ТОП просматриваемых книг сайта:
Ystävykset. Ouida
Читать онлайн.Название Ystävykset
Год выпуска 0
isbn
Автор произведения Ouida
Жанр Зарубежная классика
Издательство Public Domain
Tämä oli Nellon ja Patrasin ensimäinen kohtaus. Viimein vanha Jean Daas suurilla ponnistuksilla veti kuolevaisen koiran pikkuiseen mökkiinsä. Hän hoiteli sitä niin suurella huolella, että koira tuli aivan terveeksi ja hänen voimansa palasivat jälleen.
Patras uudelleen seisoi vahvoilla, terveillä jaloillansa.
Monen viikon kuluessa oli koira aivan hyödytön, lähellä kuolemaa; mutta koko tällä ajalla ei yksikään torasana loukannut korviansa, ruumiinsa ei tuntenut ainoatakaan kipeätä tärähdystä. Hän sai kuulla lapsen osaa-ottavaista kuiskuttamista ja tuntea vanhuksen ystävällistä kättä. Niin ukko kuin lapsi suuresti mieltyivät sairaasen elukkaan. Patrasin olkivuode sai siansa tuvan nurkassa. Yöllä kuuntelivat he koiran hengitystä, peläten hänen kuolevan. Kun Patras, viimeinki päästyään terveeksi, kovalla, harvalla äänellä haukahti, silloin iloitsivat ja milteivät itkeneet molemmat. – Pikku Nello juhlallisuudessa ripusti koiran kaulaan kauniin kiehkuran sekä suuteli sen kuonoa kauniilla punaisilla huulillaan.
Koska Patras jälleen tunsi itsensä terveeksi, voimakkaaksi ja työhön kykeneväksi, kuvastui hänen suurissa ymmärtäväisissä silmissänsä ihmetteleminen, kun ei häntä täällä havahdutettukaan kirouksilla, ei ajettu työhön lyömisillä. Hänessä syntyi voimakas rakkaus, joka uskollisena paloi hänen sydämessänsä kuolemaansa asti.
Patras oli kiitollinen, niinkuin kaikki koirat. Hän loikoi ja tarkasteli vakavilla, viisailla, ystävällisillä, tummilla silmillänsä kaikkia ystäväinsä liikuntoja.
Vanha sotamies, Jean Daas, ansaitsi leipäpalansa vetämällä pientä kärryä, jossa hän jokapäivä kuletti Antverpeniin niiden onnellisten kyläläisten maitoastioita, joilla oli lehmät. Talonpojat antoivat hänelle tämän toimen osaksi sääliväisyydestä, osaksi myös sentähden, että he hyötyivät, kun tavaransa laittoivat kaupunkiin niin rehellisen viejän kanssa kuin tuo ukko oli. Sitä paitsi saivat he tämän kautta mukavammin ja enemmän aikaa ryytimaansa ja karjansa hoitamiseen. Mutta tämä vaiva tuli ukolle liian raskaaksi. Hän oli kahdeksankymmentäkolme vuotta elänyt, ja Antverpeniin oli hyvä peninkulma ja enemmänki kylästä.
Patras oli terve. Tuossa hän makasi auringon paisteessa; kaulansa oli koristettu somalla kukka-kiehkuralla. Tarkoin katseli hän kuinka vanhus meni kaupunkiin ja palasi sieltä jälleen maitoastiainsa kanssa.
Seuraavana aamuna ei ukko vielä ennättänyt kärryänsä liikahduttaa, kuin Patras tuli lähemmäksi ja asettausi sen molempain aisain väliin, osottaen tällä mykällä, mutta kaunopnheliaisella liikunnollaan olevansa valmis ansaitsemaan sen leipäpalan, jota hän söi näiden köyhäin ihmisten armosta. Jean Daas kauan esteli, ukosta näytti epä-rehelliseltä pakoittaa eläintä semmoiseen vaivaan, johon häntä ei luonto ollut määrännyt. Patrasia oli vaikea estellä; nähtyänsä ettei häntä valjastettukaan, alkoi hän vetää kärryjä hampaillansa.
Viimein ukko myöntyi liikutettuna pelastetun eläimen itsepäisyydeltä ja kiitollisuudelta. Hän rakensi kärryn niin, että koiran oli sitä helppo vetää. Tästä saakka täytti Patras tämän velvollisuutensa joka päivä.
Talven tultua, kiitti ukko Jumalaa ja kohtaloansa, jotka saattivat hänen Löwenin markkinapäivänä löytämään tuon kuolevaisen koiran. Nyt oli hän hyvin vanha, voimansa heikkonivat vuosi vuodelta; hänelle olisi ollut kovin työläs vetää kärryä lumikinoksia tahi likaisia ja liukkaita teitä ilman voimakkaan ja kärsiväisen elukan avutta. Patras'ista näytti tämä elämä paradisiltä.
Entinen isäntänsä pakoitti hänen rasittamaan itseänsä liiallisen kuorman vetämisellä ja joka askeleella ajeli koiraa piiskan lyönnillä; nyt sitävastoin Patras huviksensa veteli tätä pientä vaalean-viheriäistä kärryä kiiltävine vaski-astioineen, astellen vakavan ukon rinnalla. Vanhus aina palkitsi koiraansa lemmellä ja hyvällä sanalla. Työnsäki loppui kello 3 tahi 4 jälkeen puolen päivän ja sen perästä oli hän vapaa; hän sai joko venyä päivänpaisteessa, juoksennella niityillä ystäväinsä koirain tahi lapsen parissa. Patras oli aivan onnellinen.
Hänen vanha isäntänsä oli murhattu eräässä markkinatappelussa eikä kukaan häirinnyt koiran onnellista elämää uudessa, armaassa asunnossa.
Muutaman vuoden kuluttua oli luuvalo niin halvauttanut Jean Daasin jäsenet, ettei hän enää voinut kulkea kaupungissa kärryineen. Silloin pieni, kuusi-vuotias Nello, joka usein oli saattanut ukkoa ja siis tunsi kaupungin, otti vanhuksen sijan kärryn vieressä, möi maitoa, sai rahat ja vei ne omistajilleen tarkalla rehellisyydellä ja semmoisella vakavuudella, joka kaikkia ihastutti.
III
Pikku Nello oli soma lapsi ruskeoilla, vakavilla silmillä, ihanilla punaisilla poskilla ja vaaleilla silkki-kähärillä. Taiteiliat usein piirustivat tuon pienen sivu-kulkevan joukon – viheriäisen kärryn kiiltävine vaski-astioineen, suuren tummanruskean koiran, jonka valjaissa kellot soittelivat joka askeleella ja pienen heikon lapsen puukengissä, lauhkealla, surullisella, viattomalla ja onnellisella katsannolla; tämä näytti niin yhden-näköiseltä niiden lapsellisten kasvojen kanssa, jotka ovat syntyneet Rubens'in mahtavasta pensselistä.
Nello ja Patras toimittivat hyvästi ja vireästi työnsä. Kesällä, kun Jean Daas tunsi itsensä terveemmäksi, meni hän ulos, istuutui tupansa kynnykselle, lämmittelihe auringon paisteessa, torkkuessaanki rukoili, ja havahtui kellon lyödessä kolme, jolloin tavallisesti ystävänsä palasivat kaupunki-retkeltään. Kotiin tultuansa hyppeli Patras valjaista päätyänsä iloisella haukunnalla ympäri, Nello ylpeänä kertoili päivän tapauksia. Tämän jälkeen istuutuivat kaikki syömään ruisleipäänsä, maitoansa tahi lientänsä. Illan tultua nukkuivat he rauhassa ukon vielä kau'an rukouksia sopottaessa.
Näin kuluivat päivät ja vuodet. Ystävykset viettivät tervettä, rehellistä ja onnellista elämää.
Keväällä ja kesällä oli heillä erittäin hyvä. Flandria ei yleensä ole mikään kaunis seutu. Antverpenin ympäristö on yksi sen rumimmista paikkakunnista. Ruis ja pelto-nauris, niityt ja pellot vaihtelevat tällä sileällä lakeudella ja antavat seudulle väsyttävän yksitoikkoisen muodon. Ainoastaan toisinaan siellä täällä kohtaa silmä jonkun kolkon, harmaan tornin, josta kuuluu liikuttava kellojen ääni, tahi näkee yksinäisen puunsahaajan kantavan kuivia risuja, tahi kotiansa palaavan elonleikkaajan lyhde sylissä; ne elähdyttävät hiukan kuollutta ympäristöä. Täällä ei ole vaihtelevaisuutta, ei kauneutta; sitä, joka on elänyt vuorien ja metsien keskellä tämä yksitoikkoinen ja loppumatoin tasanko painaa, niinkuin vankia painavat vankilan seinät. Kuitenki on tämä seutu viheriä ja hedelmällinen. Näillä laveoilla näkyaloilla on oma kauneutensa. Jokien varsilla, kaislojen keskellä kasvaa mahtavia, tuoreita puita ja kukkasia, joiden sivutse liukuvat pikkuset purje-venheet monivärisine lippuineen, kauniilta näyttäen lehtien välistä. Vaan oli miten oli, täällä oli yllin kyllin tilaa ja vapaisuutta pienelle lapselle ja hänen ystävällensä. He molemmat katsoivatki sen suurimmaksi huvitukseksi lopetetun työnsä jälkeen piehtaroida pehmyellä nurmella joen rannalla ja katsella laivoja, jotka toivat ulkomaan tavaroita kylään.
Tosin elämänsä oli vaikea talviseen aikaan, sillä heidän täytyi nousta jo pimeällä kylmään myrsky-pakkaseen; harvoin saivat he syödä kylläksi; monena pitkänä yönä oli mökkisessä yhtä kylmä kuin liiterissäkin. Keväällä ja kesillä auringon säteiden valaisema ja komean viheriäisen köynnöksen ympäröimä mökkinen näytti somalta; mutta talvella tuuli puhalteli hataran mökkisen ra'oista, viiniköynnös oli mustunut ja hiljaiset tasamaat synnyttivät ikäviä tunteita. Toisinaan talvella mökkisen koko lattia oli paksussa jäässä; silloin oli heillä kovat päivät. Pienen Nellon heikot jäsenet kangistuivat lumessa ja jäätiköt leikkelivät Patrasin vahvoja väsymättömiä käpäliä.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст