LITMIR.BIZ

Скачать книгу

      Tämä ko'e on Uudessa Englannissa näyttäinyt varsin edulliselta; yliopistoon valmistelevat nuorukaiset lukevat nim. samoilla luokilla nuorten naisten kanssa.

      Tämä on näissä nykyajan suuresti arvossa pidetyissä oppilaitoksissa, jossa nuoret naiset kilpailevat nuorukaisen kanssa opin hankkimisessa, ei ainoastaan tapahtunut ilman mitään epäjärjestystä ja pahennusta, vaan päinvastoin suuremmalla tyyneydellä ja tapain hienontumisella, kuin niissä oppilaitoksissa, joissa naisten seura puuttuu. Jos luennoilla istuisi pari tusinaa hyvinkasvatettuja naisia, niin poistuisi varmaankin monta kujetta, joita nuorukaiset nyt, tehdäksensä opin hankkimisen hupaisemmaksi, professorien suureksi harmiksi harjoittavat.

      Mutta meillä, poika-paroilla, ei ollut mitään naisseuraa, jos nim. en ota lukuun kirjeenvaihtoa äitiemme ja siskojemme kanssa, tahi tuollaisia hetken tuttavuuksia, joita kävellessämme teimme kaupungin nuorten naisten kanssa. Jos se on edullista, että naiset ja miehet tapaavat toisensa jokapäivä, kilpaillen työssä ja tietojen hankkimisessa, niin ei siitä seuraa, että nuot salaman tapaiset tuttavuudet, joita teemme moniaan tyhjän lauseen vaihettamalla, vaikuttavat yhtä paljon hyvää.

      Näissä naisten ja nuorukaisten tuttavuuksissa ei löydy mitään todellista ystävyyttä, ei mitään todellista miehen tahi naisen hienouden arvostelemista – ja kuitenkin ovat ne ainoat palkkiot perhe-elämästä, jotka meille tarjotaan ikävinä ylioppilasvuosina.

      Usein ei ylioppilaita perheisin kutsuttu ja niitä, joilla sanottiin olevan hyvä menestys naisien luona, niitä katselivat opettajamme karsain silmin.

      Väliin kuitenkin, harvinaisena poikkeuksena, onnistuu joku ylioppilas saamaan uuden kodin, jossakin kunnollisessa perheessä, jossa hän löytää miellyttävän, lempeän koti-emännän ja koti-elämän ilmanalan, tahi sattuu hän tutustumaan jonkun vanhemman ja ymmärtäväisemmän naisen kanssa, jonka kanssa hän saattaa keskustella niistä moninaisista aineista, joihin lukunsa antavat aihetta. Mutta sellainen onni on varsin harvalla. Yleensä saapi valita tyhjän lörpötyksen tahi luostarimaisen yksinäisyyden välillä.

      Mitä minuun tulee, asetuin jo heti alussa kannalle, joka muillekin olisi kelvannut esimerkiksi, ja muistaen Jaakko-enoni neuvoja katselin elämää filosofin ankaruudella. Minä en ryhtynyt mihinkään tyhjänpäiväiseen ilveesen tahi juoneen ja sunnuntakisin kirkossakin katselin alas tyttäriin varovasti, ankaralla melkeen ylpeällä katsannolla, niinkuin katselisin kirjavaa parvea pieniä elukoita, jotka eivät ansaitse pienintäkään sijaa ajatuksissani. Plato ja Aristotelo yhteensä eivät olisi voineet katsella elämää ja seurustelemista vähemmin kiihkoisina, eikä suuremmalla tyyneydellä kuin minä. Minä olin hyvässä maineessa opettajieni kesken, mutta nuot vallattomat, nuoret kumppalini, jotka rakastivat vanhoiksi käyneitä ylioppilas-ilveitä, joita he eivät olleet kyllin taitavia muuttamaan rahtuakaan tahi tekemään enemmän vaihetteleviksi, kutsuivat minua "kirjatoukaksi".

      Mutta eräänä kirkkaana kesäkuun päivänä, juuri tuollaisena, joka näytti oikein olevan luotukin saattamaan kaiken filosofian hunningolle, tuollaisena kun omenapuut ovat aukaisseet punertavat kukkansa, kun peippo laulaa ja lehdet kuiskavat hiljaa keskenänsä, juuri sellaisena päivänä oli minulla suuri, merkillinen ilmestys.

      Kuinka vähän tänä merkillisenä aamuna aavistin mitä tapahtuman piti, kun minä harjasin hapseni, köytin kaulahuivini ja toivoa täynnä katselin kasvavia viiksijäni ja poskipartaani, tuossa nelisnurkkaisessa peililasin kappaleessa, jota käytin hyödylliseksi itseni tuntemiseksi. Katselin kasvojani niinkuin se katselee, joka ei vähintäkään pidä lukua mitä ihmiset hänestä ajattelevat, kaikkein vähin mitä naiset hänestä pitävät – ja menin kirkkoon. Minä istauin tavalliselle paikalleni lehterillä, jossa ylioppilaille oli paikka määrätty, ja josta me, kuin lampaat aituuksesta, otimme osaa yhteiseen Jumalan-palvelukseen.

      Luulenpa että voimme oppia siveyttäkin tuosta itsensä kieltämisestä, jonka nuot jokaviikkoiset hartauden hetket ehkä vaativat. Ne ovat pakolliset, se on tosi – ja meidän täytyy määrätty hetki istua hiljaa, vaiti ja levollisina; se ehkä vaikuttaa, että joskus saamme halun aatteissamme kohoutua korkeimman olennon luo, ja haluamme luoda silmäyksen ijankaikkisuuteen. Tätä kirkonkäyntiä ei siis saa pitää halpana asiana kasvatuksessa, ja oikeuttaa myös uuden Englannin korkeain-koulujen tarkkaa vaariinottoa tässä suhteessa.

      Täytyy myöntääni, että varsin harva löytyi meidän joukossamme, joka hartaudella olisi seurannut saarnaa ja ottanut vaaria tuosta juhlallisesta jumalanpalveluksesta. Korkeintain voivat he uneliaasti pysyä siivoina käytöksessään, usein ei sitäkään täydellisesti; väliin eivät he halveksineet tuollaisia pieniä kujeita, jotka voivat tapahtua ilman että tarkastelijamme niitä huomasi. Jos tarkasti piti kaikkia silmällä, niin pian huomasi että kaupungin nuoret naiset haastelivat tuttujensa kanssa meidän joukossamme silmäsähkösanomilla. Romaaneja jaeltiin, salattiin taitavasti ja luettiin siten, että lukija kumartui edessänsä seisovaa istuinta vasten, ollen vaipuvinansa syvimpään hartauteen. Toisessa penkissä tehtiin pieniä taiteilijan kokeita pilkka-kuvien piirtämisessä. Minä joka olin kasvatettu hartaassa Jumalan pelvossa, istuin varsin tarkkaavaisena. Vastoin tahtoani vaelsi sieluni kuitenkin väliin mielenkuvittelon hattaralla läpi unimaailman; silloin en kuullut sanaakaan saarnasta enkä edes tietänyt missä olinkaan. Tottumus vaipua unelmiin ja tehdä tuulentupia, jonka määrätyn työn ankara välttämättömyys koko viikon ajalla oli tukehuttanut, sai pyhinä aina voiton.

      Pastorimme oli sävyisä mies, joka lausui lausuttavansa varsin kauniilla ja sujuvilla sanoilla ja hänen kauniit loppusointunsa ja liukas kielensä olivat – raamatun sanojen mukaan – "niinkuin kaunisäänisen laulajan miellyttävä laulu ja soma soitto kauniilla soittokoneella". Hänen äänensä sointui silloin korvissani juuri niinkuin olisin sen unessa kuullut, sillä aatteeni matkailivat teillä tuntemattomilla. Minä matkailin vieraissa maissa, katselin suuria maalaus-kokouksia ja kauniita rakennuksia, minulla oli kaikenmoisia kummallisia kohtaloita, joista pääsin suurimmilla vaaroilla, jouduin kummallisiin ja kiihoittaviin tuttavuuksiin, sanalla sanoen, olin sankari tarussa, jonka kohtaukset muuttuivat ja muodostuivat joka silmänräpäys, joiden muoto vaihteli yhtä nopeasti ja keveästi kuin iltapilvi auringon laskiessa. Niin todelliselta ja elävältä tuntui tämä mielenkuvittelon elämä, että usein kyyneleetkin nousivat silmiini näitä liikuttavia, uneksittuja näköjä katsellessani. Kerran kun ajatuksieni juoksu tällaisessa kertomuksessa hiukan pysähtyi, ja sai hetkeksi suloista lepoa, kuulin papin heleällä äänellä vakuuttavan, että itsekkäisyys on suurin siveellinen pahe. Minä nostin silloin silmäni ja huomasin alhaalla kolmannella penkillä, tuon suuren käytävän luona, aivan uudet kasvot. Nuot kasvot eivät varmaankaan ennen siellä olleet sillä luultavasti olisin ne oitis huomannut; juuri tuollaiset kasvothan olin monesti unelmissani kuvannut eteeni.

      Minä tunsin omituisen säpsähdyksen, varmaankin samanlaisen kuin Aatami tunsi unesta herätessänsä kun hän Evan näki. Tässä nyt näin uni-morsiameni – näkyväisenä ja todellisena. – Nämät kasvot, niin hienot, niin tunnokkaat, niin puhtaat; ne olivat välikohtana Vernerin ja neitsy Marian kasvojen välillä. Hänen muotonsa oli niin klassillisesti puhdas kuin Psychen, jonka sittemmin näin Neapelin maalaus-kokouksessa; mutta nuot suuret, vilkkaat, ihanat silmät ilmoittivat, ett'ei tämä ollut kylmä kuvapatsas. Nämät silmät ajattelevat, ne katselevat syvästi elämään, kuolemaan, vieläpä ijankaikkisuuteenkin – ajattelin itsekseni pidätetyllä hengähdyksellä ja hartaalla hämmästyksellä tuijottaessani alas hänen. Tuo ilmiö oli valkoisiin vaatteisin puettuna, niinkuin tällaiset näyt tavallisesti ovat, ja tuo hieno tylli-päähine näytti silmissäni pyhältä sädekehältä hänen päänsä ympärillä. En nähnyt muuta kuin hänet yksin, ainoastaan hänet, koko lopun saarna-ajan. Minä tutkin joka ainoaa hänen liikettänsä. Hänen säteilevät silmänsä olivat pappiin kiinnitetyt sellaisella hartaudella, että oikein häpesin omia hajanaisia ajatuksiani ja koetin palauttaa mieleni saarnaan ja niihin totuuksiin, jotka pappi lausui; mutta voih! minä ajattelin häntä enemmän kuin saarnaa. Minä näin kuinka hän etsi virren virsikirjastansa ja toivoin olevani tuolla alhaalla häntä auttamassa. Minä näin hänet nousevan seisomaan ja noilla ihmeen kauniilla silmillä, joita pitkät ripsit varjostivat, katselevan virsikirjaan, laulaen muiden mukaan.

      Sanomattomasti

Скачать книгу