LITMIR.BIZ

Скачать книгу

takaisin majalleni hiukan odottamatta noutamaan jotain, ja mitä näin? Hän puheli majan ovella erään miesneekerin kanssa. Minä olin antanut heille ankarat käskyt, että he eivät ikinä saisi puhua sanaakaan miesneekereille, ja siksi kysyin, mitä tuo oli olevinaan. Hän vastasi vallan tyyneesti että se oli vieras, joka oli kulkenut ohi ja pyytänyt häneltä vettä juotavaksi! Minä en tehnyt sen enempää, ajoin vain miehen pois. En ajatellut sitä enää. Mutta seuraavana päivänä näin sen saman miehen hiipivän pitkin kenttää. Vaimo tuli luokseni samana päivänä ja pyysi minulta patruunia. Minä kysyin mitä piruja akat tekivät patruunilla, ja hän sanoi, että vanha neekerivaimo, joka oli auttanut häntä puutarhatyössä, oli sanonut lakkaavansa kokonaan avunannosta, ellei hän saisi hiukan patruunia pojalleen, että tämä pääsisi pohjoiseen elefantteja metsästämään. Vaimo kiusasi ja kärtti minulta noita patruunia, sillä hänen piti kohta saada lapsi, ja hän vakuutti ettei hän voinut hoitaa puutarhaa ilman apua. Minä vihdoin annoin ne hänelle. Minä en milloinkaan malta ajatella.

      No niin, satuin sitten kuulemaan että yhtiön piti suorittaa pieni kahakka matabeleläisten kanssa ja arvelin että voisinhan minä lähteä mukaan vapaaehtoisena. Sanottiin että siellä oli kosolta saalista saatavana, ja maatakin siellä voisi saada ja vaikka mitä, ja minä arvelin viipyväni tuolla retkellä ainoastaan kolme kuukautta. Lähdin siis. Minä jätin naiset kotiin ja paljon muonatavaroita puutarhaan sekä hiukan sokeria ja riisiä, ja minä kielsin heitä liikkumasta minnekään, kunnes palaisin takaisin. Käskin sitä toista miestä pitämään heitä silmällä. Molemmat naiset olivat mashonalaisia, ja he vakuuttivat aina, että mashonalaiset eivät rakasta matabeleläisiä, mutta, kautta taivaan, he näkyivät rakastavan heitä kumminkin enemmän kuin meitä. Mashonalaiset ovat todellakin kyllin hävittömiä väittääkseen että matabeleläiset kyllä joskus rasittavat heitä, mutta valkoiset miehet rasittavat heitä aina!

      No niin, minä siis jätin naiset kotiin,” sanoi Peter laskien kätensä polvilleen. ”Muistakaa, että aina kohtelin noita naisia hyvin. En milloinkaan antanut pienintäkään iskua kummallekaan heistä. Kaikki miehet naapuristossa puhuivat minusta kuin ihmeestä, kun kohtelin naisiani sillä tavalla. No niin, olin ollut poissa kuukauden päivät, kun sain kirjeen siltä entiseltä työtoveriltani, samalta mieheltä, jolla se vaimo oli ensin – hän on kuollut nyt, poika raukka, he löysivät hänet majan ovella, kurkku poikki leikattuna – mitä te arvelette hänen kirjoittaneen? Sitä tietysti, että minä en ollut kuutta tuntia ollut poissa kotoa, ennenkuin molemmat naiset läksivät karkuun! Se oli kaikki sen vanhemman syytä. Mitä arvelette hänen tehneen? Hän otti joka ikisen kuulan ja patruunan, jonka hän saattoi löytää majassa ja minun vanhan Martini-Henry kiväärini ja vieläpä teerasian kannenkin, sillä siitä saattoi valaa kuulia neekerien vanhanaikuisille suusta ladattaville pyssyille. Ja sitten hän mennä livisti matkoihinsa vieden sen nuoren tytön mukanaan. Toverini kirjoitti minulle että he eivät koskeneet muihin esineisiin. Huivit ja puvut, jotka olin heille antanut, he potkivat majan lattialle ja menivät alastomina lanneverhoineen, kantaen ampumatavaroita päänsä päällä. Eräs miesneekeri tuli heitä vastaan kahdenkymmenen peninkulman päässä, ja hän sanoi että he mennä livistivät Lo-Magundista kohti minkä ennättivät.

      Ja tiedättekö,” lisäsi Peter lyöden polveaan ja katsoen merkitsevästi vieraaseen toisella puolen tulta, ”olen yhtä varma eräästä asiasta kuin siitä, että nyt istun tässä. Tuo neekeri, jonka tapasin majallani, oli hänen miehensä! Hän oli tullut naista hakemaan silloin, ja, kun nainen huomasi, ettei pako ollut mahdollinen, hankki hän patruunat hänelle, miehelleen!” Peter vaikeni hetkeksi tarkoittavasti. ”Ja nyt hän on palannut miehensä luo. Ja miehelleen hän vei nuo ampumavarat!”

      Peter katsoi toiselle puolen tulta vieraaseen, nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa oli tehnyt.

      ”Sen minä sanon,” lisäsi sitten Peter, ”jos minä sinä päivänä olisin aavistanut kuka tuo neekeripiru oli, joka seisoi minun ovellani, niin olisin varmaan lähettänyt hänen niskaansa yhden patruunan, jota hän ei ollut pyytänyt.” Peter katsoi kehuvasti vieraaseen. Tuo oli hänen ainoa kertomuksensa. Hän oli kertonut sen kymmeniä kertoja leirivalkean ääressä jollekin uudelle toverille. Hänen tultuansa tähän kohtaan olivat kuulijat aina ilmaisseet hyväksymisensä ja osanottonsa. Tänä iltana ei kuulunut mitään sellaista. Vieraan tummat silmät katselivat tulta, aivan kuin hän ei olisi kuullut mitään.

      ”En minä siitä olisi välittänyt niin paljoa,” lisäsi Peter vähän ajan kuluttua, ”vaikk’ei kukaan mies mielihyvällä katsele sitä, että hänen naisensa otetaan pois, mutta hänen piti synnyttää lapsi parin kuukauden perästä – ja sen pienen tytön piti kanssa synnyttää lapsi, mikäli minä ymmärsin! Siltä hän ainakin näytti. Minä otaksun että he tappoivat sikiöt ennen syntymistä. Niillä ei ole sydäntä ollenkaan noilla neekereillä. Mitä ne välittävät valkoisen miehen lapsesta! Niillä ei ole rahtuakaan sydäntä! Ne palaavat milloin tahansa takaisin mustan miehen luo, vaikka niitä kohtelisi kuinka hyvin. Se on eri asia, jos ottaa ne vallan nuorina ja pitää ne tarkasti erillään niiden omasta kansasta. Mutta annappas jos neekerinaisella on ollut neekerimies ja vielä lapsia lisäksi! Yhtä hyvin voisi koettaa pitää pirua kiinni kuin sellaista naista! Ne palaavat takaisin aina. Jos minut koskaan ammutaan, niin on hyvin luultavata, että se tapahtuu minun omalla pyssylläni ja omilla patruuneillani. Ja tuo nainen voisi vallan hyvin seistä vieressä katsomassa ja huutaa hyväksymisensä ampujalle, vaikka minä en lyönyt häntä kertaakaan koko sillä ajalla, kun hän oli luonani. Mutta sen minä sanon, että jos minä kerran tapaan sen neekeripirun, niin kyllä minä hänelle näytän! Hänen elämänlankansa ei veny kovin pitkäksi sen perästä!” Peter Halket vaikeni. Hänestä näytti kuin nuo tummat silmät pitkien silmiripsien takana olisivat katsoneet johonkin hänen takanaan niin äärettömän surumielisesti, aivan kuin itkevän silmät.

      ”Te näytätte kovin väsyneeltä,” sanoi Peter, ”ettekö tahtoisi hiukan nukahtaa? Voitte panna päänne tuohon kivelle, ja minä vartioin.”

      ”En kaipaa unta,” sanoi vieras, ”minä valvon kanssanne.”

      ”Te olette myöskin ollut sodassa, näen mä,” sanoi Peter, kumartuen hiukan ja katsellen vieraan jalkoja. ”Taivas! Molemmat jalat! – Ja aivan läpi! Teillä mahtoi olla aika harmi siitä!”

      ”Siitä on jo hyvin pitkä aika,” sanoi vieras.

      Peter Halket heitti lisää puita tuleen. ”Tiedättekö,” sanoi hän, ”minä olen koko ajan miettinyt, ketä te muistutatte. Nyt tiedän, äitiäni! Teidän kasvonne eivät ole hänen kasvojensa näköiset, mutta kun teidän silmänne katsovat minuun, tuntuu aivan siltä kuin hän katsoisi minuun. Eikö se ole hullua? Minä en ole tuntenut teitä Aatamin ajoista asti, ja te olette tuskin virkkanut sanaakaan koko ajalla, ja kumminkin minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut teidät koko elinikäni.” Peter siirtyi hiukan lähemmäksi vierasta. ”Minä pelkäsin teitä kamalasti, kun ensin tulitte, ja vielä sittenkin, kun ensin näin teidät. – Teidän pukunne ei ole samanlainen kuin useimmilla meillä, ymmärrättehän. Mutta heti paikalla kun tulen valo loisti teidän kasvoihinne, sanoin itselleni: ’ei ole hätääkään’. Eikös se ole hullua?” sanoi Peter. ”Minä en ole tuntenut teitä Aatamin ajoista asti, mutta vaikka te ottaisitte pyssyni tuosta ja tähtäisitte minuun, en liikahtaisi! Voisin panna maata tuohon noin ja pitää päätäni teidän jaloillanne. Eikös se ole hullua, vaikka en ole tuntenut teitä Aatamin ajoista asti? Nimeni on Peter Halket. Mikä teidän nimenne on?”

      Конец ознакомительного фрагмента.

      Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

      Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

      Безопасно оплатить книгу можно банковской

Скачать книгу