Kuningattaren kaulanauha - Dumas Alexandre

Скачать книгу

aiotte?

      – En mitään, tohtori, en mitään.

      – Mutta jos kuningas haluaa nähdä suojattiaan.

      – Se olisi onnetonta.

      – Mitä on silloin vastattava?

      – Tohtori, ei minulla nyt ole mitään ajatusta, en keksi mitään. Tämä kauhea kohtaus on raadellut sydäntäni. – Ja olette saanut kuumeen tuolta hullaantuneelta, – sanoi tohtori hiljaa.

      – Suonenne tykyttää ainakin sata kertaa minuutissa. Kuningatar ei vastannut, vaan irroitti kätensä ja katosi.

      7. Sydämen avaus on vaikeampi kuin ruumiin

      Tohtori jäi mietteissään katselemaan kuningattaren poistumista.

      Ravistaen päätään hän mutisi itsekseen:

      – Tässä linnassa on salaisuuksia, jotka eivät kuulu tieteen alalle. Toisia vastaan käytän aseenani lansettia ja parannan suoneniskulla; toisia taas ahdistan nuhteilla ja puhkaisen sydämen, mutta parannanko?

      Kun hourimisen puuska nyt oli päättynyt, painoi hän Charnyn yhä tuijottamaan jääneet silmät kiinni, hautoi ohimoita vedellä ja etikalla ja osoitti kaikkea sitä huolenpitoa, joka muuttaa sairasta polttavan ilmapiirin riemujen paratiisiksi. Nähdessään levon palaavan sairaan piirteisiin, parahdusten vaihtuvan hiljakseen huokauksiksi ja riehuvien sanojen sijaan huulilta tulevan vain katkonaisia tavuja hän sanoi:

      – Niinpä niin, ei se ollut ainoastaan myötätuntoa, vaan myös vaikutusta; niin, ihmisruumiin atomit liihottelevat kuin kasvikunnassa hedelmöittävät pölyhiukkaset: niin, ajatuksilla on näkymättömät kulkuyhteytensä, sydämillä salaiset suhteensa.

      Äkkiä hän hätkähti, kääntyi puolittain ja kuunteli yhtaikaa korvin ja silmin.

      – Kuka siellä taas on? – mutisi hän.

      Hän oli käytävän toisesta päästä kuullut jotakin mutinaa ja hameenkahinaa.

      – Ei suinkaan se voi olla kuningatar, – tuumi hän. – Hän ei tule takaisin, kun päätös arvatenkin oli jyrkkä. Mutta katsotaan.

      Hän meni hiljaa avaamaan erään toisen oven, josta myös pääsi käytävään, ja pistäen päänsä varovasti esille näki kymmenkunnan askeleen päässä naisen, joka seisten pitkän hameensa liikkumattomissa poimuissa näytti epätoivon kylmältä, tunteettomalta patsaalta. Oli pimeä, eikä lampusta leviävä heikko valo voinut valaista käytävää toisesta päästä toiseen. Mutta eräästä akkunasta pilkistävä kuunsäde osui häneen ja teki hänet näkyväksi, kunnes hänen ja säteen välille tuli pilvi.

      Tohtori vetäytyi hiljaa takaisin, siirtyi toisen oven kohdalle, jonka takana nainen seisoi piilossa, ja aukaisi sen ääneti, mutta kiireesti. Nainen huudahti, ojensi kätensä ja tapasi tohtori Louisin kädet.

      – Kuka siellä? – kysyi tohtori enemmän säälivästi kuin uhaten, sillä tuon hahmon jäykkyydestä hän arvasi, että oven takana oli kuunneltu enemmän sydämellä kuin korvalla.

      – Minä se olen, tohtori, – vastasi lempeä ja surullinen ääni.

      Vaikkei tämä ääni ollut tohtorille tuntematon, herätti se hänessä vain hämärän, kaukaisen muiston.

      – Minä, Andrée de Taverney, herra tohtori.

      – Voi, taivas, mikä nyt on tullut? – huudahti tohtori. – Voiko hän pahoin?

      – Hän! – toisti Andrée hätkähtäen. – Kuka hän? Tohtori huomasi olleensa varomaton.

      – Anteeksi, mutta äsken näin erään naisen poistuvan täältä päin.

      Ehkä juuri teidät?

      – Vai niin! sanoi Andrée. – Täällä on siis ennen minua käynyt joku nainen!

      Ja Andréen näissä sanoissa ilmeni kiihkeää uteliaisuutta, joka ei jättänyt tohtoria epätietoiseksi, minkä tunteen vuoksi ne oli lausuttu. —

      – Rakas lapsukaiseni, – sanoi tohtori, – minusta tuntuu, kuin leikkisimme puolinaisilla lauseilla, Kenestä te puhutte? Mitä haluatte? Selittäkää asianne.

      – Tohtori, – puhui nyt Andrée niin murheellisella äänellä, että se tunki kunnon tiedemiehen sydämeen, – hyvä tohtori, älkää yrittäkö minua eksyttää, kun aina ennen olette puhunut minulle pelkkää totta. Tunnustakaa, että täällä on äsken käynyt eräs nainen; myöntäkää suoraan, sillä minäkin näin hänet.

      – No kuka on väittänyt, ettei täällä ketään ollut?

      – Mutta joku nainen, tohtori, nainen!

      – Tietysti hän oli nainen, ellette ole sillä kannalla, että naista ei pidetä kauvemmin naisena kuin neljänkymmenen vanhaksi.

      – Täällä kävijä oli siis neljänkymmenen vanha! – sanoi Andrée huokaisten helpotuksesta.

      – Mainitessani neljäkymmentä ikävuotta, en laske hänelle viaksi viittä tai kuutta vuotta, mitkä sen yli menevät, sillä naisystäviä kohtaan täytyy olla kohtelias, ja rouva de Misery on ystäviäni, vieläpä parhaita.

      – Rouva de Misery?

      – Juuri hän.

      – No hänkö täällä kävi?

      – Minkä hiton vuoksi salaisin, jos se olisi ollut joku muu?

      – Katsokaas, asia on se, että…

      – Naiset ovat todellakin aina samanlaisia, selittämättömiä; luulin kuitenkin teidät tuntevani, erityisesti teidät. Mutta olkoon… teitä en tunne paremmin kuin muitakaan. Se on kerrassaan harmillista.

      – Hyvä tohtori!

      – Riittää. Ja nyt esille asianne!

      Andrée silmäili häntä levottomana.

      – Voiko hän nyt huonommin? – kysyi tohtori.

      – Kuka?

      – Kuningatar tietenkin.

      – Kuningatar!

      – Niin juuri, kuningatar, jonka puolesta rouva de Misery juuri kävi täällä, kuningatar, jolla taas on hengenahdistuksensa ja tykytyksensä. Surkea tauti, hyvä neiti, parantumaton! Kertokaa nyt pian, kuinka hän jaksaa, jos tulette hänen puolestaan, ja mennään sitten hänen luokseen.

      Ja tohtori Louis näytti lähtevän liikkeelle. Mutta Andrée pidätti häntä lempeästi ja hengitti nyt entistä helpommin.

      – Ei, rakas tohtori, – sanoi hän, – en nyt tule kuningattaren luota. En edes tiennyt, että hän voi pahoin. Kuningatar parka, jospa olisin sen tiennyt… Suokaa anteeksi, tohtori, mutta nyt en enää tiedä, mitä puhun.

      – Sen kyllä huomaan.

      – En ymmärrä lainkaan, mitä tämä kaikki on.

      – Minä taas tiedän, kuinka on asiain laita: te voitte pahoin.

      Andrée olikin hellittänyt tohtorin käsivarren, hänen kylmä kätensä vaipui hervotonna suoraksi hänen sivulleen, ja hän kumartui kalpeana. Tohtori nosti hänet jälleen pystyyn ja koki häntä elähyttää ja rohkaista. Andrée teki rajun ponnistuksen. Tämä tarmokas sielu, joka ei ollut koskaan sortunut ruumiilliseen tai sielulliseen tuskaan, jännitti taas teräksistä ponttaan.

      – Tohtori, – sanoi hän, – te tiedätte, että olen hermostunut ja että pimeä herättää minussa kauhua. Olen eksynyt pimeässä, ja siitä johtuu se outo tila, missä nyt olen.

      – Mutta minkä lemmon vuoksi menette pimeään? Kuka siihen pakottaa?

      Eihän kukaan teitä lähettänyt, eikä mitään asiaa ollut.

      – En tarkoittanut,

Скачать книгу