LITMIR.BIZ

Скачать книгу

      varrellesi valke'inta,

      hempe'intä helmoillesi,

      ripe'intä rinnoillesi,

      kaulallesi kaunihinta,

      kukke'inta kulmillesi,

      poskesi punottamahan,

      näköpääsi näyttämähän!

      Jo on seppo Ilmarinen,

      takoja iän-ikuinen,

      saanut sammon laaintahan,

      kirjokannen kirjantahan."

      Tuop' on kaunis Pohjan tytti,

      maan kuulu, ve'en valio,

      otti vaattehet valitut,

      pukehensa puhtahimmat;

      viitiseikse, vaatiseikse,

      pääsomihin suoritseikse,

      vaskipantoihin paneikse,

      kultavöihin kummitseikse.

      Tuli aitasta tupahan,

      kaapsahellen kartanolta

      silmistänsä sirkeänä,

      korvistansa korkeana,

      kaunihina kasvoiltansa,

      poskilta punehtivana;

      kullat riippui rinnan päällä,

      pään päällä hopeat huohti.

      Itse Pohjolan emäntä

      käytti seppo Ilmarisen

      noissa Pohjolan tuvissa,

      Sariolan salvoksissa;

      siellä syötti syöneheksi,

      juotti miehen juoneheksi,

      apatti ani hyväksi.

      Sai tuosta sanelemahan:

      "Ohoh seppo Ilmarinen,

      takoja iän-ikuinen!

      Saatatko takoa sammon,

      kirjokannen kirjaella

      joutsenen kynän nenästä,

      maholehmän maitosesta,

      ohran pienestä jyvästä,

      kesäuuhen untuvasta,

      niin saat neion palkastasi,

      työstäsi tytön ihanan."

      Silloin seppo Ilmarinen

      itse tuon sanoiksi virkki:

      "Saattanen takoa sammon,

      kirjokannen kalkutella

      joutsenen kynän nenästä,

      maholehmän maitosesta,

      ohran pienestä jyvästä,

      kesäuuhen untuvasta,

      kun olen taivoa takonut,

      ilman kantta kalkuttanut

      ilman alkusen alutta,

      riporihman tehtyisettä."

      Läksi sammon laaintahan,

      kirjokannen kirjontahan.

      Kysyi paikalta pajoa,

      kaipasi sepinkaluja:

      ei ole paikalla pajoa,

      ei pajoa, ei paletta,

      ahjoa, alasintana,

      vasarata, varttakana!

      Silloin seppo Ilmarinen

      sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Akatp' on epäelköhöt,

      herjat kesken heittäköhöt,

      eip' on mies pahempikana,

      uros untelompikana!"

      Etsi ahjollen alusta,

      leveyttä lietsehelle

      noilla mailla, mantereilla,

      Pohjan peltojen perillä.

      Etsi päivän, etsi toisen.

      Jo päivänä kolmantena

      tuli kirjava kivonen,

      vahatukko vastahansa.

      Tuohon seppo seisottihe,

      takoja tulen rakenti;

      päivän laati palkehia,

      toisen ahjoa asetti.

      Siitä seppo Ilmarinen,

      takoja iän-ikuinen,

      tunki ainehet tulehen,

      takehensa alle ahjon;

      otti orjat lietsomahan,

      väkipuolet vääntämähän.

      Orjat lietsoi löyhytteli,

      väkipuolet väännätteli

      kolme päiveä kesäistä

      ja kolme kesäistä yötä:

      kivet kasvoi kantapäihin,

      vahat varvasten sijoille.

      Niin päivänä ensimäisnä

      itse seppo Ilmarinen

      kallistihe katsomahan

      ahjonsa alaista puolta,

      mitä tullehe tulesta,

      selvinnehe valkeasta.

      Jousi tungeikse tulesta,

      kaasi kulta kuumoksesta,

      kaari kulta, pää hopea,

      varsi vasken-kirjavainen.

      On jousi hyvän näköinen,

      vaan onpi pahan tapainen:

      joka päivä pään kysyvi,

      parahana kaksi päätä.

      Itse seppo Ilmarinen

      ei tuota kovin ihastu:

      kaaren katkaisi kaheksi,

      siitä tunkevi tulehen;

      laitti orjat lietsomahan,

      väkipuolet vääntämähän.

      Jop' on päivänä jälestä

      itse seppo Ilmarinen

      kallistihe katsomahan

      ahjonsa alaista puolta:

      veno tungeikse tulesta,

      punapursi kuumoksesta,

      kokat kullan kirjaeltu,

      hangat vaskesta valettu.

      On veno hyvän näköinen,

      ei ole hyvän tapainen:

      suotta lähtisi sotahan,

      tarpehetta tappelohon.

      Se on seppo Ilmarinen

      ei ihastu tuotakana:

      venon murskaksi murenti,

      tunkevi tulisijahan;

      laitti orjat lietsomahan,

      väkipuolet vääntämähän.

      Jo päivänä kolmantena

      itse seppo Ilmarinen

      kallistihe katsomahan

      ahjonsa alaista puolta:

      hieho tungeikse tulesta,

      sarvi kulta kuumoksesta,

      otsassa otavan tähti,

      päässä päivän pyöryläinen.

      On hieho hyvän näköinen,

      ei ole hyvän tapainen:

      metsässä makaelevi,

      maion maahan kaatelevi.

      Se on seppo Ilmarinen

      ei ihastu tuotakana:

      lehmän

Скачать книгу