LITMIR.BIZ

Скачать книгу

keikari näytti arvaavan hänen aikomuksensa ja suosi sitä, hidastuttaen hevosensa vauhdin. Merle, joka oli vilkaissut häneen ivallisesti, näki edessään tuollaiset tutkimattomat kasvot, jotka vallankumouksen vaiheissa olivat tottuneet peittämään kaikki pienimmätkin tunteet. Heti kun vaunuissa istuvat naiset olivat huomanneet kapteenin vanhan kolmikulma-hatun lerpallaan olevan laidan ja hänen olkanauhansa, enkelinkaltaisen lempeä ääni kysyi:

      – Herra upseeri, oletteko niin hyvä ja sanotte meille, missä paikoin tietä olemme paraikaa?

      Sellaisessa kysymyksessä, jonka tuntematon matkustava nainen lausuu, piilee kuvaamaton viehätys; jokainen sana tuntuu tällaisessa tapauksessa kätkevän seikkailun. Mutta jos tuollainen nainen anoo apua, nojaten heikkouteensa tai olojen tuntemattomuuteen, niin onhan jokainen mies valmis sepittämään mahdottoman lemmentarinan, johon osallisena kuvittelee itseään onnelliseksi. Niinpä sanat "herra upseeri" ja kysymyksen kohtelias muoto panivat kapteenin sydämen oudon levottomasti sykkimään. Hän koetti lähemmin tarkastaa tuota naista ja pettyi pahasti, sillä harso peitti tarkoin hänen kasvonsa. Tuskin hän saattoi eroittaa hänen kasvonsa, jotka harson lomitse säteilivät kuin auringonpaisteessa välkkyvä onyx-kivi.

      – Olette nyt Ranskan peninkulman päässä Alençonista.

      – Vai on Alençon jo niin lähellä!

      Ja tuntematon nainen heittäytyi tai pikemmin vaipui takaisin vaunujen selkänojaa vastaan, sen enempää sanomatta.

      – Alençon!.. toisti toinen naisista, joka näytti heräävän. —

      Saatte siis jälleen nähdä kotiseutunne.

      Hän loi katseen kapteeniin ja vaikeni. Merle, joka oli pettynyt toivossaan saada nähdä tuntematon kaunotar, rupesi tarkastelemaan hänen seuranaistaan. Tämä oli noin kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen neitonen, vaaleatukkainen, solakkavartaloinen ja hänen kasvoissaan oli sellainen raikas ja voimakas ihoväri, joka on ominainen Valognes'n, Bayeux'n ja Alençonin lähistön naisille. Hänen sinisilmiensä katse ei tosin ilmaissut henkevyyttä, mutta joltistakin tahdonlujuutta ja samalla tunteellisuutta. Hänellä oli yllään yksinkertaisesta kankaasta tehty hame. Hänen hiuksiaan peitti sellainen myssy, jota käytettiin Caux'ssa; se oli koruton, mutta puki hänen viehättäviä kasvojaan.

      Hänen ryhdissään ei tosin ollut salonkien sovinnaista hienostelua, mutta se ei ollut vailla tuollaista vaatimattoman nuoren tytön luontaista arvokkaisuutta, joka saattaa tarkastaa kulunutta elämäänsä, löytämättä siinä mitään katumuksen aihetta. Yhdellä ainoalla silmäyksellä Merle voi havaita, että siinä oli hänen edessään yksi noita maalaiskukkia, jotka siirrettyinä parisilaisiin ansareihin, joihin lankeaa niin paljon kuihduttavia säteitä, eivät ole menettäneet puhdasta väriään ja maalaisvilpittömyyttään. Tämän nuoren naisen teeskentelemättömät eleet ja säädylliset katseet saivat Merlen älyämään, että hän tahtoi olla vailla kuulijaa, ja kun hän oli poistunut, molemmat vieraat naiset alkoivat puoliäänen keskustelun, joka hiljaisena muminana saapui hänen korvaansa.

      – Lähditte matkaan niin pikaisesti, – sanoi nuori maalaisnainen, – ettei teillä ollut edes aikaa oikein pukeutua. Kylläpä te nyt näytätte kauniilta! Jos kuljemme Alençonia kauemmaksi, täytyy teidän välttämättömästi siellä pukeutua huolellisemmin…

      – No, no, Francine!.. huudahti vieras nainen.

      – Mitä haluatte?

      – Tämä on jo kolmas kerta, kun yrität saada tietää tämän matkan päämäärän ja syyn.

      – Olenko sanonut sanaakaan, joka oikeuttaisi tuon soimauksen?

      – Olen kyllä huomannut pienet juonesi. Niin vilpitön ja suora kuin olitkin alussa, olet oppinut hiukan viekkautta minun koulussani. Rupeat kammoksumaan suoranaisia kysymyksiä. Ja olet siinä vallan oikeassa, lapseni. Sillä kaikista tunnetuista tavoista houkutella esiin salaisuus, on suoranainen kysymys minun mielestäni kaikkein typerin.

      – No niin, – virkkoi Francine, – koska teiltä ei voi mitään salata, niin myöntäkää, Marie, että menettelynne voisi herättää pyhimyksenkin uteliaisuuden. Vielä eilisaamuna olitte ilman varoja, tänään teillä on taskut täynnä kultaa, Mortagnessa annetaan käytettäväksenne ryöstön alaisiksi joutuneet postivaunut, joiden ajuri oli surmattu, hallituksen sotilaat suojelevat teitä ja teidän turvavartijananne on mies, jota minä pidän pahana henkenänne.

      – Kuka? Corentin? – kysyi nuori nainen ja näytti ratsumiestä osoittaen suurinta ylenkatsetta. – Kuulehan, Francine, – sanoi hän, – muistatko Patrioten, tuon apinan, jonka minä olin opettanut matkimaan Dantonia, ja joka meitä niin suuresti huvitti?

      – Muistan kyllä, neiti.

      – No, pelkäsitkö häntä?

      – Olihan hän sidottu.

      – Ja Corentinilla on kuonokoppa, lapsukaiseni.

      – Laskimme tuntikaudet pilaa Patrioten kanssa, sen tiedän, mutta lopulta hän aina teki meille pahat kepposet.

      Näin sanottuaan nuori nainen äkkiä nojasi taaksepäin, vallan lähelle emäntäänsä, tarttui hänen käsiinsä hyväillen niitä hellästi ja sanoi hänelle herttaisesti:

      – Olette arvannut ajatukseni, Marie, ettekä vastaa minulle. Kuinka te noiden surullisten seikkojen jälkeen, jotka koskivat minuun niin kipeästi, voittekaan vuorokauden kuluttua tulla niin hurjan iloiseksi, vallan kuin silloin kun puhuitte itsemurhasta. Mistä johtuu tämä muutos? Onhan minulla kai oikeus hiukan tiedustella sydämenne tilaa. Se kuuluu ennen muita minulle, sillä ei kukaan koskaan voi olla teihin kiintyneempi kuin minä. Puhukaa siis, neiti.

      – No niin, Francine, eikö ympäristömme pane sinua arvaamaan iloisuuteni salaisuutta? Katsele noiden kaukaisten puiden kellastuneita latvoja, ei yksikään niistä ole toisensa kaltainen. Kun katselee niitä kaukaa, ne melkein vivahtavat vanhan linnan seinäverhoihin. Katso noita pensasrivejä, joiden takaa joka silmänräpäys saattaa kohota chouaneja. Nähdessäni nämä piikkihernepensaat, luulen näkeväni pyssynputkia. Pidän tästä heräävästä vaarasta, joka meitä ympäröi. Joka kerta kun tie käy synkän näköiseksi, kuvittelen pian saavamme kuulla aseiden pauketta: silloin sydämeni sykkii, outo tunne kuohuu sisälläni, se on elämää. Onhan siinä jo tarpeeksi ilon aihetta, että on hiukan vilkastuttanut olemassaoloansa.

      – Oi, te ette usko minulle mitään, te armoton! – Pyhä Neitsyt, – jatkoi Francine, kohottaen surulliset katseensa taivasta kohti, – kelle hän ripittää itsensä, jos ei minulle?

      – Francine, – virkkoi vieras nainen vakavana, – en voi paljastaa sinulle hankettani. Tällä kertaa se on kerrassaan kauhea.

      – Miksi aiotte tahallisesti tehdä pahaa?

      – Minkä sille mahdan! Hämmästyen huomaan, että ajattelen kuin olisin viisikymmenvuotias, ja että toimin kuin olisin viidentoista-vuotias! Sinä olet aina ollut minun järkevyyteni, lapsi parka; mutta tässä yrityksessä minun täytyy tukahuttaa omatuntoni… Ja, – hän jatkoi hetken vaiettuaan, päästäen huokauksen, – se ei minulle onnistu. Kuinka siis vaadit, että ottaisin itselleni päälle päätteeksi niin ankaran rippi-isän kuin sinä?

      Ja hän puristi hellästi nuoren naisen kättä.

      – Mutta milloinka olen moittinut teitä teoistanne? – huudahti Francine. – Teissä pahakin näyttää kauniilta. Jospa Pyhä Anna, jota niin hartaasti rukoilen teidän autuutenne puolesta, antaisi kaikki syntinne anteeksi. Ja enkö ole teidän rinnallanne tällä tiellä, tietämättä, minne menette?

      Ja hellyydenpuuskauksen valtaamana hän suuteli emäntänsä käsiä.

      – Mutta, – huomautti Marie, – voit hylätä minut, jos omatuntosi…

      – Vaietkaa toki, neiti, – huudahti Francine hieman loukkaantuneen näköisenä. – Oi, ettekö nyt sentään voi ilmaista minulle…?

      – En yhtään mitään! – sanoi

Скачать книгу