LITMIR.BIZ

Скачать книгу

näyttää, – sanoi tohtori, – ettei haavanne paraneminen anna teille aihetta lähteä maanpakoon.

      Tämä harkittu kylmäverisyys pakotti Charnyn olemaan varuillaan.

      – Aivan oikein, tohtori, – myönsi hän. – Minulla onkin Versaillesissa asunto.

      – Sehän sopii mainiosti. Teidät voidaan illalla kantaa sinne.

      – Mutta oikeastaan olette käsittänyt minut väärin, tohtori; minun tekisi mieleni käydä katsomassa maatilojani.

      – No sanokaa, mitä oikein haluatte. Eiväthän tilanne, hitto vie, voi olla maailman ääressä.

      – Ne ovat Picardian rajalla, täältä viiden-, kahdeksantoista lieuen päässä.

      – Siinäpä näette!

      Charny puristi tohtorin kättä kuin kiittääkseen häntä kaikesta hienotuntoisuudesta.

      Illalla kantoivat ne neljä palvelijaa, joiden ensi yrityksen Charny oli niin kovakouraisesti torjunut, hänet vaunuihin asti, jotka odottivat talousrakennusten portilla. Kuningas oli ollut koko päivän metsästämässä, syönyt jo illallista ja mennyt levolle. Charny oli hieman epätietoinen, sopisiko lähteä jäähyväisiä lausumatta, mutta tohtori rauhoitti häntä luvaten selittää lähdön johtuneen siitä, että olopaikan muutos oli tarpeen. Ennenkuin Charny nostettiin vaunuihinsa, koki hän mielihaikeuttaan tyydyttää viimeiseen asti luomalla katseita kuningattaren huoneuston akkunoihin. Kukaan ei voinut häntä nähdä; muuan palvelija kävi edellä soihtu kädessä, mutta se valaisi vain tietä eikä hänen kasvojaan.

      Portailla Charny tapasi muutamia upseeriystäviään, jotka olivat niin ajoissa saaneet sanan, ettei hänen lähtönsä näyttänyt paolta. Näiden hilpeiden toverien saattamana vaunuihin asti hän voi antaa silmiensä harhailla palatsin akkunissa; kuningattaren akkunat säteilivät valoa. Hänen majesteettinsa oli hiukan pahoinvoipana ottanut hovinaiset vastaan makuuhuoneessaan. Andréen pimeät, kolkot akkunat piilottivat poimullisten verhojensa takana tuskaista värisevää naista, joka itseään näyttämättä seurasi sairaan ja saattueen pienimpiäkin liikkeitä. Vihdoin lähtivät vaunut vierimään, mutta niin hitaasti, että kovalla kivityksellä kuului jokainen kavionkapse.

      – Ellei hän ole minun omani, – mutisi Andrée, – ei hän ainakaan ole kenenkään muun.

      – Jos hänen päähänsä taas pistäisi ruveta kuolemaan, – tuumi tohtori palatessaan asuntoonsa, – ei hän ainakaan kuole minun luonani eikä minun käsissäni. Hitto periköön kaikki sieluntaudit! Pitäisi olla ihmelääkäri niitä parantamaan!

      Charny saapui onnellisesti kotiinsa. Myöhemmin illalla kävi tohtori hänen luonaan ja tapasi hänet niin hyvässä kunnossa, että riensi ilmoittamaan tämän olevan viimeisen kerran, kun hän tuli potilasta katsomaan. Illalliseksi sairas nautti palan kananpaistia ja teelusikallisen hedelmähilloa.

      Seuraavana päivänä kävivät hänen luonaan hänen enonsa, herra de Suffren, herra de Lafayette ja kuninkaan lähetti. Päivää myöhemmin hän sai vieraakseen melkein samat henkilöt, mutta sitten ei hänestä enempää välitetty. Hän nousi makuulta ja käveli puutarhassaan.

      Viikon päästä hän jaksoi ratsastaa säyseällä hevosella; hän oli jälleen päässyt voimiinsa. Mutta kun hänen asuntonsa ei ollut kyllin yksinäinen, pyysi hän enonsa lääkäriltä ja tohtori, Louisilta lupaa matkustaa maatiloilleen.

      Tohtori Louis selitti hänelle suoraan, että liikunto oli viimeinen aste haavan parantamisessa; että herra de Charnyn sopi mukavissa vaunuissaan kulkea Picardiaan, jonne tie oli sileä kuin kuvastin, ja että olisi hullua jäädä Versaillesiin, kun saattoi matkustaa niin mieluisella tavalla.

      Charny kuormitti isot tavaravaunut, kävi jäähyväisillä kuninkaan luona, joka oli hänelle erinomaisen herttainen, ja pyysi herra de Suffrenia esittämään hänen kunnioittavimmat terveisensä kuningattarelle, joka sinä iltana oli hieman kipeänä eikä ottanut vastaan. Sitten hän astui linnan portilla vaunuihinsa ja lähti ajamaan pientä Villers-Cotteretsin kaupunkia kohti; sieltä hänen oli määrä joutua noin yhden lieuen päässä olevaan Boursonnesin linnaan, jonka nimi jo alkoi tulla tunnetuksi Dumoustierin ensi runoista.

      10. Kaksi vertavuotavaa sydäntä

      Päivää sen jälkeen, kun Andrée oli yllättänyt kuningattaren pakenemassa polvistuneen Charnyn luota, ilmestyi neiti de Taverney tapansa mukaan hänen majesteettinsa pukuhuoneeseen ennen messua. Kuningatar ei vielä ollut ottanut ketään vastaan; oli vain juuri lukenut kirjelipun rouva de la Mottelta, ja hänen mielialansa oli varsin hilpeä.

      Eilistä vieläkin kalpeampana ilmaisi Andrée koko olennossaan sitä vakavuutta ja pidättyvää kylmyyttä, mikä kiinnittää huomiota ja pakottaa ylhäisimmänkin välittämään halpa-arvoisesta. Puvultaan yksinkertaisena, melkein niin sanoaksemme jylhänä, Andrée oli nyt sen näköinen kuin onnettoman viestin tuoja – olkoonpa, että onnettomuus koski häntä itseään tai muita. Kuningatar oli tällä haavaa hajamielinen eikä pannut merkille Andréen verkkaista, juhlallista käyntiä, itkeneitä silmiä, ohimoiden ja kätten kalpeutta. Hän käänsi vain päätään sen verran, että sai kuuluville ystävällisen tervehdyksensä.

      – Hyvää huomenta, pikku ystävä.

      Andrée odotti, että kuningatar soisi hänelle tilaisuuden puhua. Odotti aivan varmana siitä, että hänen vaitiolonsa ja liikkumattomuutensa lopulta vetäisi puoleensa Marie-Antoinetten katseen, ja niin tapahtuikin. Saamatta muuta vastausta kuin syvän kumarruksen kuningatar kääntyi katsomaan ja näki sivultapäin tuskan ja jäykkyyden leimaamat kasvot.

      – Hyvä Jumala, mikä nyt on, Andrée? – kysyi hän kääntyen kokonaan Andréen puoleen. – Onko sinulle sattunut jokin onnettomuus?

      – Suuri onnettomuus, madame, – vastasi nuori nainen.

      – Mikä se on?

      – Täytyy jättää teidän majesteettinne.

      – Jättää minut? Lähdettekö pois?

      – Lähden, madame.

      – Minne sinä menet? Mikä on syynä niin äkilliseen lähtöön?

      – Madame, minulla ei ole onnea myötätunnossani…

      Kuningatar kohotti päätään.

      – Omaisteni kesken, – lisäsi Andrée punastuen.

      Nyt punastui vuorostaan kuningatar, ja heidän katseensa iskivät yhteen kuin miekanterät. Kuningatar tointui ensiksi.

      – En ymmärrä teitä oikein, – sanoi hän. – Eilen olitte onnellinen, ainakin näytti siltä.

      – Ei, madame, – vastasi Andrée jäykästi. – Eilispäivä oli myös elämäni kovaonnisia.

      – Vai niin, – sanoi kuningatar vaipuen mietteisiin.

      Sitten hän lisäsi:

      – Selittäkää lähemmin.

      – Minun täytyy jättää väsyttämättä teidän majesteettianne yksityisseikoilla, jotka eivät ole arvonne mukaisia. Minulla ei ole mitään iloa perheeni keskuudessa eikä mitään maallista hyvää odotettavana, ja siksi tulen pyytämään teidän majesteetiltanne lupaa lähteä pois pitääkseni huolta sieluni pelastuksesta.

      Kuningatar nousi seisaalle, ja vaikka tämä pyyntö koski kipeästi hänen ylpeyteensä, astui hän Andréen luo ja puristi tämän kättä.

      – Mitä tämä itsepäinen päätös merkitsee? – kysyi hän. – Eikö teillä eilen ollut veljeä ja isää niinkuin tänäänkin? Oliko heistä eilen vähemmän vastusta ja haittaa kuin tänään? Luuletteko minun voivan jättää teidät pulaan? Enkö enää olekaan se perheenäiti, joka perheettömille korvaa heidän puutteensa?

      Andrée alkoi vavista kuin rikollinen ja vastasi syvään

Скачать книгу