LITMIR.BIZ

Скачать книгу

rukoillen kuin mikäkin katolilainen tai metodisti-intoilija – kuin mikäkin varhaiskypsä uskonkiihkoinen tai ennenaikainen pyhimys – tuskin tiedän mitä ajatuksia mielessäni liikkui, mutta pelkäänpä pahoin, etteivät ne olleet juuri sen järjellisempiä eivätkä terveempiä kuin mitä tuon lapsen mielessä täytyi olla.

      Vain harvoin kuulin sanaakaan hänen rukouksistaan, sillä ne kuiskattiin hyvin hiljaa; väliin niitä ei edes kuiskattu, vaan lähetettiin sanattomina huokauksina. Mutta ne harvat lauseet, jotka tulivat kuuluvilleni, sisälsivät koko taakan: "Isä, rakas isäni!" Huomasin hänet luonteeksi jolla on yksi ainoa aate ja tuo taipumus monomaniaan, jota aina olen pitänyt onnettomimpana kirouksena, mikä voi kohdata miestä tai naista.

      Mihin tuollainen jäytävä ikävä olisi voinut viedä, jos sitä olisi keskeytymättä jatkunut, sitä voi ainoastaan arvailla, sillä asiassa tapahtui äkillinen käänne.

      Eräänä iltapäivänä rouva Bretton oli houkutellut hänet esiin tavallisesta nurkastaan, nostanut hänet ikkunalaudalle ja, kiinnittääkseen hänen huomionsa johonkin, kehoittanut häntä katselemaan ohikulkijoita ja laskemaan montako rouvasihmistä kulki katua määrätyn ajan kuluessa. Hän oli istunut välinpitämättömänä, tuskin katsoen ulos ja viitsimättä laskea ollenkaan, kun – tarkastin näet juuri hänen silmiään – huomasin niiden terissä yllättävän muutoksen. Nuo pikaistuvat, vaaralliset luonteet – herkät, kuten niitä nimitetään – tarjoavat monta omituista näytelmää niille, jotka viileämpi luonnonlaatu on turvannut heidän särmikkäiltä oikuiltaan. Tuijottava ja raskas katse alkoi tulvehtia ja väristä ja välkkyi sitten tulena; pieni synkkä otsa selkeni, alakuloiset arkisuuteen vaipuneet piirteet kirkastuivat, surullinen ilme katosi ja sen tilalle ilmestyi äkillinen kiihkeys, jännittynyt odotus.

      "Se on!" kuuluivat hänen sanansa.

      Kuin lintu tai nuoli tai jokin muu nopea esine hän oli jättänyt huoneen. En osaa sanoa miten hän sai ulko-oven auki, luultavasti se oli raollaan, tai kenties sattui Warren tielle ja totteli hänen käskyään, joka varmasti oli hyvin jyrkkä. Minä, joka rauhassa katselin ikkunasta, näin hänen kiitävän mustassa puvussaan, hieno pitsillä reunustettu esiliina vyöllä (rintalappuja hän ei voinut sietää), puoliväliin katua, ja kun juuri aioin kääntyä ja levollisesti ilmoittaa rouva Brettonille, että lapsi oli menettänyt järkensä ja että hänet pitäisi viipymättä ottaa kiinni, näinkin että hänet pysäytettiin ja temmattiin pois minun kylmältä silmälläpidoltani ja ohikulkijain kummastelevilta katseilta. Muuan herrasmies oli tehnyt tämän yllätyksen, ja kietoen hänet takkiinsa tuli nyt tuomaan hänet takaisin taloon josta oli nähnyt hänen pakenevan.

      Minä arvelin että hän jättäisi lapsen palvelijain huostaan ja poistuisi, mutta hän tulikin sisään: viivyteltyään hetkisen alhaalla hän nousi portaita.

      Hänen vastaanotostaan kävi heti selville, että hän oli rouva Brettonin tuttava. Tämä tunsi hänet, tervehti häntä ja oli kuitenkin hämillään ja ihmeissään. Hänen katseensa ja käytöksensä oli miltei moittiva, ja vastaukseksi enemmän niihin kuin hänen sanoihinsa virkkoi vieras: "En voinut auttaa sitä, hyvä rouva, huomasin mahdottomaksi lähteä maasta näkemättä sitä ennen omin silmin, kuinka hän viihtyy."

      "Mutta te häiritsette hänen sopeutumistaan."

      "Toivottavasti en. Ja kuinka voi isän pikku Polly?"

      Tämän kysymyksen hän teki Pauliinalle asettuessaan istumaan ja sijoittaessaan hänet kauniisti lattialle eteensä.

      "Kuinka voi Pollyn isä?" kuului vastaus lapsen nojautuessa hänen polveensa ja katsoessa ylös hänen kasvoihinsa.

      Kohtaus ei ollut äänekäs eikä monisanainen, ja siitä olin kiitollinen, mutta siinä oli liian runsaasti tunnetta, ja koska malja ei vaahdonnut korkealle eikä tulvinut raivoisasti yli äyräiden, se teki sitä painostavamman vaikutuksen katsojaan. Kohtauksissa joissa kiihkeät ja rajattomat tunteet paisuvat liikaa, huojentaa ylenkatse tai naurettavuudentaju väsynyttä katsojaa, kun sitä vastoin aina olen pitänyt raskaampana senlaatuista tunteellisuutta, joka taipuu oman tahtonsa alle – jättiläisorja, joka tottelee hyvän järjen ylivaltaa.

      Herra Home oli lujapiirteinen – minun pitäisi ehkä sanoa kovapiirteinen mies; hänen otsansa oli ryhmyinen ja poskipäät jyrkät ja ulkonevat. Hänen kasvojensa luonne oli kokonaan skottilainen, mutta silmissä oli tunnetta ja hänen nyt järkyttyneistä kasvoistaan kuvastui liikutus. Hänen ylämaalainen murteensa oli sopusoinnussa kasvojen kanssa. Hän näytti sekä ylpeältä että koruttomalta ihmiseltä.

      Hän laski kätensä lapsen kurkottavalle päälle. Tyttö sanoi: "Suutele Pollya."

      Hän suuteli Pollya. Toivoin että tyttö olisi puhjennut hysteeriseen huutoon, jotta olisin tuntenut helpotusta ja rauhoittunut. Mutta tyttö piti ihmeteltävän vähän ääntä, hän näytti saaneen mitä halusi – kaiken mitä halusi, ja näytti olevan tyydytyksen hurmiossa. Tuo pikku olento ei muistuttanut isäänsä piirteiltään eikä kasvojenilmeeltään, ja kuitenkin hän oli samaa rotua: isän sielu oli täyttänyt hänen sielunsa, kuten pullosta kaadetaan pikariin.

      Home osasi epäilemättä hillitä itsensä miehen tavoin, mitkä hänen salaiset tunteensa erinäisistä asioista sitten lienevätkin olleet. "Polly", hän sanoi katsahtaen pikku tyttöönsä, "mene eteiseen, siellä näet isän ison päällystakin tuolilla, pistä kätesi sen taskuun, niin löydät sieltä nenäliinan. Tuo se minulle."

      Lapsi totteli, lähti ja tuli takaisin ketteränä ja vilkkaana. Isä puheli rouva Brettonin kanssa kun hän tuli takaisin, ja tyttö odotti nenäliina kädessään. Oli kuin olisi katsellut taulua, kun näki hänen seisovan siinä isän polvien edessä niin hentona, sirona ja sievänä. Nähdessään että Home jatkoi puheluaan eikä ilmeisesti huomannut hänen paluutaan, tyttö tarttui hänen käteensä, avasi vastustelemattomat sormet, pujotti nenäliinan niihin ja sulki ne taas yksitellen. Isä ei vieläkään tuntunut näkevän eikä huomaavan häntä, mutta ennen pitkää hän nosti tytön polvelleen, tyttö painautui häneen, ja vaikka kumpikaan ei seuraavan tunnin kuluessa katsonut eikä puhutellut toista, otaksun että molemmat olivat tyytyväisiä.

      Teenjuonnin aikana tuon pikku otuksen liikkeet ja käytös antoivat, kuten tavallista, yllin kyllin askartelua silmille. Ensin hän antoi määräyksiä Warrenille, joka järjesteli tuoleja.

      "Pankaa isän tuoli tähän ja minun tuolini sen lähelle, isän ja rouva Brettonin väliin. Minun täytyy ojentaa hänelle teekuppi."

      Hän istui omalle tuolilleen ja viittasi kädellään isälle.

      "Ole lähelläni, isä, aivan kuin olisimme kotona."

      Ja samoin pöydässä, kun hän pysäytti isän kupin ja tahtoi sekoittaa sokerin ja itse kaataa kerman: "Minä sain aina kotona tehdä sen sinulle, isä. Ei kukaan osannut tehdä sitä niin hyvin, et edes sinä itse."

      Koko aterian ajan hän jatkoi pieniä palveluksiaan, jotka olivat melkein mielettömiä. Sokeripihdit olivat liian suuret hänen käteensä, niin että hänen täytyi käyttää molempia pidellessään niitä; hopeaisen kerma-astian, leipä- ja voilautasen paino kysyi kovin hänen riittämättömiä voimiaan ja taitoaan, mutta hän tahtoi nostaa tämän, ojentaa tuon ja särkemättä mitään hän suoriutui kaikesta onnellisesti. Suoraan sanoen pidin häntä pienenä rauhanhäiritsijänä, mutta hänen isänsä, sokea kuten kaikki vanhemmat, näytti täysin tyytyväiseltä antaessaan hänen palvella, olipa kuin olisivat tytön puuhat tuntuneet hänestä ihmeen suloisilta.

      "Hän on minun lohdutukseni", ei hän voinut olla sanomatta rouva Brettonille. Tällä rouvalla oli oma "lohdutuksensa" ja aarteensa, kooltaan paljon suurempi ja sillä hetkellä poissa kotoa, ja siksipä hän ymmärsikin Homen heikkouden.

      Tämä toinen "lohdutus" astui näyttämölle illan kuluessa. Tiesin että se päivä oli määrätty hänen kotiintulopäiväkseen, ja olin huomannut rouva Brettonin odottavan häntä joka tunti. Istuimme takan ympärillä teenjuonnin jälkeen, kun Graham yhtyi seuraamme, oikeastaan minun pitäisi sanoa: hajoitti sen – sillä hänen tulonsa aiheutti tietenkin hälinää, ja koska herra Graham

Скачать книгу