Kuningattaren kaulanauha - Dumas Alexandre

Скачать книгу

tunsi olevansa täynnä aatteita; hänellä oli yhtä paljon poliittista älyä kuin kellään kilpailijallaan, hän käsitti uudistuskysymykset, hänen kauttaan liittyisi papisto kansaan vankaksi enemmistöksi, joka voi pysyä kauvan vallassa voimansa ja oikeutensa nojalla.

      Panna tämän uudistusliikkeen etupäähän kuningatar, jota hän ihaili ja jonka yhä yltyvän epäsuosion hän muuttaisi verrattomaksi kansanrakkaudeksi – se oli tämän kirkkoruhtinaan haave, joka voi toteutua Marie-Antoinetten yhdestä ainoasta hellästä sanasta. Silloin kevytmielinen mies luopuisi helpoista voitoistaan, maailmallisesta tulisi filosofi, joutilaasta uupumaton raataja. Väkevien luonteiden on helppo vaihtaa irstailujen kalpeus uutteran työn väsymykseen. Rohanin prinssi menisi pitkälle, kun tulisena kiihoittimena olivat rakkaus ja kunnianhimo.

      Heti Pariisiin palattuaan hänestä tuntui, että piti ryhtyä työhön. Hän poltti kohta kirstullisen rakkaudenkirjeitä, kutsutti luokseen taloudenhoitajansa antaakseen uusia ohjeita, käski sihteerinsä veistää valmiiksi kyniä tehdäkseen muistiinpanoja Englannin politiikasta, jonka hän perinpohjin tunsi, ja vasta tunnin aikaa työskenneltyään alkoi olla tavallisessa mielentilassaan, kun soittokello ilmoitti, että oli tullut tärkeä vieras. Huoneeseen astui muuan lakeija.

      – Kuka siellä on? – kysyi kardinaali.

      – Se henkilö, joka aamulla lähetti kirjeen monseigneurille.

      – Sanomatta nimeään?

      – Niin, monseigneur.

      – Mutta sillä henkilöllä on nimi. Kysykää häneltä. Lakeija palasi hetkisen päästä ja ilmoitti:

      – Kreivi de Cagliostro.

      Prinssi hätkähti.

      – Antakaa hänen tulla.

      Kreivi astui sisään, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

      – Mitä ihmettä näen? – huudahti kardinaali.

      – Eikö totta, monseigneur, – sanoi; Cagliostro hymyillen, – että olen tuskin ollenkaan muuttunut?

      – Onko mahdollista…? – mutisi Rohanin prinssi. – Josef Balsamo elossa, vaikka kerrottiin tulipalossa saaneen surmansa. Josef Balsamo…

      – Niinkuin Fenix, ihkaelävänä, niin juuri, monseigneur, entistä elävämpänä.

      – Mutta te esiinnytte nyt toisennimisenä… Miksi ette ole pitänyt entistä nimeänne?

      – Juuri siksi, että se on entinen ja palauttaa minulle ja muillekin liian surullisia tai kiusallisia muistoja. Viittaan vain teihin, monseigneur; sanokaapa, ettekö olisi kieltänyt päästämästä luoksenne Josef Balsamoa?

      – Minäkö? En suinkaan, monsieur.

      Ja kardinaali oli vielä niin hämillään, ettei pyytänyt vierastaan istumaan.

      – Siinä tapauksessa, – jatkoi tämä, – teidän korkea-arvoisuudellanne on enemmän muistia ja rehellisyyttä kuin kaikilla muilla ihmisillä yhteensä.

      – Monsieur, te teitte minulle muinoin sellaisen palveluksen…

      – Onko totta, – keskeytti Balsamo, – etten näytä vanhentuneen ja että mielestänne olen hyvä näyte elämänveteni tehosta?

      – Sen myönnän, mutta tehän olette poikkeus muista ihmisistä, te kun niin anteliaasti jakelette kaikille kultaa ja terveyttä.

      – Terveyttä… sitä en kiellä, monseigneur; mutta kultaa… en suinkaan.

      – Ettekö siis enää tee kultaa?

      – En, monseigneur.

      – Mutta miksi ette?

      – Minulta on hukkunut viimeinenkin jäännös erästä välttämätöntä ainesta, jota mestarini, viisas Althotas, oli minulle lahjoittanut palattuaan Egyptistä. Sen ainoan reseptin perille en ole koskaan päässyt.

      – Ja sen hän on pitänyt itse?

      – Ei… tai oikeammin, hän on sen pitänyt tai vienyt mukaansa hautaan.

      – Hän on siis kuollut?

      – On, hänet olen menettänyt.

      – Miksi ette jatkanut hänen elämäänsä, kun hän oli niin välttämättömän reseptin ainoa tallettaja, vaikka itse olette säilynyt nuorena ja pirteänä halki vuosisatojen, kuten vakuutatte?

      – Siksi, että pystyn torjumaan taudit ja haavat, mutta en tapaturmia, kun ne vievät hengen eikä minua kutsuta.

      – Tapaturmassako Althotas sai surmansa?

      – Varmaan olette siitä kuullut, koska tiesitte minun kuolleen.

      – Onko puhe siitä tulipalosta Saint-Clauden kadun varrella, jossa teidän sanottiin hukkuneen?

      – Se surmasi vain Althotaan, tai oikeammin, hän oli elämään väsynyt ja tahtoi kuolla.

      – Merkillistä!

      – Ei, vaan luonnollista. Itsekin olen monta kertaa aikonut lopettaa päiväni.

      – Tähän asti olette kuitenkin kestänyt.

      – Olen valinnut nuoruudentilan, jossa hyvä terveys, intohimot ja ruumiilliset nautinnot vielä toimittavat jotakin huvia, mutta Althotas oli valinnut vanhuuden.

      – Althotaan olisi pitänyt menetellä teidän tavallanne.

      – Eipä niinkään. Hän oli syvämietteinen, muita etevämpi mies; tämän maailman asioista hän tavoitteli vain tiedettä. Kiihkeä nuoruudenveri, intohimot, nautinnot olisivat vieroittaneet hänet ainaisesta mietiskelystä. Täytyy aina olla kuumeesta vapaa; voidakseen hyvin ajatella täytyy antautua häiriintymättömään lepoon. Vanhus miettii syvemmin kuin nuori mies; mutta jos hänet valtaa murhe, ei sitä vastaan ole lääkettä. Althotas kuoli tieteenrakkautensa uhrina. Minä taas maailmanmiehenä hukkaan aikani enkä saa mitään toimeen. Olen kuin taimi… en uskalla sanoa itseäni kukaksi; en elä, hengitän vain.

      – Kuolleista nousseen miehen mukana herää myös entinen ihmettelyni, – sanoi kardinaali. – Te palautatte minut siihen aikaan, jolloin taikasananne, ihmetyönne enensivät kaikkia kykyjäni ja kohottivat silmissäni erään olennon arvoa. Te muistutatte mieleeni nuoruuteni molemmat haaveet. Tiedättekö… nyt on jo kymmenen vuotta siitä, kun teidät ensin tapasin!

      – Aivan niin, ja molemmat olemme siitä ajasta paljon muuttuneet, monseigneur. Minä en ole enää taikuri, vaan tiedemies. Te ette enää ole kaunis nuori mies, vaan kaunis prinssi. Muistatteko sitä päivää, jolloin työhuoneessani lupasin teille rakkautta eräältä naiselta, jonka heleänvärisestä suortuvasta tietäjättäreni oli ennustanut?

      Kardinaali kalpeni, mutta punastui kohta. Pelästys ja ihastus ehkäisivät sydämen tykytystä vuorotellen.

      – Muistan kyllä, – vastasi hän, – mutta sekavasti…

      – Katsotaanpa, – jatkoi Cagliostro leikillisesti, – voisinko vielä kerran taikoa. Antakaa minun hetkeksi syventyä tähän ajatukseen.

      Hän mietiskeli.

      – Tämä lemmenhaaveittenne vaaleaverinen lapsi, – lausui hän oltuaan vähän aikaa vaiti, – missä hän nyt on, mitä hän puuhaa? No totisesti, nytpä jo näen hänet! Niin… olettehan te itsekin hänet tänään nähnyt… vieläpä olette juuri äsken tullut hänen luotaan.

      Kardinaali painoi jääkylmää kättään jyskyttävää sydäntänsä vastaan.

      – Monsieur, – sanoi hän niin hiljaa, että Cagliostro tuskin kuuli, – säästäkää minua…

      – Tahdotteko, että puhumme jostakin muusta? – kysyi taikuri kohteliaasti. – Olen teidän nöyrin palvelijanne, monseigneur. Olkaa niin hyvä ja käskekää.

      Ja hän istuutui huolettomasti sohvalle,

Скачать книгу