LITMIR.BIZ

      Lauloipa pieni lintunen

      Peitossa hongikon.

      Hän päivän pitkän laulellen

      Viel' uupumatoin on.

      Puun korkehimman latvahan

      Hän istui; – loistoa

      Tuon aurinkoisen laskevan

      Hän mielii katsoa.

      Metsässä synkät alhot on

      Ja puita taajahan.

      Siell' ampuja käy armoton,

      Ku tähtää tarkkahan.

      Hän vaanii, ryömii, kurkistaa,

      Hän hiljaa hiipiilee;

      Korkeinta puuta katsastaa:

      Eihän se mitään tee?

      Vaan lintu pieni lauleli

      Suv'illan ruskossa.

      Hän Jumalata kiitteli

      Vapauden riemussa.

      Hän lauloi, eikä tietänyt,

      Kuin kauaks' äänens' soi,

      Kun kiivas luoti lensi nyt

      Ja surman hälle toi.

      Mit itket? Suotta kyynele

      Nyt on. Ken auringon

      Loistossa laulaen kuoli, se

      Elää, vaikk' kuollut on.

      Suv'illan kirkkaan sulohon

      On kuolo herttainen.

      Kun silmä tähtää valohon

      Laulaja miekkoinen!

      Oi, kevätpäivää helteistä!

      Jo lähtee jäätkin järvistä,

      Vaan rinnastain ei lähde jää,

      Voi, mistä tulle tää?

      Nyt kevättäkö sille ei

      Siis joudukkana? Kenpä vei

      Sen lämmön, ruusut herttaiset

      Ja runsaat toivehet?

      Sen, Helmi, sinä tiedät kai,

      Sun tähtes mulla talvi tai:

      Sun kylmyytes mull' ankaran

      Loi roudan rintahan.

      Ja sitäpä ei sulamaan

      Yks' aurinko saa konsanaan.

      Vaan kaksi sais sen aikahan:

      Nuot silmät armahan.

      "Niin runsaasti kuin merten rannalla

      On santaa, syntiä on tunnolla

      Myös meidän pastorin", näin hoetaan.

      Se parjausta on, sill' eihän hällä

      Oo omaatuntoa, näät, ollenkaan.

      On Pirjo-eukolla taas hampahat,

      Näät ihko uudet, vaikka – irtonaiset.