LITMIR.BIZ

Скачать книгу

en kohta enää voi sitä hillitä, ja se, minkä tein itseäni rauhoittaakseni, saattaa minut vaan entistä levottomammaksi. Jos kuulen melua, luulen ryövärien lähestyvän; jos en kuule mitään, näen hahmoja. Itsesuojelemisintoni aiheuttama valppaus tuottaa minulle vaan uutta pelon aihetta. Kaikki, mikä voi minua rauhoittaa, piilee järjessäni, mutta sitä voimakkaampi vaisto puhuu vallan toista kieltä. Mitä hyödyttää ajatella, ettei ole mitään pelon aihetta; sillä silloinhan ei ole mitään tehtävänä!

      Jos tämän pahan alkusyy on löydetty, niin se itsestään viittaa parannuskeinoon. Kaikkialla tottumus voittaa mielikuvituksen; ainoastaan uudet seikat sen jälleen herättävät. Ne seikat, joita joka päivä huomaamme, eivät pane mielikuvitusta, vaan muistin toimimaan. Tämän nojalla lause: ab assuetis non fit passio59 on tosi; intohimot näet syttyvät ainoastaan mielikuvituksen hehkusta. Älkää siis järkisyillä koettako parantaa henkilöä, joka pelkää pimeätä. Viekää hänet usein pimeään ja olkaa varma siitä, etteivät mitkään filosofiset todistelut ole tämän keinon arvoiset. Katonkattajien päätä ei pyörrytä, emmekä näe kenenkään pelkäävän pimeätä, joka on siinä tottunut oleskelemaan.

      Tässä siis vielä toinen seikka, joka suosittaa ehdottamiamme yöllisiä leikkejä. Mutta jotta nämä leikit onnistuisivat, en voi tarpeeksi suosittaa hilpeyttä. Ei ole mitään kolkompaa kuin pimeä: älkää siis sulkeko lastanne koppiin. Sen tulee nauraa astuessaan pimeään ja taas nauraa siitä poistuessaan. Lapsen ollessa pimeässä tulee sen jättämien huvituksien ja sitä odottavan hauskuuden karkottaa sen mielestä ne mielikuvituksen aaveet, jotka muuten pimeässä voisivat sitä ahdistaa.

      On olemassa elämässä raja, josta käännymme takaisin, huolimatta ikämme jatkumisesta. Tiedän, että minä olen saapunut tälle rajalle, ja alan nyt, niin sanoakseni, astua uutta elinuraa. Kypsyneen iän tyhjyys, jota itsessäni olen tuntenut, luo jälleen silmieni eteen nuoren iän suloiset ajat. Vanhetessani muutun taas lapseksi ja muistelen halukkaammin sitä, mitä olen tehnyt kymmenvuotiaana, kuin mitä tein kolmekymmenvuotiaana. Lukijat, antakaa minulle siis anteeksi, että joskus otan esimerkkini omista kokemistani. Voidakseni näet hyvin kirjoittaa tämän kirjan, tulee minun tehdä se mielihyvällä.

      Asuin lapsena maalla erään pastori Lambercierin perheessä. Minulla oli toverina muudan minua rikkaampi serkku, jota kohdeltiin kuin perillistä ainakin, kun minä taas, ollen kaukana isäni luota, kävin köyhästä orvosta. Iso serkkuni Bernhard oli suuri pelkuri, etenkin yöllä. Minä ivasin siihen määrään hänen pelkuruuttaan, että herra Lambercier, joka oli kyllästynyt kerskailemiseeni, päätti koetella rohkeuttani. Eräänä syysiltana, jolloin oli hyvin pimeä, hän antoi minulle kirkon avaimen ja käski minun mennä sieltä noutamaan raamattua, joka oli unhottunut saarnatuoliin. Kiihottaakseen kunniantuntoani hän lisäsi muutaman sanan, jotka tekivät minulle kieltäymisen mahdottomaksi.

      Läksin ottamatta valoa mukaani; jos minulla olisi ollut sitä mukanani, yritys olisi ehkä ollut vielä vaikeampi. Täytyi kulkea kirkkomaan halki; kuljin siitä iloisena, sillä ollessani vapaassa ilmassa en koskaan yöllä pelännyt.

      Avatessani kirkon ovea kuulin holvikatosta kajahduksen, joka minusta tuntui äänien huminalta ja joka alkoi järkyttää roomalaista pelottomuuttani. Oven avattuani aioin astua sisälle; mutta tuskin olin astunut pari askelta, kun pysähdyin. Huomatessani tässä avarassa rakennuksessa vallitsevan syvän pimeyden, minut valtasi kauhu, joka nosti tukkani pystyyn. Käännyn ympäri, poistun kirkosta ja pötkin vavisten pakoon. Pihalla kohtasin pienen Sultan-nimisen koiran, jonka hyväily minua rauhoitti. Häveten pelkoani palasin takaisin, koettaen kuitenkin saada kumppanikseni Sultanin, joka ei ollut halukas minua seuraamaan. Kuljen nopeasti kynnyksen yli ja astun sisälle kirkkoon. Tuskin olin sisällä, kun kauhu uudelleen minut valtasi niin rajusti, että menetin kaiken malttini. Vaikka saarnatuoli oli oikealla ja minä sen hyvin tiesin, käännyin huomaamattani vasemmalle, missä sitä kauan hain, eksyen penkkirivien väliin ja tietämättä enää missä olin. Ja kun en löytänyt saarnatuolia enkä ovea, jouduin selittämättömään häiriötilaan. Viimein huomaan oven, pääsen ulos kirkosta ja poistun kuten ensi kerrallakin, vahvasti päättäen, etten koskaan astuisi sinne sisälle muulloin kuin päiväsaikaan.

      Palaan asuintaloon asti. Ollessani juuri astumassa sisään kuulen herra Lambercierin äänen ja äänekästä naurua. Luulen tämän tarkottavan minua ja häveten, että olen saattanut itseni sen alaiseksi, epäröin avata ovea. Tällä välin kuulen miten neiti Lambercier on levoton minun tähteni, miten hän käskee palvelijattaren ottamaan lyhdyn ja miten herra Lambercier valmistautuu lähtemään minua hakemaan, ollen pelottoman serkkuni seuraama, jolle jäljestäpäin epäilemättä olisi omistettu koko kunnia retkikunnasta. Samassa hetkessä koko pelkoni lakkaa; pelkään vaan että minut paossani yllätetään; juoksen, kiidän kirkkoon, eksymättä ja hapuilematta löydän saarnatuolin, kiipeän ylös siihen, tartun raamattuun, keikahdan alas ja muutamin hyppäyksin riennän ulos kirkosta, jonka oven kiireessä unhotan lukita, astun huoneeseen hengästyneenä ja paiskaan raamatun pöydälle, ollen tosin pelästyneen näköinen, mutta tuntien sydämeni ilosta sykkivän siitä, että olin välttänyt minulle aiotun avunannon.

      Kysyttäneen, olenko maininnut tämän tapauksen noudatettavana esimerkkinä ja esimerkkinä siitä hilpeydestä, jota vaadin tämäntapaisissa harjotuksissa. Se ei ole tarkotukseni; mutta mainitsen sen todisteena siitä, ettei mikään tehokkaammin rauhoita yön varjojen pelottamaa kuin se, että kuulee viereisessä huoneessa koolla olevan seuran nauravan ja rauhallisesti keskustelevan. Neuvoisin siis, ettei kasvattaja näin vaan kahden kesken oppilaansa kanssa hauskuuttaisi iltahetkiä, vaan että hän sen sijaan kokoaisi paljon iloisia lapsia ja ettei niitä aluksi päästettäisi kotia yksitellen, vaan useampia yhdessä, ja ettei päästettäisi ainoatakaan lasta aivan yksin menemään, ennenkuin aivan varmasti tiedettäisiin, ettei se kovin pelkää.

      En tiedä mitään huvittavampaa ja hyödyllisempää kuin tuollaiset leikit, jos ne vaan taitavasti järjestetään. Suuressa huoneessa laatisin jonkunmoisen sokkelon pöydistä, nojatuoleista, tuoleista ja varjostimista. Tämän sokkelon harhakäytäviin panisin kahdeksan tai kymmenen tyhjän paperirasian keskelle rasian, joka olisi melkein edellisten näköinen, mutta täytetty makeisilla. Sitten huomauttaisin selvin, mutta lyhyin sanoin tarkalleen, missä paikassa oikea rasia olisi. Tiedonantoni olisi riittävän selvä henkilöille, jotka ovat tarkkaavaisempia ja vähemmän hajamielisiä kuin lapset.60 Sitten arvan mukaan lähettäisin pienet kilpailijat yksitellen tuohon huoneeseen kunnes makeisilla täytetty rasia olisi löydetty. Tämän tehtävän asettaisin helpommaksi tai vaikeammaksi riippuen kilpailevien taitavuudesta.

      Kuvitelkaa tuollaista pikku Herkulesta, kun hän palaa rasia kädessä vallan ylpeänä retkeltään. Tämä rasia pannaan pöydälle ja avataan juhlallisesti. Kuulenpa jo mielikuvituksessani tuon iloisen joukon nauravan ja laskevan pilaa, kun odotettujen makeisten asemesta huomataan puhtaasti pantuna sammalille tai pumpulille koppakuoriainen, näkinkenkä, hiilipala, tammenterho, nauris tai joku muu senkaltainen herkkupala. Toiste ripustetaan huoneessa, jonka seinät on äsken maalattu, lähelle seinää joku lelu tai pieni huonekalu, joka sitten on noudettava koskettamatta seinää. Heti kun sen noutaja on palannut, ja jos hän vähänkin on poikennut asetetusta ehdosta, hänen valkeaksi tahrautunut hattunsa tai saappaansa kärki, takin lieve tai hiha on ilmaiseva hänen taitamattomuutensa. Siinä jo kylliksi, ehkäpä liiaksikin sanottu, jotta lukija huomaa, mihin suuntaan nämä leikit on järjestettävä. Jos vaaditaan, että minun pitää sanoa kaikki, on parasta luopua kirjaani lukemasta.

      Mikä etu täten kasvatetulla ihmisellä on oleva yöllä muihin nähden? Hänen jalkansa, jotka ovat tottuneet varmasti astumaan pimeässä, ja hänen kätensä, jotka ovat harjaantuneet helposti tunnustelemaan ympäröiviä esineitä, ohjaavat häntä vaivatta mitä sankimmassa pimeässä. Hänen mielikuvituksensa, joka on täynnä nuoruuden ajan yöllisten leikkien muistoja, ei hevillä kiinny pelottaviin seikkoihin. Jos hän luulee kuulevansa naurunhohotusta, niin ei hän pidä niitä kummituksien päästäminä, vaan entisten toveriensa. Jos hän kuvittelee seuraa, ei hän ajattele noitajoukkoa, vaan siirtyy mielikuvituksessaan kasvattajansa huoneeseen. Yö kun palauttaa

Скачать книгу