maana, vaan ripeästi kehittyvänä neuvostotasavaltana.”

      Niinhän asia oli, mutta kyllä toisenlaistakin tietoa oli saatavilla. Oli jo huhtikuussa 1941, jolloin Mika Waltarin Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta ilmestyi – varovaisuussyistä – Ruotsissa. Seppo Zetterberg, joka kirjoitti esipuheen Waltarin juhlavuonna uusintapainoksena ilmestyneeseen teokseen, joutui toteamaan, että piiruakaan Waltarin kirjaamasta ei tarvitse muuttaa, ei edes uusimpien tutkimusten valossa. Waltarin kirja oli kuin tähdenlento, sen julkinen elinikä jäi lyhyeksi. Valvontakomission vaatimuksesta teos kuului muiden “vaarallisten” kirjojen tapaan poistettavaksi kaikkialta. Onneksi löytyi ihmisiä ja instituutioita, jotka muistivat sotamies Švejkin elämänohjeen: Älä kiiruhda noudattamaan esimiehesi käskyä, koska hän voi sen koska tahansa perua. Muun muassa tämä ja kokonaan muuttunut poliittinen tilanne antoivat Waltarin kirjalle mahdollisuuden herätä uuteen eloon – lähes 70 vuotta myöhemmin.

      Kului 17 vuotta ennen kuin seuraava Virosta kertova merkittävä teksti näki Suomessa päivänvalon. Kirjallisuusprofessori Ants Orasin tasapuolisesti ja totuudenmukaisesti molempia Viron miehityksiä kuvaava, englannista suomennettu Viron kohtalonvuodet ilmestyi 1958. Gummerukselta tämän kirjan julkaiseminen tuonaikaisessa ilmapiirissä vaati melkoista rohkeutta. Sitä vaadittiin ilmeisesti myös Tammelta, joka julkaisi vuonna 1963 Markku Lahtelan suomentaman, koko maailmassa poliittisen pyörremyrskyn aiheuttaneen Ivan Denisovitšin päivän. Sitä kummallisemmalta tuntuu, että kirjan pohjalta vuonna 1970 valmistuneen elokuvan esittäminen kiellettiin Suomessa. Kun se esitettiin Ruotsin televisiossa, Ahvenanmaan Ruotsin television linkkimasto suljettiin, jotta suomalaiset eivät voisi nähdä elokuvaa! Hyvä tietolähde oli myös Otavan vuonna 1974 julkaisema Lähettiläänä Suomessa. Kyseessä ovat Viron lähettilään Aleksander Warman muistelmat, jotka kattavat

Скачать книгу