LITMIR.BIZ

Скачать книгу

jonka muoto osoitti, että se sisälsi kultarahoja. Eikä hän viivytellyt saaliinjakoa. Jokainen chouani sai häneltä osansa niin tunnollisen tarkasti, ettei tämä jako herättänyt vähintäkään riitaa. Sitten hän meni naisen ja papin luo ja ojensi heille noin kuusituhatta frangia.

      – Saatanko hyvällä omallatunnolla ottaa tämän, herra Gudin? – sanoi nainen, tuntien toisen henkilön lausuman hyväksymisen tarvetta.

      – Miksi ei. Hyväksyihän kirkkokin ennen muinoin protestanttien omaisuuden takavarikkoon ottamisen; sitä suuremmalla syyllä se nyt hyväksyy, että vallankumouksellisten rahat anastetaan, he kun kieltävät Jumalan, hävittävät kappelit ja vainoavat uskontoa.

      Apotti Gudin yhdisti oppiinsa esimerkin, vastaanottaen empimättä nämä omituiset kymmenykset, jotka hänelle tarjosi Marche-à-Terre.

      – Muuten, – jatkoi hän, – saatan nyt omistaa kaiken omaisuuteni Jumalan ja kuninkaan puolustukseen: veljenpoikani on liittynyt sinisiin.

      Coupiau valitti ja huusi, että oli joutunut keppikerjäläiseksi.

      – Liity meihin, niin saat sinäkin osasi, – sanoi hänelle

      Marche-à-Terre.

      – Mutta joudutaan luulemaan, että tahallani olen antautunut varkaiden käsiin, jos palatessani huomataan, etten ole kärsinyt väkivaltaa.

      – Eikö muuta?.. sanoi Marche-à-Terre.

      Hän antoi merkin, ja monesta pyssynputkesta pamahti laukaus postivaunuihin. Nämä odottamattomat laukaukset panivat vanhat ajopelit vaikeroimaan niin vaivaisesti, että luonnostaan taikauskoiset chouanit kauhusta säpsähtivät. Mutta Marche-à-Terre oli nähnyt vaiteliaan matkustajan kalpeiden kasvojen kohoavan ja taas vaipuvan alas rattaiden perällä.

      – Sinulla on siis vielä yksi kana kopissasi? – virkkoi

      Marche-à-Terre hiljaa Coupiaulle.

      Pille-Miche, joka älysi mistä oli kysymys, iski silmää.

      – Niin, – vastasi ajomies, – mutta asetan teihin liittymisen ehdoksi, että annatte minun viedä tämän miehen vahingoittumattomana Fougères'een. Olen sitoutunut siihen Pyhän Annan nimessä.

      – Kuka hän on? – kysyi Pille-Miche.

      – En voi sitä teille sanoa, – vastasi Coupiau.

      – Jätä hänet rauhaan! – sanoi Marche-à-Terre tuupaten Pille-Micheä kyynäspäällään; – hän on vannonut Pyhän Annan nimessä, hänen täytyy siis pitää lupauksensa.

      – Mutta, – sanoi chouani kääntyen Coupiaun puoleen, – älä aja liian nopeasti alas rinnettä, sillä tahdomme vielä tavata sinut, ja siihen on meillä syymme. Haluaisinpa nähdä matkustajasi naaman, ja tahdomme antaa hänelle passin.

      Samassa kuultiin hevosen kavion kopsetta, joka kiireisesti lähestyi Pèlerine-vuorta. Ennen pitkää nuori päällikkö saapui. Nainen piiloitti nopeasti rahapussin, joka hänellä oli kädessä.

      – Voitte ilman tunnonvaivoja pitää nuo rahat, – sanoi nuori mies, vetäen esiin naisen käsivarren. – Tässä on teille kirje, jonka löysin Vivetièressä odottavasta postista, se on äitinne kirjoittama.

      Katsottuaan vuoroin chouaneja, jotka palasivat metsään, ja Couësnon – laaksoon laskeutuvia rattaita, hän lisäsi:

      – Vaikka koetinkin joutua, en saapunut ajoissa perille. Suokoon taivas, että epäluuloni on ollut väärä.

      – Nämä rahat ovat äiti-parkani lähettämät! – huudahti nainen, avattuaan kirjeen ja luettuaan sen ensi rivit.

      Metsästä kuului tukahutettua naurua. Ei nuori mieskään malttanut olla hymyilemättä nähdessään naisen kädessä pussin, joka sisälsi hänen osansa hänen omista rahoistaan, jotka olivat ryöstetyt. Nainenkin purskahti nauruun.

      – No hyvä, herra markiisi. Jumala olkoon kiitetty! Tällä kertaa pääsen pulasta nuhteettomana.

      – Otatte kaiken kevyesti – tunnontuskannekin! huomautti nuori mies.

      Nainen punastui ja katsoi markiisiin niin vilpittömän katuvaisena, että nuori ylimys jäi täysin aseettomaksi. Apotti antoi kohteliaana, mutta kaksimielisen ilmeisenä, takaisin "kymmenyksensä"; sitten hän seurasi nuorta päällikköä sille syrjäpolulle, jolta tämä oli saapunut. Ennenkuin seurasi heitä nuori nainen viittasi Marche-à-Terrelle, joka tuli hänen luokseen.

      – Kulkekaa te Mortagnen kautta eteenpäin, – sanoi hän tälle puoliääneen. – Tiedän, että siniset lakkaamatta lähettävät Alençoniin suuria summia puhdasta rahaa sotavalmistuksia varten. Kun nyt tänään luovutan tovereillesi tämänpäiväisen saaliin, teen sen sillä ehdolla, että he korvaavat tämän vahinkoni. Älköön Gars millään muotoa saako tietää tästä partioretkestä, hän saattaisi sitä vastustaa. Mutta jos kävisi onnettomasti, minä kyllä hänet lepytän.

      – Neiti, – lausui markiisi, jonka hevosen selkään nainen istuutui, luovutettuaan oman hevosensa apotille, – ystävämme Parisissa kirjoittavat minulle, että meidän on pitäminen varamme. Tasavalta aikoo voittaa meidät viekkaudella ja petoksella.

      – Ei hullumpaa, – vastasi nainen. – Heillä on aika hyvät tuumat, noilla henkilöillä! Minä puolestani saatan ottaa osaa taisteluun ja löytää vastustajia.

      – Sen kyllä uskon! – huudahti markiisi. – Pichegru teroittaa mieleeni epäluuloa ja varovaisuutta kaikkiin ystävyyssuhteisiin nähden. Tasavalta tekee minulle sen kunnian, että pitää minua vaarallisempana kuin kaikkia vendéelaisia yhteensä ja luottaa heikkouksiini saadaksensa minut käsiinsä.

      – Epäilettekö ehkä minuakin? – kysyi nainen, lyöden häntä rinnalle sillä kädellä, jolla pysytteli hevosen selässä, takertuneena kiinni häneen.

      – Olisitteko siinä tapauksessa tuossa? – hän sanoi kääntäen taaksepäin otsansa, jolle nainen painoi suudelman.

      – Siis, – huomautti apotti, – Fouchén poliisit tulevat olemaan meille vaarallisemmat kuin vakinaiset sotavoimat ja chouanien vastustajat.

      – Aivan niin, kunnianarvoisa herra.

      – Vai niin! – huudahti nuori nainen. – Fouché tulee siis lähettämään naisia teitä vastaan?.. Minä odotan heitä, – hän lisäsi lyhyen hetken kuluttua, syvä sävy äänessä.

      Kolmen tai neljän pyssynkantaman päässä siltä autiolta vuorenhuipulta, jolta päälliköt poistuivat, sattui tuollainen kohtaus, jommoiset vielä jonkun aikaa olivat sangen tavallisia valtateillä. Pienen Pèlerine-kylän rajalla, tien notkossa, Pille-Miche ja Marche-à-Terre olivat uudelleen pysäyttäneet äskeiset postivaunut. Coupiau oli heikon vastustuksen jälkeen astunut alas kuskipenkiltään. Vaitelias matkustaja, jonka molemmat chouanit olivat kaivaneet esiin piilopaikastaan, oli polvillaan pensastossa.

      – Kuka olet? – kysyi häneltä Marche-à-Terre synkällä äänellä.

      Matkustaja ei vastannut sanaakaan, kunnes Pille-Miche toisti kysymyksensä ja kolhasi häntä pyssynperällä.

      – Olen, – hän silloin sanoi, luoden katseen Coupiauhon, – Jacques

      Pinaud, köyhä vaatekauppias.

      Coupiau pudisti kielteisesti päätään, katsomatta siten rikkovansa lupaustaan. Tämä merkki selvitti tilanteen Pille-Michelle, joka pyssyllään tähtäsi matkustajaan, Marche-à-Terren järkähtämättä esittäessä hänelle tämän uhkavaatimuksen:

      – Olet liian lihava mieheksi, joka on tuntenut köyhäin huolet. Jos vielä viivyttelet oikean nimesi ilmaisemista, niin tässä on ystäväni Pille-Miche, joka yhdellä laukauksella hankkii itselleen perillistesi kunnioituksen ja kiitollisuuden. – Kuka olet? hän lisäsi hetken vaiettuaan.

      – Olen d'Orgemont, kotoisin Fougères'sta.

      – Kas

Скачать книгу