Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I - Dumas Alexandre

Скачать книгу

jättänyt äitini ja sisareni – Henrik IV: n tyttären ja tyttärentyttären – kuolemaan viluun ja nälkään, jollei herra de Retz ja parlamentti olisi lähettänyt heille puita ja leipää."

      "Kuolemaan!" mutisi Ludvig XIV.

      "No niin", jatkoi Englannin kuningas, "köyhä Kaarle II – tämä Henrik IV: n lapsenlapsi kuten tekin, sire – , jolla ei ole parlamenttia eikä kardinaali de Retziä apunaan, kuolee siis nälkään kuten oli vähällä käydä hänen sisarelleen ja äidilleen."

      Ludvig rypisti silmäkulmiaan ja kouraisi rajusti kalvosintensa röyhelöstä.

      Tämä voimattomuus, tämä hievahtamattomuus, jonka piti salata hyvin huomattavaa liikutusta, vaikutti syvälti Kaarlo-kuninkaaseen; hän tarttui nuoren hallitsijan käteen.

      "Kiitos, hyvä serkku", hän sanoi. "Teidän tulee sääli minua; muuta en voisikaan teiltä toivoa nykyisessä asemassanne."

      "Sire", virkahti Ludvig XIV äkkiä kohottaen päänsä, "tarvitsette miljoonan rahassa tai kaksisataa aatelismiestä, sanoitte?"

      "Miljoona riittäisi minulle kyllä, sire."

      "Se on hyvinkin vähän."

      "Yhdelle ainoalle ihmiselle tarjottuna se on suuri summa. On usein paljon helpommallakin ostettu vakaumuksia, ja minulla on tekemistä ainoastaan lahjottavien ihmisten kanssa."

      "Kaksisataa aatelismiestä taasen, ajatelkaa, on vain hiukan enemmän kuin yksi komppania, siinä kaikki."

      "Sire, meidän suvussamme kerrotaan muistona, että neljä miestä, neljä isäni palvelukseen antautunutta ranskalaista aatelismiestä, oli vähällä pelastaa isäni silloin kun häntä parlamentin tuomion jälkeen vartioitsi armeija ja saarsi kokonainen kansa."

      "Jos siis saan toimitetuksi teille miljoonan tai kaksisataa aatelismiestä, niin te olette tyytyväinen ja katsotte minut kunnon veljeksi?"

      "Silloin pidän teitä pelastajanani, ja jos nousen jälleen isäni valtaistuimelle, on Englanti, ainakin niin kauan kun minä hallitsen, Ranskaa kohtaan sisarmaana, niinkuin te tulette olleeksi minulle veljenä."

      "No niin, hyvä serkku", sanoi Ludvig nousten, "mitä te epäröitte pyytää, sen pyynnön teen minä. Teen teidän hyväksenne, mitä en koskaan ole tahtonut yrittää omaan lukuuni. Lähden tapaamaan Ranskan kuningasta, – sitä toista, rikasta, mahtavaa: anon häneltä sitä miljoonaa tai kahtasataa ritaria, ja saammehan nähdä!"

      "Ah", huudahti Kaarle, "te olette jalo ystävä, sire, teillä on ylevän miehen sydän! Te pelastatte minut, serkku, ja kun tarvitsette henkeä, jonka minulle nyt annatte jälleen, pyytäkää sitä vain."

      "Hiljaa, serkkuseni, hiljaa!" varoitti Ludvig matalalla äänellä. "Varokaa, että teitä ei kuulla! Emme ole vielä perillä. Rahojen hankkiminen Mazarinilta on tukalampaa kuin tunkeutua lumotun metsän halki, jonka jokaisessa puussa väijyy paha haltia; se on vaikeampaa kuin maan valloitus."

      "Mutta kuitenkin, sire, kun te olette pyytämässä…"

      "Olen jo sanonut teille, että minä en ole vielä milloinkaan pyytänyt", keskeytti Ludvig, ja hänen sävynsä ylpeys sai Englannin kuninkaan kalpenemaan.

      Mutta kun jälkimmäinen ikäänkuin loukkaantuneena liikahti ovea kohti, jatkoi Ludvig:

      "Suokaa anteeksi, hyvä serkku. Minulla ei ole äitiä tai sisarta, jotka kärsivät; valtaistuimeni on kova ja epämukava, mutta minä istun sillä kuitenkin tukevasti. Suokaa anteeksi, älkääkä moittiko minua noista sanoista, jotka itsekkyys aiheutti; minä maksankin ne uhrauksella. Menen puhuttelemaan kardinaalia. Odottakaa täällä, olkaa hyvä; tulen pian takaisin."

      10.

      Mazarinin luvunlaskua

      Juuri ennen kuin kuningas ainoastaan kamaripalvelijansa saattamana kiireesti suuntasi kulkunsa kardinaalin asumaan linnansiivekkeeseen, astui muskettiupseeri – huoahtaen kuin hänen olisi ollut kauan pakko pidätellä hengitystään – ulos siitä pikku kammiosta, josta jo olemme maininneet ja jonka kuningas luuli olleen tyhjänä. Kammio oli aikoinaan ollut osana huoneesta ja sittemmin eroitettu siitä ainoastaan ohuella laudoituksella. Siitä oli seurauksena, että tämä väliseinä oli sulkuna vain silmälle, mutta salli vähimminkin uteliaan korvan kuulla kaikki, mitä huoneessa tapahtui.

      Ei siis ollut epäilystäkään, että muskettiluutnantti oli kuullut koko äskeisen keskustelun.

      Kuninkaan viime sanojen varoittamana hän riensi ulos, parahiksi ehtien tervehtiä hänen majesteettiaan tämän mennessä ohi ja seurata häntä katseellaan, kunnes hän oli kadonnut käytävään.

      Kuninkaan poistuttua luutnantti pudisti päätänsä hänelle ominaiseen tapaan ja virkkoi äänellä, josta neljänkymmenen vuoden oleskelu Gascognen ulkopuolella ei ollut saanut gascognelaista ääntämistä häivytetyksi:

      "Surkea palveluspaikka! Surkea herra!"

      Nämä sanat lausuttuaan luutnantti istuutui jälleen nojatuoliinsa, ojensi säärensä ja ummisti silmänsä kuin nukkuakseen tai miettiäkseen.

      Tämän lyhyen yksinpuhelun ja sitä seuranneen näyttämönvaihdoksen aikana – kuninkaan astellessa vanhan linnan pitkiä käytäviä myöten Mazarinin huoneistoon päin – tapahtui kardinaalin luona toisenlainen kohtaus.

      Hiukan tuntien luuvalon säjöilyä oli Mazarin laskeutunut makuulle, mutta järjestyksen miehenä, joka käytti vaivojansa hyödyllisesti, hän pakotti valvomisensa nöyrästi palvelemaan työskentelyänsä. Niinpä hän oli käskenyt kamaripalvelijansa Bernouinin nostaa viereensä pienoisen matkapulpetin, voidakseen kirjoittaa vuoteellaan.

      Mutta jäsensärky ei ole helposti voitettava vastustaja, ja kun jokainen liike sai vaanivan kivun säväyttelemään häntä yhä vihlovammin, kysyi hän Bernouinilta:

      "Onko Brienne vielä saapuvilla?"

      "Ei, monseigneur", vastasi kamaripalvelija. "Herra de Brienne on teidän luvallanne käynyt levolle; mutta jos teidän ylhäisyytenne haluaa, on hänet helppo herättää."

      "Ei, ei maksa vaivaa. Koetan muutoin. Kirotut numerot!"

      Ja kardinaali alkoi miettiä laskeskellen sormillaan.

      "Kas, vai numerot!" sanoi Bernouin. "Jopa nyt! Jos teidän ylhäisyytenne antautuu laskuihinsa, niin takaanpa teille huomiseksi mitä tuimimman päänkivistyksen! Eikä edes tohtori Guénaud ole täällä."

      "Olet oikeassa, Bernouin. No, sinä saatkin korvata Briennen, ystäväiseni. Minun olisi tosiaan pitänyt ottaa mukaani herra de Colbert. Siinä on kykenevä nuori mies, Bernouin, varsin näppärä.

      Säntillinen mies!"

      "Enpä tiedä", arvosteli kamaripalvelija, "mutta minä en pidä hänen ulkomuodostaan, – kykenevän nuoren miehenne katsannosta."

      "Älä huoli, älä huoli, Bernouin! Sinun mielipidettäsi ei tässä kaivata.

      Istuudu tuohon, ota kynä käteesi ja kirjoita."

      "Valmis olen, monseigneur. Mitä minun on kirjoitettava?"

      "Katsos, noihin kahteen riviin tulee jatkoa."

      "Kyllä näen."

      "Kirjoita: seitsemänsataakuusikymmentätuhatta livreä."

      "Kirjoitettu on."

      "Lyonin osalta…"

      Kardinaali näytti empivän.

      "Lyonin osalta?" toisti Bernouin.

      "Kolme miljoonaa yhdeksänsataatuhatta livreä."

      "Hyvä, monseigneur."

      "Bordeauxin osalta seitsemän miljoonaa."

      "Seitsemän", kertasi Bernouin.

      "Niin juuri", vahvisti kardinaali painavasti, "seitsemän. Käsitäthän, Bernouin", lisäsi hän, "että tämä kaikki on maksettavia rahasummia."

      "En, monseigneur; vähätpä minä välitän, ovatko ne maksettavia vai saatavia, kun nämä

Скачать книгу