LITMIR.BIZ

Скачать книгу

samoin kuin Hulot, olivat niiden kuuluisien pataljonien jäännöksiä, jotka antautuivat Mainzissa lupautuen olemaan taistelematta rajoilla, ja armeija oli antanut heille soimanimen "mainzilaiset". Oli vaikea tavata sotilaita ja päällikköjä, jotka paremmin ymmärsivät toisiaan.

* * * * *

      Lähtönsä jälkeisenä päivänä Hulot ja hänen molemmat toverinsa jo varhain aamulla marssivat eteenpäin Alençonin tiellä, noin Ranskan peninkulman päässä mainitusta kaupungista, Mortagnen puolella, niillä seuduin, missä tämä tie sivuuttaa Sarthe-joen kostuttamia laitumia. Nämä somat niittymaisemat leviävät vasemmalla, kun oikealla sitävastoin kasvaa tiheätä metsää, jota jatkuu aina Menil-Broustin korpeen asti, ja joka, pulmakseni maalaajien tavoin, muodostaa viehättävän etualan tälle jokimaisemalle. Molemmin puolin tietä on ojat, joista yhä luodaan kentille multaa, ja sen muodostamilla korkeilla penkerillä kasvaa väriherneitä. Tämä piikkinen kasvi, joka leviää tiheinä pensaina, tuottaa talvella oivallista rehua hevosille ja karjalle. Mutta ennenkuin nämä pensaat oli leikattu, piiloittautuivat chouanit näiden tummanvihreiden töyhtöjen taakse.

      Nämä penkereet ja väriherne-pensaat, jotka matkustajalle ilmoittavat Bretagnen läheisyyttä, tekivät silloin tämän osan tietä yhtä vaaralliseksi kuin kauniiksikin.

      Ne vaarat, jotka väijyivät Mortagnen ja Alençonin sekä Alençonin ja Mayennen välillä, olivatkin juuri syynä Hulot'n liikkeelle lähtemiseen; ja siellä viimeinkin hänen närkästyksensä salaisuus puhkesi ilmoille. Hän ja hänen joukkonsa muodostivat vanhojen postivaunujen turvasaaton; näitä laahasivat vaivalloisesti eteenpäin kyytihevoset, jotka väsyneet sotamiehet pakoittivat hitaasti kulkemaan. Mortagnen varusväkeen kuuluvat siniset olivat saattaneet nämä kauheat ajoneuvot piirinsä rajalle, missä Hulot oli astunut heidän sijaansa jatkaen tätä palvelusta, jota sotamiehet sattuvasti sanoivat isänmaalliseksi kidutukseksi. Tehtävänsä täytettyään olivat nuo Mortagnen siniset lähteneet paluumatkalle ja näyttivät jo etäisyydessä mustilta pilkuilta.

      Toinen vanhan tasavaltalaisen kumppaneista oli toisella, toinen toisella puolella näitä vaunuja. Hulot, joka astui Merlen ja Gérardin keskellä, etujoukon ja ajoneuvojen keskivälissä, sanoi heille äkkiä:

      – Hitto vieköön, uskottekohan, että kenraali on lähettänyt meidät liikkeelle Mayennesta muodostamaan kunniasaattoa niille kahdelle naishenkilölle, jotka piilevät noissa kirotuissa vankkureissa?

      – Mutta, päällikkö hyvä, kun äsken asetuimme noiden naisten vartijoiksi, – vastasi Gérard, – tervehditte heitä koko kohteliaasti.

      – Niin, sehän juuri on inhoittavaa. Teroittavathan nuo Parisin keikarit mieliimme, että osoittaisimme mitä suurinta kohteliaisuutta noille heidän kirotuille naikkosilleen. Onko nyt laitaa, että häväistään kelpo isänmaanystäviä, jommoisia me olemme, asettamalla meidät akkaväen turvasaatoksi! Totisesti minä kuljen suoraa tietä, enkä pidä toisten syrjäpoluista. Kun näin Dantonilla ja Barras'lla rakastajattaria, sanoin heille: "Kansalaiset, kun tasavalta uskoi teille hallintonsa ohjat, ei se silti oikeuttanut teitä antautumaan edellisten aikojen irstailuun." Tähän te ehkä huomautatte, että naiset kuitenkin… Onhan naisiakin olemassa, se on totta. Tarvitsevathan kunnon pojat naisia, ja kunnollisia naisia. Mutta pois kuhertelut, kun vaara uhkaa. Mitä siis hyödyttää, että vanhan ajan huonot tavat on poistettu, jos isänmaanystävät jälleen panevat ne käytäntöön? Ajatelkaapa ensimäistä konsulia. Siinä vasta mies: ei mitään naikkosia, aina vaan vakavasti kiinni asiassaan. Panenpa pantiksi vasemman viikseni, ettei hän tiedä mitään tästä hommasta, joka on tyrkytetty niskoillemme.

      – Toden totta, päällikkö, – vastasi Merle nauraen, – näinpä tuonne vaunujen perälle piiloittautuneen neitosen nenännipukan, ja tunnustan, että kuka tahansa punastumatta tuntisi halua, kuten minäkin, kierrellä noita ajoneuvoja, hiukan pakinoidakseen noiden neitosten kanssa.

      – Pidä varasi, Merle! – sanoi Gérard. – Noilla hyvin kammatuilla harakoilla on seurassaan kansalainen, joka näyttää kyllin ovelalta pistääkseen sinut pussiin.

      – Kuinka? Tuo narrimainen keikari, jonka pienet silmät lakkaamatta vilkkuvat molemmin puolin tietä, ikäänkuin hän siellä näkisi chouaneja, houkkio, jonka sääriä tuskin näkee, ja joka sinä hetkenä kuin vaunut peittävät hänen hevosensa jalat, näyttää ankalta, jonka pää pilkistää esiin piirakasta? Jos tuo pöllö ikinä estää minut hyväilemästä tuota satakieltä…

      – Ankka, pöllö, satakieli! Ohoh! Kylläpä sinun mielikuvituksesi on uponnut lintumaailmaan, Merle-parka. Mutta älä luota tuohon ankkaan! Hänen vihreät silmänsä näyttävät minusta viekkailta kuin käärmeen silmät ja älykkäiltä kuin sen vaimon, joka antaa anteeksi miehelleen. Minä epäilen vähemmin chouaneja kuin noita asianajajia, joiden naama muistuttaa limonaatipulloa.

      – Joutavia, – huusi Merle iloisena, – päällikön luvalla uskallan sentään yrittää. Tuolla naisella on kirkkaat silmät kuin taivaan tähdet – niihin katsoakseen voisi panna kaikki alttiiksi.

      – Toverimme on rakastunut, – sanoi Gérard päällikölle, – hän näet alkaa puhua pötyä.

      Hulot irvisti, kohautti hartioitaan ja vastasi:

      – Maistakoon ensin lientä, ennenkuin sen syö – tämän neuvon minä hänelle annan.

      – Tuo kelpo Merle, – huomautti Gérard, päättäen hänen hitaasta astunnastaan, että hän teki sen tahallaan, jotta vaunut vähitellen hänet saavuttaisivat, – onpa hän iloinen poika! Hän on ainoa joukossamme, joka voisi nauraa toverin kuollessa, joutumatta tunteettoman kirjoihin.

      – Oikea ranskalainen soturi, – sanoi Hulot vakavana.

      – Kas vaan, kuinka hän vetää olkanauhat paikoilleen, näyttääkseen, että on kapteeni, – huudahti Gérard nauraen; – ikäänkuin arvo siinä mitään merkitsisi.

      Ajoneuvoissa, joita kohti upseeri astuskeli, istui todella kaksi naista, joista toinen näytti toisen palvelijattarelta.

      – Tuollaiset naiset liikkuvat aina kaksittain, – huomautti Hulot.

      Pieni, kuiva ja laiha mies hoippuroi istuen hevosen selässä, milloin vaunujen edessä, milloin jälessä; mutta vaikka hän näytti olevan molempien etuoikeutettujen matkustajien vartija, ei kukaan vielä ollut nähnyt hänen puhuttelevan heitä. Tämä vaiteliaisuus – oliko se sitten ylenkatseen vai kunnioituksen merkki, monet matkamytyt ja pahvilaatikot, jotka oli mukanaan sillä naisella, jota päällikkö ivallisesti sanoi "prinsessaksi", kaikki, jopa hänen suojelijaritarinsa puku, harmittivat Hulot'ta.

      Tuntemattoman miehen puku edusti täydelleen sen ajan muotia, joka veti vertoja silloisille naurettaville keikaripuvuille. Kuviteltakoon tätä herrasmiestä pyntättynä hännystakkiin, jonka etuliepeet olivat niin lyhyet, että niiden alla näkyi viisi tai kuusi tuumaa liiveistä, ja takaliepeet niin pitkät kuin kapaturskan pyrstö, jota nimeä niistä siihen aikaan käytettiinkin. Lisäksi kuului tuohon pukuun suunnattoman suuri kaulahuivi, joka oli kierretty niin moneen kertaan kaulan ympäri, että pieni pää, joka pisti esiin tästä musliinisokkelosta, melkein oikeutti Merlen käyttämään tuota herkkusuiden aatepiiristä saatua vertausta. Tuntemattomalla herralla oli ihomyötäiset housut ja Suvorowin kuosiset saappaat. Kookas sininen ja valkoinen kuville leikelty jalokivi oli hänen rintaneulanaan. Vyöstä riippuivat yhdensuuntaisesti kahdet kellonperät; molemmin puolin kasvoja roikkuvat korkkiruuvin-muotoiset kiharat peittivät melkein koko otsan.

      Viimeksi mainittakoon tämän puvun koristuksista paidan ja takin kaulus, jotka olivat niin korkeat, että hänen päänsä näytti kukkaviholta paperikalvostimen sisällä. Lisätkää näihin yksityisseikkoihin, jotka räikeinä erosivat toisistaan, voimatta muodostaa kokonaisuutta, nuo jyrkät väri-vastakohdat, nimittäin keltaiset housut, punaiset liivit, kamelinkarvainen takki, niin on teillä tarkka kuva ylimmästä muodista, jota noudattivat hienot keikarit Ranskan konsulinvallan alkuajoilla. Tämä kokonaan eriskummainen puku näytti olevan keksitty sulouden koettimeksi ja todisteeksi siitä, ettei ole mitään niin naurettavaa, jota ei muoti voisi pyhittää.

      Kyseessä

Скачать книгу