LITMIR.BIZ

      MEFISTOFELES.

      Tuon tuostakin käyn luona Vanhuksen;

      En suinkaan tahdo rikkoa hänen mieltä.

      Varsinpa kohteljas tuo Herra Ylhäinen:

      Pirullekin hän käyttää ihmiskieltä.

      FAUST (levotonna nojatuolissaan kirjoituspöydän ääressä).

      Ah, filosofiiaa oon ma siis.

      Laki- ja lääketiedelmää,

      Jopa teologiiaa – vieköön hiis'! —

      Ma tyynni pyytänyt ymmärtää.

      Täss' istun houru allapäin,

      En viisahamp' ole entistäin.

      "Herra maisteri" oon jopa "tohtorikin,"

      Ja kymmenen vuotta jo suistelin

      Yl'oppilaitani oikiaan

      Ja ristin rastin, vasempaan. —

      Nyt näen, ettei tule totuus ilmiin;

      Se tuskan vettä nostaa silmiin.

      Tosin järjeltään ei lie mun verrat

      Nuo maisterit, kirjurit, kirkkoherrat:

      Ei tuntoni niin näin arkana väiky,

      En helvetin hiittä ja tulta säiky;

      Siks' rintani riemun äänt' ei kuule,

      En mitään tietäväni mä luule;

      En kehu voivani parannella

      Ma muit', en sieluja opastella.

      Eik' onni mulle tavaraa

      Oo suonut, mailman kunniaa.

      Näin tulkohon enää koira aikaan!

      Ma mielin turvata velhon taikaan;

      Jos hengen suin ja voimin saan

      Ma salat ilmi piilostaan,

      Enk' enää hiki otsassa

      Julista, mit' en ma oivalla;

      Jos keksisin, mi sisäisin

      On kaikkisuuden yhdytin,

      Kuink' elämä taimii, toimii voima,

      Ei oppini ois vain tyhjä soima.

      Oi kirkas kuuhut, milloinhan

      Sa näet tuskani talttuvan?

      Tään pöydän ääress' työssä niin

      Mont' yötä me kahden valvottiin;

      Ja papereille, kirjoillen

      Sa liehuit, kalpea veikkonen!

      Oi, jospa saisin haihattaa,

      Sun kirkastaissa Vuorelaa,

      Siell' heilua henkien karkelossa

      Ja niityll' uinua kuutamossa,

      Ja tiedon-pölyst' irroillani

      Medelläs juottaa sieluani!

      Voi! vielä tyrmäss' istuilen!

      Kirottu luola usmainen,

      Miss' armas taivaan valokin

      Hämärtyy varjo-akkuniin.

      Mua kirjakasa kaartelee,

      Jot' uurtaa toukat, pöly syö,

      Ja paper'aita ylenee,

      Savusta mustunut kuin yö;

      Koteloita, lasia joukottain,

      Ja huonekamsut, konehet

      Aioilta esivanhempain —

      Se mailmas! ah, sa hourailet!

      Kysytkö siis, mik' ahdistaa

      Sydäntäs toivotonta niin?

      Miks' elon voimat vaimentaa

      Sult' outo tuska uuvuksiin?

      Valoisan luonnon, armahan

      Maailman, Herran antaman,

      Sa heitit, hautaan paeten

      Luurankoin, kalman keskellen!

      Pois väljemmälle! maille pois

      Ja kirja, Nostrodaamuksen

      Kynäilys kumman-tenhoinen,

      Sua opastellahan se vois.

      Jos tähtein juoksun oivallat

      Ja luonnon kättä noudatat,

      Niin tenho syttyy mielehes

      Ja henki lausuu hengelles.

      Ei miettimällä milloinkaan

      Nää pyhät merkit ilmi saa:

      Vaan, henget, teiltä selvon saan;

      Jos kuuletten, oi vastatkaa! —

      Oi riemastusta, minkä näkö tuo

      Yht'aikaa luopi joka aistimeeni!

      Jo tunnen: pyhä raikas elon vuo

      Suonissa virtaa, läpi hermojeni.

      Nää merkit piirtänytkö Jumala,

      Joist' asettuu mun hyrsky hurja

      Ja riemastuupi sydän kurja,

      Ja taika-vietin vallassa

      Syvimmät syyt tuop' ilmi luonto nurja?

      Lien jumal'! oi

Скачать книгу