Kuningattaren kaulanauha - Dumas Alexandre

Скачать книгу

kiellä teitä puolustamasta itseänne, – sanoi kuningatar arvokkaasti, – mutta se, mitä minulle sanoisitte, heittäisi varjon siihen rakkauteen ja kunnioitukseen, joka minussa on isänmaatani ja perhettäni kohtaan. Ette voi syyttömyyttänne muuten todistaa kuin pahoittamalla minun mieltäni, herra kardinaali. Mutta älkäämme kajotko sammuneeseen tuleen; se voisi vielä kyteä ja polttaa teidän sormenne tai minun. Se, että saan teidät nähdä uudessa valossa, joka on minulle paljastettu, kunnioittavana, alttiina…

      – Alttiina kuolemaan saakka, – keskeytti kardinaali.

      – Kernaasti minun puolestani. Mutta, – sanoi Marie-Antoinette hymyillen, – tähän asti ei ole ollut muusta puhe kuin taloudellisesta perikadosta. Te, herra kardinaali, olisitte minun hyväkseni valmis saattamaan itsenne häviöön, eikö niin? Se on kaunista, erinomaisen kaunista. Onneksi voin sen asian järjestää. Saatte elää, joutumatta häviöön, ellette vain, kuten kerrotaan, itse hävitä omaisuuttanne.

      – Madame…

      – Se on oma asianne. Kuitenkin tahdon ystävänä, koska nyt olemme ystäviä, antaa teille neuvon: säästäkää, se on papillinen hyve; kuninkaalle olette paremmin mieleen säästäväisenä kuin tuhlaavana.

      – Rupean saidaksi miellyttääkseni teidän majesteettianne.

      – Kuningas, – huomautti kuningatar hienosti vihjaisten, – ei myöskään suosi saitureita.

      – Rupean miksi hyvänsä teidän majesteettinne tahtoo, – vakuutti kardinaali voimatta kyllin salata intohimoaan.

      – Tarkoitin siis, – keskeytti kuningatar jyrkästi, – ettei teidän tarvitse minun tähteni hävittää itseänne. Te olette mennyt minun puolestani takuuseen, ja siitä kiitän teitä, mutta minun sopii täyttää sitoumukseni. Älkää siis enää välittäkö siitä asiasta, joka ensimäisestä maksusta lähtien koskee vain minua.

      – Asian päättämiseksi, madame, – sanoi kardinaali kumartaen, – ei siis tarvitse muuta kuin että jätän kaulanauhan teidän majesteettinne haltuun.

      Ja samassa hän otti taskustaan lippaan, jonka antoi kuningattarelle. Tämä ei sitä edes tarkastanut, mikä viittasi hänessä olevan hyvän halun sitä katsella, vaan laski sen riemusta vavisten eräälle hyllylle hyvin likelle itseään. Kardinaali lausui muutamia kohteliaisuuksia, jotka otettiin varsin armollisesti vastaan, ja palasi sitten siihen, mitä kuningatar oli maininnut vanhan riidan sovittamisesta. Mutta kun kuningatar oli päättänyt olla kardinaalin läsnäollessa katselematta timantteja ja kiihkeästi halusi niitä nähdä, kuunteli hän vain hajamielisesti.

      Hajamielisenä hän myös ojensi kätensä kardinaalille, joka sitä hurmaantuneena suuteli. Sitten kardinaali jätti hyvästi luullen olevansa vaivaksi, ja se lisäsi hänen iloaan, siliä pelkkä ystävä ei vaivaa, saatikka se, josta ei vähääkään välitetä.

      Tällainen oli se kohtaus, joka paransi kardinaalin sydänhaavat. Hän poistui kuningattaren luota ihastuneena, toiveista huumaantuneena ja valmiina rouva de la Mottelle osoittamaan rajatonta kiitollisuutta välityksestä, joka oli toimitettu niin hyvään päätökseen. Jeanne odotti häntä hänen vaunuissaan sadan askeleen päässä tullin takana ja sai häneltä hehkuvia vakuutuksia ystävyydestä.

      – Sanokaapa nyt, – virkkoi hän, kun kiitollisuuden ensi purkaus oli tapahtunut, – tuleeko teistä Richelieu vai Mazarin? Onko itävaltalainen suu rohkaissut teissä kunnianhimoa vai hellyyttä? Oletteko antautunut politiikkaan vai salaiseen suhteeseen?

      – Älkää naurako, rakas kreivitär, – vastasi prinssi. – Minä olen onnesta ihan hullu.

      – Joko nyt?

      – Avustakaa minua, ja kolmen viikon päästä näette minut ministerinä.

      – Pahus! Kolme viikkoa on pitkä aika; ensimäinen erä lankeaa maksettavaksi jo kahden viikon päästä.

      – Kaikki hyvä tulee yhtaikaa; kuningattarella on rahaa, hän kyllä maksaa. Minulle jää vain se ansio, että olin aikonut uhrata. Siinä on kuitenkin liian vähän, kreivitär; kunniani kautta, se ansio on liian pieni. Niin mielelläni olisin tästä sovinnosta maksanut viisisataa tuhatta livreä.

      – Olkaa rauhassa, – sanoi kreivitär hymyillen. – Sen ansion kyllä saatte muiden lisäksi. Onko se teistä tärkeätä?

      – Myönnän, että se olisi enemmän mieleeni. Jos kuningatar olisi velalliseni…

      – Monseigneur, minussa on jokin aavistus, että saatte senkin ilon.

      Oletteko siihen valmis?

      – Olen myynyt viimeisetkin maatilani ja pantannut kaikki ensivuotiset tuloni.

      – Ja siten saitte irti viisisataa tuhatta livreä?

      – Niin, ne rahat minulla on; mutta jos joudun ne suorittamaan, en enää tiedä, kuinka hankkisin lisää.

      – Sillä maksulla, – huudahti Jeanne, – saamme kolme kuukautta rauhaa. Kuinka paljon voikaan tapahtua kolmessa kuukaudessa.

      – Se, on totta. Mutta kuningas ei kuulu suvaitsevan, että enää teen velkaa.

      – Kahden kuukauden olo ministerinä toimittaa asianne taas hyvään kuntoon.

      – Voi, kreivitär…

      – Älkää suuttuko. Ellette itse niin tee, tekevät sen serkkunne.

      – Te olette aina oikeassa. Minne nyt aiotte?

      – Takaisin kuningattaren luo katsomaan, mitä käyntinne vaikutti.

      – Hyvä! – Minä palaan Pariisiin.

      – Miksi? Teidän pitäisi illalla saapua pelipöydän ääreen. Se olisi hyvää taktiikkaa; älkää jättäkö taistelutannerta.

      – Mutta kovaksi onneksi minun täytyy olla kotona tapaamassa erästä henkilöä, joka on ilmoittanut tulevansa.

      – Mikä kohtaus se on?

      – Hyvinkin vakavaa laatua päättäen siitä kirjeestä, joka minulle saapui. Kas tässä, lukekaa itse…

      – Miehen käsialaa! – sanoi kreivitär ja luki:

      'Monseigneur, eräs henkilö haluaa teitä tavata melkoisen rahasumman takaisin maksamista koskevassa asiassa ja saapuu hotelliinne Pariisiin tänä iltana saadakseen kunnian päästä puheillenne.'

      – Nimetön… jokin kerjäläinen.

      – Ei, kreivitär, ei kukaan tule omin ehdoin väkeni piestäväksi, jos on minusta tehnyt pilaa.

      – Mitä siis arvelette?

      – En tiedä oikein, mistä johtuu, mutta tuo käsiala näyttää tutulta.

      – No ottakaa hänet vastaan, monseigneur; sitäpaitsi ei ole suurta vaaraa niistä, jotka lupaavat rahaa. Pahinta olisi se, etteivät ne voisikaan maksaa. Hyvästi nyt, monseigneur!

      – Hyvästi, kreivitär, kunnes taas saan onnen teitä tavata.

      – Kuulkaapa vielä, monseigneur, pari pikku asiaa!

      – No mitä?

      – Jos sattumalta tulisi jokin suuri rahasumma…

      – Entä sitten?

      – Sellainen, jonka luulitte jo menneen hukkaan, jokin löytö, aarre…

      – Ymmärrän, veitikka, puolet kummallekin, vai mitä?

      – Juuri niin, monseigneur.

      – Te tuotte minulle onnea. Tottahan siis pidän teitä kiitollisessa muistissa. Jaetaan summa kahtia. Mikä oli toinen asianne?

      – Se kuuluu näin: Pitäkää ne viisisataa tuhatta koskematta.

      – Älkää niistä olko huolissanne.

      Ja

Скачать книгу