LITMIR.BIZ

Скачать книгу

vuoden perästä he surivat menetettyä pienokaistaan, eivätkä he enää toivoneet voivansa lepyttää vainajaa.

      Heidän katseitaan ujostellen pienokainen oli painautunut pyhän Agneksen patsaan taakse. Kadun heräävä elämä alkoi myös saattaa häntä levottomaksi: myymälöitä aukaistiin, ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Tämä Kultaseppäinkatu, jonka pään sulkee kirkon pohjoisristin julkisivu, olisi todellinen umpikuja, Hubertien talo kun sulkee tien kuorin puolelta, jollei vastaisella puolella avautuisi Soleil-katu, joka kapeana käytävänä kulkee kirkon sivustaa pitkin aina kirkon etupuolella olevalle Luostaritorille; ja ohitse kulki juuri pari kirkkoonmenijää, luoden kummeksuvan katseen tuohon pieneen kerjäläiseen, jota he eivät ennen olleet nähneet Beaumontissa. Lunta tuiskutti yhä verkkaan ja itsepintaisesti, pakkanen tuntui kiristyvän haalean päivän valjetessa, eikä paksuihin, pehmeihin, valkoisiin käärinliinoihin kiedotussa kaupungissa kuulunut muuta kuin kaukaista, epäselvää huminaa.

      Mutta säikkyen, häveten hyljättyä tilaansa kuin pahaatekoa, vetäytyi lapsi yhä taemmaksi, kun hän yhtäkkiä huomasi edessään Hubertinen, joka oli lähtenyt ostamaan leipää, hänellä kun ei ollut palvelijaa.

      – Lapsukainen, mitä sinä täällä teet? Kuka sinä olet?

      Mutta hän ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa. Hänen jäsenensä olivat menneet turraksi, hänen mielessään himmeni kaikki, ikäänkuin sydän olisi jäätynyt ja lakannut sykkimästä. Kun kunnon vaimo, tehden pienen säälivän eleen, kääntyi menemään, hervahti lapsi nääntyneenä polvilleen, vaipui lumeen kuin vaateriekale, ja lumihiutaleet kietoutuivat äänettömästi hänen peitteekseen. Ja kun vaimo palasi lämmin leipä kainalossaan ja huomasi hänet maassa makaavana, tuli hän jälleen hänen luokseen.

      – Kuulehan, lapsi, et sinä voi jäädä tänne portin alle.

      Silloin Hubert, joka myöskin oli tullut ulos ja seisonut talonsa kynnyksellä, otti häneltä leivän ja sanoi:

      – Nosta hänet ylös ja kanna!

      Hubertine otti mitään virkkamatta lapsen vahvoille käsivarsilleen. Eikä lapsi vastustellut, hän oli kannettaessa kuin eloton esine, hampaat yhteenpuristettuina, silmät suljettuina, aivan kylmä, kevyt kuin pesästä pudonnut linnunpoikanen.

      Tultiin sisään. Hubert sulki oven, sillaikaa kun Hubertine taakkoineen kulki kadunpuoleisen huoneen läpi, joka teki salin virkaa ja jossa muutamia koruompeluksia oli näytteillä suuren, neliskulmaisen ikkunan edessä. Sitten hän tuli keittiöön, entiseen yhteistupaan, joka oli säilynyt melkein koskematonna, näkyvine kattopalkkeineen, monesta kohden paikattuine kivilattioineen ja avaroine kiviliesineen. Hyllyillä oli talousastioita, patoja, kattiloita, vateja, jotka olivat yhden tai kahden vuosisadan vanhoja, vanhoja posliiniastioita, vanhoja saviastioita, vanhoja tina-astioita. Mutta vanhaan lieteen oli sovitettu uudenaikainen, suuri, valurautainen liesi, jonka kupariosat olivat kirkkaan kiiltäviä. Se oli kuumuudesta punainen, ja kattilasta kuului kiehuvan veden porina. Täysinäinen kahvipannu oli lieden toisella reunalla, pysyäkseen kuumana.

      – Huh! on täällä hauskempi olla kuin ulkona, sanoi Hubert, asettaen leivän keskellä huonetta olevalle Ludvig XIII: n aikuiselle pöydälle. – Vie se lapsi raukka uunin viereen, että hän sulaa.

      Hubertine jo laittoi lasta istumaan. Molemmat sitten katselivat, miten tämä vähitellen virkosi. Lumi suli hänen vaatteistaan, tippuen raskaina pisaroina. Suurten miehenkenkien rei'istä näkyivät hänen pienet sinertyneet jalkansa, ja ohut puku ilmaisi hänen jäykistyneitten jäsentensä piirteet, kurjuuden ja tuskan runteleman pienen ruumiin. Häntä värisytti pitkään, hän avasi silmänsä ja katsahti säikähtyneenä ympärilleen, säpsähtäen kuin eläin, joka herätessään huomaa olevansa ansassa. Hänen kasvonsa näyttivät uppoavan leuan alle solmitun huiviresun sisään. He luulivat, että hänen oikea kätensä oli vaivainen, kun hän piti sitä liikkumattomana, lujasti puristettuna rintaansa vasten.

      – Ole rauhassa vain, emme tahdo tehdä sinulle pahaa… Mistä sinä tulet? Mikä sinun nimesi on?

      Sitä mukaa kuin hänelle puhuttiin, peljästyi hän yhä enemmän, kääntäen päätään, ikäänkuin joku olisi hänen takanaan ja aikoisi lyödä häntä. Hän tarkasti salavihkaisin silmäyksin kyökkiä, sen lattiakiviä, kattopalkkeja, kiiltäviä keittoastioita; sitten hänen katseensa siirtyi kahden entiseen oviaukkoon jätetyn epäsäännöllisen ikkunan kautta ulos, kulkien läpi puutarhan aina piispankartanon suuriin puihin asti, jotka valkoisina kohosivat taustalla olevan muurin yli, ja näytti hämmästyvän huomatessaan vasemmalla tuomiokirkon kuorikappelien pyörökaariset ikkunat. Ja häntä värisytti jälleen pitkään, kun lieden lämpö alkoi tunkea hänen ruumiiseensa; ja hän siirsi katseensa maahan eikä liikahtanut enää.

      – Oletko sinä Beaumontista?.. Kuka sinun isäsi on?

      Hubert arveli hänen äänettömyydestään, että hänen kurkkuaan ehkä kuristi niin ettei hän voinut vastata.

      – Älkäämme huoliko kysellä, sanoi hän, vaan antakaamme hänelle mieluummin aimo kuppi kuumaa kahvia.

      Tämä oli niin järkevä huomautus, että Hubertine heti antoi oman kuppinsa. Hänen leikatessaan kahta paksua vehnäviipaletta lapsi vielä epäili ja arasteli; mutta nälän vaiva voitti, ja hän söi ja joi ahnaasti. Mies ja vaimo olivat vaiti, jotteivät häntä häiritsisi, ja tunsivat liikutusta nähdessään hänen vapisevan pienen kätensä vain vaivoin osaavan suuhun. Hän käytti vain vasenta kättään, oikea käsivarsi pysyi itsepintaisesti rintaa vasten painettuna. Lopetettuaan hän oli vähällä rikkoa kupin, mutta sai sysätyksi sen kohdalleen kyynärpäällään, tehden kömpelön liikkeen kuin raajarikko.

      – Oletko loukannut käsivartesi? kysyi Hubertine. Älä pelkää, näytähän vähän, typykkäni.

      Mutta heti kun hän kosketti häntä, nousi lapsi kiivaasti ja riuhtoi vastaan. Kahakassa hän tuli ojentaneeksi kättään, ja pieni pahvikantinen kirja, joka oli ollut hänellä ihoa vasten kätkettynä, solahti esiin vaatteitten halkeamasta. Hän yritti ottaa sitä kiinni ja jäi seisomaan nyrkit vihasta vääntyneinä, nähdessään noitten tuntemattomien avaavan sen ja lukevan sitä.

      Se oli Seinen departementin lasten vaivaishoitohallituksen antama kasvattikirja. Ensimmäisellä sivulla oli pyhän Vincentius Pauluksen ympyräkuva ja sen alla painetut kaavakkeet: kasvatin sukunimi – ja musteella vedetty viiva täytti tyhjän kohdan; sitten etunimet – Angélique Marie; aikamäärät – syntynyt tammikuun 22 p. 1851, otettu kirjoihin saman kuun 23 p. matrikkelinumerolla 1634. Siis isä ja äiti tuntemattomat, ei minkäännäköistä kirjallista todistuskappaletta, ei edes kastetodistusta, ei mitään muuta kuin tuo virallisen kylmä kirjanen punertavine vaatepäällyksineen. Ei ketään omaista koko maailmassa ja vankipassi – numeroitu ja luokiteltu turvattomuus.

      – Oh, löytölapsi! huudahti Hubertine.

      Silloin Angélique hillittömästi kuohahtaen puhkesi puhumaan:

      – Minä olen parempi kuin kaikki muut, niin! minä olen parempi, parempi, parempi… Minä en ole milloinkaan varastanut muilta, ja ne varastavat minulta kaikki… Antakaa takaisin, mitä olette varastanut minulta!

      Hänen pikku ruumistaan nostatti niin kuohuva ylpeys, niin kiihkeä halu olla voimakkaampi, että aviopuolisot jäivät hämmästyksestä sanattomiksi. Tuo tyttö heidän edessään ei ollut enää sama vaaleaverinen lapsi, jonka silmät olivat orvokinsiniset ja hento kaula hienopiirteinen kuin lilja. Hänen silmänsä olivat muuttuneet mustiksi, kasvojen ilme oli häijy, kuohuva veri paisutti hänen kaulaansa. Nyt, kun hänellä oli lämmin, hän nousi pystyyn ja sähisi niinkuin kyykäärme, joka on poimittu hangelta.

      – Oletko sinä häijy? sanoi Hubert lempeästi. Me tarkotamme sinun hyvääsi, kun tahdomme tietää, kuka sinä olet.

      Ja hän tutki vaimonsa olkapään yli kirjaa, jota tämä selaili. Toisella sivulla oli hoitajan nimi. »Lapsi Angélique Marie on tammikuun 25 päivänä 1851 jätetty hoidettavaksi Françoise'lle, maanviljelijä Hamelin'in vaimolle, joka asuu Soulanges'in pitäjässä, Nevers'in piirikunnassa; ja on mainittu hoitaja

Скачать книгу