LITMIR.BIZ

Скачать книгу

sanomaan terveisiä isälle", kehoitti äiti.

      Isä … eihän se ollut isä … punanen parta … isällä on musta … eikä tuo muutenkaan ollut isää…

      "Mene paiskaamaan kättä isälle", kehoitti setäkin.

      "Ei se ole isä, mies vaan", sanoi Elsa sedälle hiljaan ja tunkeusi niin lähelle kuin pääsi.

      Setä naurahti ja yhä kehoitti ja äitikin vielä käski. Elsa lähtikin, vaan alla päin, tarjosi ujosti kätensä ja notkautti polviaan.

      "Tule nyt isän syliin", sanoi mies hyvittelemällä.

      Elsa kiskausi irti ja juoksi takaisin setän luo.

      "Mari, tulepas sinä isän tykö kiikkumaan."

      Mari meni. Mies nosti hänet jalkaterälleen, piti molemmista käsistä kiinni ja huiskutti siinä ylös ja alas. Mari nauraa hekatti ja olisi kiikkunut enemmänkin.

      "No tule nyt sinäkin,—mikä sen nimi olikaan tämän pikisilmän?"

      Kaikki rehahtivat nauramaan ja itse mieskin nauroi ja Marikin hihitti muitten mukana. Elsa vaan oli vakaisena ja näpeillään peitti kasvonsa sedän syliin. Ajatteli että onkaan hänellä pikiä silmässä ja koetti kädellään hieroa pois.

      "Elsa, niin Elsahan se oli. Tulepas nyt sinäkin kiikkumaan", sanoi se mies taas ja tuli ja sieppasi Elsan syliinsä ja koetti saada kiikkumaan.

      "En minä tahdo. Päästäkää pois, kuulkaa!" kirkui Elsa itku äänessä ja riekkui päästäkseen irti. Päästyään juoksi äidin luo ja koetti piiloutua helmaan.

      "Ujostelee", sanoi äiti.

      Elsa siellä pää hupussa, kummasteli minkätähden ne sanoivat tuota isäksi, joka oli pnnapartainen eikä ollenkaan niin kuin isä. Varsinkaan kiusaavat häntä? Vaan miten se äiti olisi varsin sanonut, narrannut, eipähän ennen ollut koskaan. Mutta isää hän vielä odotti kuitenkin tulevaksi ja kuunteli eikö kuuluisi askeleita portailta.

      "Ruvetaanpas nyt illalliselle", sanoi äiti. "Lähtään syömään lapseni, niin pääset sitten nukkumaan".

      "Eikö se isä tulekaan?" kysyi Elsa hiljaa äidiltä.

      "Johan se on tullut. Tuossahan se on isä, se on uusi isä. Ole kilttinä isälle, se on hyvä lapsille."

      Katkera tunne kohosi Elsan mieleen, nousi kuin synkkä pilvi, joka heittää mustan varjon maahan. Mikä oudolta näytti, vieraalta, se mieltä loukkasi ja tunnonomainen herätti syvää kaipauksen tunnetta, kaipauksen ja säälin.

      Elsa pantiin istumaan äidin ja Marin väliin. Ennen hän istui isän vieressä, omalla korkealla tuolillaan, jonka isä oli ostanut markkinoilta. Ja isä laitteli ruuan, riputteli valmiiksi. Nyt se tuolikin oli nurkassa tuolla ja jalka poikki siitä… Mies istui vastapäätä. Minkälaiset sormetkin sillä oli! Isällä oli toisessa peukalossa erilainen kynsi, vaan tällä molemmissa samallaiset. Se näytti rumalle, tuntui niin ilkeälle ettei Elsa saattanut syödä, ei vaikka. Itku oli aivan ratkeamassa, tuon tuostakin syöksähti jo kurkkuun. Vaan koetti pidättää voimansa perästä. Kuin olisi päässyt tuonne loukkoon isän turkin taakse…

      "Lapsi rukka on väsyksissä", puheli äiti syötyään ja kuletti Elsan kamariin, johon tuli Marikin. Sinne laittoi äiti heidät nukkumaan pieneen sänkyyn, jossa ennenkin aina olivat nukkuneet.

      "Lukekaa siunaus", sanoi äiti ja lähti.

      Elsa pistäysi huppukorviin ja peitteen laidatkin kääri tarkoin alleen ettei rakoa jäisi. Tuntui niinkuin siellä peitteen ulkopuolella olisi uusi isä ollut, tahi jotakin semmoista pahaa. Vaan hupussa kuin oli niin ei peloittanut, tuntui vaan turvalliselta. Eikä nyt tuntunut niin tuskalliselta olo kuin iltaspöydässä, pahalle ja tympeälle kuitenkin. Hänen entinen oma sänkynsähän se oli, jossa hän nukkui, vaan se oli nyt toisessa huoneessa ja eri peitekin oli.

      Uni ei tahtonut tulla silmään. Puoli horroksiin vaipui, ja siitä aina säpsähti hereilleen kuin yritti näkemään jotain pahaa unta.

      Hän luki siunauksen ja painoi silmänsä umpeen.

      Pikipallot oli hänellä olevinaan silmäin siassa ja Mari nauroi ja ilvehti… Isäkin oli kotona ja korjasi tuolin jalkaa ja sitten tuli hänen luokseen, vaan olikin parta punane… Tuli hyvin likelle ja hieroi parralla hänen poskiaan…

      Elsa parahti huutamaan ja heräsi. Häntä pelotti nyt niin että valveillakin yhä itki. Ja äiti kuin tuli katsomaan, itki Elsa sedän viereen päästäkseen. Uusi isäkin tuli siihen ja sanoi:

      "Hyi, kuka se yöllä juonittelee? Iso tyttö! Nuku nyt vaan, että muutkin saavat nukkua."

      Elsaa peloitti, ei tohtinut puhua mitään. Vaan kuin uusi isä meni, pyysi hän äidiltä yhä päästäkseen sedän viereen. Äiti veikin viimein.

      "Tämäpä taitaa ollakin aika passattava," sanoi uusi isä. Vaan äiti laski Elsan sedän viereen ja sanoi:

      "Siunaa uudestaan lapseni ja nuku."

      Elsa tunkeutui aivan sedän selkään kiinni ja luki rukouksensa. Tässä ei tarvinnutkaan nyt hupussa maata, uskalsi muutenkin. Akkunasta sopi näkemään ulos taivaalle. Ilma ulkona oli kirkas ja tähdet vilkkuivat kauniisti.

      Tuolla se on isä ja pikku Armas, katsovat tänne, ajatteli Elsa. Kuin isä pyytäisi Jumalalta, että Jumala lähettäisi enkelin ajamaan tuon miehen pois.

      Sinne sinertävään etäisyyteen tähystellessään välkkyviä tähtiä ja isää muistellessaan vierähti kyyneleet silmiinsä ja mieli purkaantui hiljaiseen itkuun. Mutta joutui unikin rauhalliseen helmaansa ottamaan tämän pienen ihmisen—ensikerran pettyneen—toivonsa.

      NAAVALAN TAAVETTI

      Kirjoittanut Eero Sissala.

      I. Maata viljelemään

      Vähämäen alangossa oli mökki. Siinä asui pitäjän satulamaakari Simo Rahkonen, sokean vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa. Hänellä oli yksi poika ja neljä tytärtä: Poika, Taavetti oli vanhin ja seitsenvuotinen, kun hänen äitinsä tuli vähänäköiseksi, melkein sokeaksi. Samaan aikaan tunsi mieskin ruumiissaan pahoja luunsäilöstyksiä, eikä sentähden aina voinut työtä tehdä niin kuin tarve olisi vaatinut. Monta kertaa loppui leipäkin mökistä, kun ei Simo itsekään oikein jaksanut työtä tehdä ja maksettiin vielä liian pientä palkkaa satulamaakarille.

      "Pitääkö minun mennä köyhäin apua pyytämään?" arveli Simo erään kerran.

      "Mitä isä puhuu", aivotteko mennä köyhäin apua pyytämään? sitä älkää tehkö, isä!"

      "Mikäs minun hyvittää, kun leipä loppuu?"

      "Kuulkaas, isä! minä voin alkaa tehdä työtä, teidän apunanne, ja luulen että yhdessä ansaitsemme niin paljo kuin joukko syöpi."

      "Sopisi tuotakin koettaa. Jos sinä nyt edes jaksaisit köykäisemmät työt tehdä, niin joutuisi paljonkin pikemmin. Vaan olen minä ajatellut, että kun vähän tästä pääsis siirrähtämään, täytyis ottaa uudet tuumat ja ruveta maata viljelemään."

      "Kyllä se olisikin paljo edullisempi", sanoi siihen vaimo.

      "Me rupeamme maata viljelemään", sanoi Taavetti.

      "No, sitten minä menen pyytämään maata Lassilan isännältä; kynnämmehän sen vaikka kuokalla, kun vaan sen nurin saa."

      "Tehkää niin, isä, pyytäkää maata", sanoi Taavetti, ja hypähti ilosta,

      "Jätämme ne tuumat kumminkin tältä päivältä, ja menen vaikka huomenna."

      Huomispäivänä menikin Simo Rahkonen Lassilan isännän pakinoille ja sai luvan määrättyjä päivätöitä vastaan hyväkseen käyttää Vähämäen alangossa olevia paikkoja, mitkä vaan jotakin kasvavan näyttäisi. Kun Simo toi tuon vastauksen kotiin, iloitsi Taavetti, mutta pian hän kävi hyvin miettiväiseksi.

      Oli kevät, ja sopisiko enää saada sinä keväänä

Скачать книгу