LITMIR.BIZ

Скачать книгу

minä rajoitun vakoilemaan, mitä hän tekee, ja se riittää. Mutta luulen kyllä, – pelkkä oletushan ei Monkin kaltaisen miehen suhteen saa sitoa minua mihinkään, – luulen kyllä, että hänellä on hyvä halu asettua Cromwellin sijalle. Teidän Kaarlenne on hänelle jo tehnyt esityksiä kymmenenkin henkilön välityksellä; hän on tyytynyt häätämään luotansa ne asioitsijat sanomatta heille mitään muuta kuin: 'Tiehenne, tai hirtän teidät!' Ihan se on hauta miehekseen! Tällähaavaa Monk näyttelee uskollisuutta Tynkäparlamentille; se uskollisuus ei minua tietenkään harhaannuta: Monk ei tahdo kaatua salamurhaajan kädestä. Salamurha pysähdyttäisi hänet kesken työtänsä, ja hän tahtoo suorittaa sen loppuun. Luulen myös, – mutta älkää te uskoko, mitä minä luulen, sire, – luulen myös, että Monk säästelee parlamenttia vain murskatakseen sen. Teiltä pyydetään miehiä, mutta taisteluun Monkia vastaan. Siitä rynnistyksestä meitä varjelkoon taivas, sire, sillä Monk antaisi meille selkään, ja Monkin löylyttämänä en enää eläissäni saisi mielenrauhaa! Sanoisin itselleni, että Monk jo kymmenen vuoden aikana näki ennakolta tämän voiton. Luojan nimessä, sire, jollei Kaarle II omaa hyväänsä ajatellen tahdo pysyä alallaan, niin rauhoittukoon hän ystävyydestä teitä kohtaan; teidän majesteettinne voi myöntää hänelle pikku apurahan, antaa hänelle jonkun linnoistanne. Ei, ei, malttakaas, unohdinhan sopimuksen, josta juuri puhuimme! Teidän majesteetillanne ei edes ole oikeutta luovuttaa linnaa hänen asuttavakseen!"

      "Eikö sitäkään?"

      "Ei mitenkään; teidän majesteettinne on sitoutunut olemaan osoittamatta vieraanvaraisuutta Kaarle-kuninkaalle, vieläpä toimittamaan hänet pois Ranskasta. Sentähden olemmekin pakottaneet hänet lähtemään maasta, vaikka hän on nyt pujahtanut takaisin. Sire, toivoakseni panette serkkunne ymmärtämään, että hän ei voi jäädä luoksemme, – että se on mahdotonta, että hän saattaa meidät epäillyiksi, – tai minä itsekin…"

      "Riittää, monsieur!" keskeytti Ludvig XIV nousten. "Te kielsitte minulta miljoonan, ja siihen teillä oli oikeus, koska valtion rahavarat ovat teidän hoidettavinanne. Oikeus oli teillä myöskin evätä minulta kaksisataa aatelismiestä, sillä te olette pääministeri ja Ranskan silmissä vastuunalainen rauhasta ja sodasta. Mutta kun pyritte estämään minua – kuningasta – osoittamasta vieraanvaraisuutta Henrik IV: n tyttärenpojalle, lihalliselle serkulleni ja lapsuuteni kumppanille, pysähtyy siihen teidän valtanne ja saa vastaansa minun tahtoni."

      "Teidän majesteettinne", vastasi Mazarin ihastuksissaan siitä, että hän pääsi asiasta näin helpolla, sillä parempaa ei hän innokkaalla todistelullaan ollut tavoittanutkaan, "minä taivun aina kuninkaani tahtoon. Jos kuninkaani siis haluaa pitää Englannin kuninkaan seurassaan tai jossakin linnassaan, niin tietäköön sen vain Mazarin, mutta ministeri jääköön siitä tietämättömäksi."

      "Hyvää yötä, monsieur", toivotti Ludvig XIV; "lähden epätoivoisena."

      "Mutta selvyyden saaneena, ja muuta en minä kaipaakaan, sire", huomautti Mazarin.

      Kuningas ei vastannut, vaan poistui syvissä mietteissä. Selvillä hän tosiaan olikin, muttei Mazarinin järkeilyn pätevyydestä, vaan seikasta, jota hän oli varonut ministerilleen ilmaisemasta, nimittäin että hänen oli ehdottomasti ryhdyttävä vakain mielin tutustumaan valtakuntansa ja Euroopan asioihin, koska ne ilmenivät hänelle vaikeasti tajuttavina ja hämärinä.

      Ludvig tapasi Englannin kuninkaan istumassa samalla paikalla, mihin oli hänet jättänyt.

      Hänet nähdessään pakolaisprinssi nousi seisomaan, mutta heti ensi silmäyksellä hän huomasi synkän masennuksen kuvastuvan serkkunsa otsalla.

      Hän aloitti puheen ensimmäisenä ikäänkuin helpoittaakseen tuskallista tunnustusta, joka Ludvigin oli hänelle lausuttava.

      "Kävi miten hyvänsä", hän sanoi, "en ikinä unohda sitä hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä, jota olette minua kohtaan osoittanut."

      "Oi", vastasi Ludvig XIV kumeasti, "hyödytöntä hyväntahtoisuutta, serkku!"

      Kaarle II vaaleni kovin kalpeaksi, laski kylmän kätensä otsalleen ja taisteli tovin huimausta vastaan, joka huojutti häntä.

      "Minä ymmärrän", hän sanoi viimein; "ei enää mitään toivoa!"

      Ludvig tarttui Kaarle II: n käteen.

      "Malttakaa, hyvä serkku", tyynnytteli hän; "älkää tehkö mitään pikaista! Kaikki saattaa vielä muuttua; epätoivoiset päätökset ne usein turmelevat parhaitakin hankkeita. Lisätkää vielä, minä pyydän, yksi koettelemuksen vuosi niihin moniin, jotka jo olette kärsinyt. Teillä ei ole aihetta eikä tilaisuutta toimia tänä hetkenä mieluummin kuin toisena. Tulkaa minun kanssani, hyvä serkku; luovutan käytettäväksenne sen linnoistani, missä vain suvaitsette asua. Pidän teidän kanssanne valppaasti silmällä tapausten kulkua; me valmistelemme vastaista kehitystä yhdessä. Kas niin, serkkuni, miehuutta vain!"

      Kaarle II vapautti kätensä ja astahti taaksepäin, jättääkseen ystävälleen hyvästi muodollisempaan tapaan.

      "Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, sire", hän vastasi, "mutta minä olen tuloksettomasti rukoillut maailman suurinta kuningasta ja nyt aion anoa Jumalalta ihmettä."

      Ja hän poistui tahtomatta kuulla sen enempää, – pää pystyssä, kädet vapisevina, tuskallinen ilme ylevillä kasvoillaan ja katseessaan se synkkä miettiväisyys, joka ihmisten keskuudessa kaiken toivonsa menettäneenä näyttää pyrkivän tavoittamaan apua tuntemattomista maailmoista.

      Nähdessään hänen siten astuvan ohitseen kalmankalpeana vaipui muskettiupseeri melkein polvilleen häntä tervehtiäkseen.

      Hän otti sitten soihdun, kutsui mukaansa kaksi muskettisoturia ja astui onnettoman kuninkaan keralla alas autioita portaita, vasemmassa kädessään pidellen hattuaan, jonka töyhtö lakaisi astuimia.

      Portille tultuaan upseeri kysyi kuninkaalta, mille taholle hän oli menossa, lähettääkseen muskettisoturit edeltä.

      "Monsieur", vastasi Kaarle II hiljaa, "te, joka sanotte tunteneenne isäni, olette kenties rukoillut hänen edestään? Jos niin on asia, niin älkää unohtako minuakaan rukouksissanne. Lähden yksin ja pyydän teitä jättämään minut saattueetta."

      Upseeri kumarsi ja lähetti muskettisoturit takaisin palatsiin.

      Mutta itse hän jäi hetkiseksi holvikäytävään, nähdäkseen Kaarle II: n etääntyvän ja katoavan mutkaisen kadun pimentoon.

      "Jos Atos olisi ollut täällä", jupisi hän, "niin hän olisi syystä lausunut tälle kuten muinoin hänen isälleen: Kunnia kukistuneelle majesteetille!"14

      Sitten hän asteli verkalleen ylös portaita ja mutisi ytimekkäinä lauselmina joka askeleella: "Huh, kuinka kurjassa palveluksessa olenkaan! Surkea herra! Tällainen elämä käy sietämättömäksi, ja on jo viimein aika minun tehdä päätökseni!.. Ei enää mitään jalomielisyyttä, ei tarmoa!" hän pitkitti. "Niin, mestari on onnistunut, oppilas on ainiaaksi herpaannutettu. Mordioux, en kestä pitempään. No, toverit", jatkoi hän astuessaan eteishuoneeseen, "mitä minusta noin töllistelette? Sammuttakaa soihdut ja palatkaa vartiopaikoillenne! Ah, te varjelette minua? Te valvotte turvallisuuttani, vai mitä, kunnon kumppanit? Tuhmaa huolta, – minä en ole Guisen herttua; menkää vain, ei minua tapeta pikku käytävässäni. Sitäpaitsi", hän lisäsi ihan hiljaa, "siihen tarvittaisiin päätöstä, ja päättäväisyys lamaantui kardinaali de Richelieun kuollessa. Hohoi, siinä sitä toki oli miestä! Seikka on selvä, huomenna minä heitän virkaviittani loukkoon!"

      Mutta hän muutti mieltä:

      "Ei, en vielä! Minulla on viimeinen yritys tehtävänä, ja sen teen; mutta vannonpa, että siihen se päättyy, mordioux!"

      Hän ei ollut vielä päässyt vakuutuksensa loppuun, kun kuninkaan kamarista kuului ääni.

      "Herra luutnantti!" kutsui ääni.

      "Täällä", vastasi hän.

      "Kuningas tahtoo puhutella teitä."

      "Kas",

Скачать книгу