LITMIR.BIZ

      "No niin, no niin, nyt metsähän!

      On raikas syksyaamu

      *Heu, Phylax!* Jospa mennähän;

      Jo poistuu kuunkin haamu.

      Ei kuolemaks oo retki tää,

      Hyvästi, *Plautus*, siksi jää!"

      Jo loistaa rusko pilvestä,

      Ja metsätorvi raikuu:

      "Tu, tuu, tu tuu;" sen äänestä

      Noin kalliotkin kaikuu;

      Ja raitis, raitis on nyt sää,

      Ei kuolemaks oo retki tää.

      "Hau, hau", nyt kuuluu metsästä

      Ja jänis vilahtelee:

      "Pang, pang", myös paukkuu pyssystä,

      Ja savu tuprahtelee.

      "*Mehercle! Ubi lepus?*" Oi,

      Se juoksi pois. Nyt *tuba* soi!

      Ei ollut tämä tepponen

      *Diana*-immen ilkku.

      Oon itse lyhytnäkönen

      Ja *Phylax* – se on nilkku.

      Niin; tässäkö nyt viivytään,

      Vai karhujako etsitään?

      Istunpa kuusen juurelle,

      Sen huminata kuulen.

      Se kelpo metsämiehelle

      On luvallista, – luulen,

      Ja raitishan on vainen sää,

      Ei kuolemaks' oo retki tää.

      Ken eloni taivaalta varjon,

      Tuon synkeän, pois tavi? Ken?

      Maan päällä niin paljon, niin paljon

      On aihetta murheesehen.

      Mut saatua maljani täyteen

      Sen pohjahan ryypiskelen.

      Näin murheet kuin kiitävän höyteen

      Keveiksi ma lieventelen.

      Ma maljasta onnellisuutta

      Ja intoa, riemua juon.

      Oi, siitäpä unhetta uutta

      Jo ammoin ma tuskille tuon.

      Näin varjot, jos kuinkakin tummat

      Luon purppura loisteesehen,

      Ja taivahan ihmeet ja kummat

      Ne laskeikse maljasehen.

      Jos ystävät joskus mun pettää,

      Ma maljasta ystävän saan.

      Mua krouvarit häijyt kun kettää,

      Suon anteeksi heillekin vaan.

      Ma riemulla rintaani vasten

      Jo sulkisin maailmankin

      Ja mielellä hiljaisten lasten

      Ma kärsin sen kurjuudetkin.

      Kun ihmiset toistansa kalvaa,

      Ma maljaani tyhjentelen.

      Kun "puhtaatkin" parjaa ja solvaa,

      Ma lauluja luurittelen.

      Jos rikkaana oisin, ma muille

      Tuon heittäsin rikkauden.

      Muun kaiken ma soisinkin heille,

      Pait kultani muiskuja en.

      Vaan kultain, jos hänkin mun hylkää.

      Ma tuostako huolehtimaan?

      En; montapa murheista ylkää

      Sai malja taas riemuitsemaan.

      Näin ruusujen maata ma kuljen

      Ja maljaani kallistaen,

      Ma murheilta rintani suljen

      Vaan taivaista haaveksien.

      Istun rannan kivellä ja itken ikävääni,

      Murhemiellä haikealla kaipaan ystävääni.

      Sua kun ma muistelen, niin viiltää sydäntäni.

      Rintaa polttaa, viluttaa, – et jää sa mielestäni.

      Lienenkö ma rikkonunna vasten tahtoani,

      Vai se ollee parempi, ku vei mun armahani?

      Miksis kultain luokseni sa saavuit laisna tuulen,

      Joka henkii päälleni ja jonka kuiskeen kuulen.

      Sitte riensit toisaalle… Voi toki ystävääni!

      Yksin raukka rannalla nyt itken ikävääni.

      Oi, vapaus, perintö taivahasta

      Sun alttarisi pyhäks tunnustan.

      Sa alkuasi olet Jumalasta,

      Siks polviani sulle notkistan.

      Jos Nova-Semljan tuntureilla oisin,

      Ma onnellisna sittäik' olla voisin,

      Kun johtajanain vaan on vapaus.

      Vapaus miettiä ja toimiskella,

      – Ei hurjain teitä rientää raivona, —

      Ja aattehet myös julki lausuella,

      Kun totuus niissä vaan on pohjana.

      Niin, – tyhmät vainen kauhistune niitä,

      Ja konnat niitä vääristelkööt; siitä

      Ei murru miehen miel', ei rohkeus.

      Oi vapaus, sa lahja taivahasta,

      Sun alttarisi pyhäks tunnustan.

      Sa alkuasi olet Jumalasta,

      Siks polviani sulle notkistan.

      Jos auringonkin valotta ma oisin,

      Niin onnellisna sittäik' olla voisin,

      Kun johtajanain vaan on vapaus.

      Lintu

Скачать книгу