LITMIR.BIZ

Скачать книгу

huomaavinanne kahden hevosen jäljet, kahden miehen jäljet, keksinyt muka yksityisseikkoja taistelusta. Mitään tuosta kaikesta ei ole ollut olemassa. Pelkkää mielikuvitusta!"

      "Ahaa!" äännähti d'Artagnan toistamiseen.

      "Näin on laita noiden hevosten jälkien, samoin muidenkin taistelun merkkien. De Guiche kamppaili metsäsian kanssa siinä kaikki. Mutta se kamppailu näkyy kaikesta päättäen olleen pitkä ja kamala!"

      "Ahaa!" äänteli d'Artagnan yhä.

      "Ja ajatella, että hetkeksikään uskoin sellaista erehdystä. Mutta te puhuittekin niin varmana."

      "Minulla tosiaan täytyi olla silmät sokaistuina, sire", myönsi d'Artagnan niin suopeasti, että kuningas tuli ihan hyvälle mielelle.

      "Te siis myönnätte sen?"

      "Pardieu, sire, kuinkas sitten!"

      "Joten nyt näette asian…?"

      "Aivan toisena kuin puoli tuntia sitten."

      "Ja mistä katsotte tämän muuttuneen käsityksenne johtuvan?"

      "No, asiahan on hyvin helposti selitettävissä, sire! Puoli tuntia sitten palasin Rochinin metsiköstä, jossa minulla ei ollut muuta valoa kuin tallilyhty-pahainen…"

      "Jotavastoin tällä hetkellä…?"

      "Tällä hetkellä minulla on kaikki kabinettinne kynttilät ja lisäksi kuninkaan kaksi silmää, jotka valaisevat kuin auringot."

      Kuningas purskahti nauruun, ja de Saint-Aignan alkoi hohottaa.

      "Kävi niinkuin herra Valotin kanssa", jatkoi d'Artagnan, ottaen sanan kuninkaan suusta: "hän ei ainoastaan kuvitellut, että herra de Guiche oli haavoittunut luodista, vaan vielä luuloitteli kaivaneensa sen hänen rinnastaan."

      "Ma foi!", virkkoi Valot, "tunnustan…"

      "Ettekö te niin uskonut?" pitkitti d'Artagnan.

      "Minun on sanottava", vastasi Valot, "etten sitä ainoastaan uskonut, vaan että olen yhä valmis sen vannomaankin."

      "Hei, hyvä tohtori, unta kaikki!"

      "Untako?"

      "Herra de Guichen haava on unta! Luoti on unta!.. ja uskokaa minua, älkää hiiskuko siitä hupsutuksesta enempää."

      "Paikalleen puhuttu", virkkoi kuningas; "d'Artagnanin teille antama neuvo on hyvä. Älkää puhuko unestanne enää kellekään, herra Valot, ja annan sanani siitä, että te ette sitä kadu. Hyvää yötä, messieurs. Oi, onpa surkeata joutua villikarjun kynsiin!"

      "Surkeata on sortua metsäkarjun raadeltavaksi!" toisti d'Artagnan hyvin äänekkäästi.

      Ja hän toisteli tätä lausetta vielä kaikkien kulkemiensa huoneiden läpi, ja lähtiessään linnasta hän vei Valotin mukanaan.

      "Nyt, kun olemme kahden kesken", lausui kuningas de Saint-Aignanille, "mikä on de Guichen vastustajan nimi?"

      De Saint-Aignan katsoi kuninkaaseen.

      "Oh, älä epäröi", rohkaisi tämä, "tiedäthän, että minun täytyy antaa anteeksi."

      "De Wardes", vastasi de Saint-Aignan.

      "Hyvä."

      Mutta mennessään yksityishuoneeseensa Ludvig XIV virkahti kiivaasti itsekseen: "Anteeksianto ei ole unohdusta."

      159.

      Hyvä on pitää kaksi jännettä jousessaan

      Manicamp läksi kuninkaan luota peräti onnellisena, kun oli niin hyvin suoriutunut. Mutta aikoessaan portaitten alapäässä sivuuttaa eräät oviverhot hän tunsi yhtäkkiä jonkun nykäisevän hihasta.

      Hän kääntyi ja näki käytävässä odottelevan Montalaisin, joka eteenpäin kumartuneena kuiskasi hänelle salaperäisesti:

      "Monsieur, tulkaa nopeasti, minä pyydän."

      "Ja mihin sitten, mademoiselle?" kysyi Manicamp.

      "Ensiksikin sanon, että todellinen ritari ei olisi minulle lainkaan tehnyt tätä kysymystä, vaan seurannut mitään selitystä kaipaamatta."

      "Hyvä on, mademoiselle", virkkoi Manicamp, "olen valmis käyttäytymään todellisena ritarina."

      "Ei, se on myöhäistä, ettekä te siitä enää saisi ansiota. Me menemme Madamen luo."

      "Ah, ah!" huudahti Manicamp. "Menkäämme Madamen luo."

      Ja hän seurasi Montalaisia, joka riensi edellä keveänä kuin Galatea.

      – Tällä kertaa, – ajatteli Manicamp seuratessaan opastansa, – en usko metsästysjuttujen oikein vetelevän. Yritämmepä kuitenkin, ja tarpeen tullen… ma foi, tarpeen tulen keksimme jotakin muuta.

      Montalais kiirehti yhä vinhasti eteenpäin.

      – Onpa väsyttävää, – tuumi Manicamp, – kun täytyy samalla kertaa käyttää sekä aivojansa että koipiaan!

      Viimein he päätyivät perille.

      Madame oli saanut laittautuneeksi komeaan yöpukuunsa; mutta tietenkin hän oli täten pukeutunut ennen kuin joutui kokemaan niitä mielenliikutuksia, jotka häntä kuohuttivat. Hän odotti silminnähtävän kärsimättömästi. Montalais ja Manicamp tapasivatkin hänet ovella seisomassa. Kuullessaan askeleet oli Madame tullut vastaan.

      "Ah", virkkoi hän, "vihdoinkin!"

      "Tässä on herra de Manicamp", vastasi Montalais.

      Manicamp teki kohteliaan kumarruksen. Madame antoi Montalaisille merkin poistua. Nuori tyttö totteli.

      Madame seurasi häntä ääneti silmillään, kunnes ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Sitten kääntyen Manicampiin:

      "Mitä kuulenkaan, herra de Manicamp?" hän kysyi. "Onko joku haavoittuneena linnassa?"

      "Valitettavasti, Madame… Herra de Guiche."

      "Niin, herra de Guiche", toisti prinsessa. "Olin tosiaankin kuullut siitä kerrottavan, mutta kukaan ei vahvistanut huhua. Herra de Guichelleko se onnettomuus siis todellakin tapahtui?"

      "Juuri hänelle, Madame."

      "Tiedättehän, herra de Manicamp", tokaisi prinsessa kiihkeästi, "että kuningas ei suvaitse kaksintaisteluita?"

      "Tietysti, Madame; mutta eikö kaksinottelu metsänotuksen kanssa ole hänen majesteettinsa silmissä oikeutettu?"

      "Oh, ette tahtone loukata minua otaksumalla, että uskoisin järjetöntä satua herra de Guichea haavoittaneesta villisiasta? En tiedä, missä tarkoituksessa sitä levitetään. Ei, ei, monsieur; asian oikea laita on tunnettu, ja tällä hetkellä herra de Guiche haavojensa tuottaman tuskan lisäksi on vaarassa menettää vapautensa."

      "Ah, Madame", sanoi Manicamp, "sen hyvin tiedän. Mutta mitä tehdä?"

      "Oletteko tavannut hänen majesteettinsa?"

      "Olen, Madame."

      "Mitä hänelle sanoitte?"

      "Kerroin hänelle, miten herra de Guiche oli ollut saalista väijymässä, miten karju oli syöksynyt esille Rochinin metsästä, miten herra de Guiche oli tähdännyt sitä ja raivostunut eläin uudestaan hyökännyt ampujan päälle, surmannut hänen hevosensa ja pahasti repinyt häntä itseäänkin."

      "Ja uskoiko kuningas tuon kaiken?"

      "Täydellisesti."

      "Oo, te kummastutatte minua, herra de Manicamp, te kummastutatte minua suuresti."

      Ja Madame käveli huoneessaan pitkin ja poikin, luoden tuon tuostakin kysyvän silmäyksen Manicampiin, mutta tämä pysyi perin tyynenä ja liikkumatta paikalla, johon oli sisälle astuessaan asettunut. Lopulta prinsessa pysähtyi.

      "Kuitenkin", hän, virkkoi "kaikki täällä ovat yhtä mieltä siitä, että tuolla haavoittumisella on toinen syy."

      "Ja mikä syy, Madame?" sanoi Manicamp. "Saanko tehdä teidän

Скачать книгу