LITMIR.BIZ

Скачать книгу

karmosiinipunaisen silkkisen messupukuvaatteen langat tulivat ihan suoraan. Hän asetti sivulistat tukeissa oleviin reikiin, kiinnittäen ne niihin neljällä nappulalla. Toimitettuaan kiinnipujotuksen oikealla ja vasemmalla, hän sitten päätti pingottamisen, peräyttäen nappuloita. Kun hän koputti kangasta sormellaan, kumisi se kuin rumpu.

      Angéliquesta oli tullut erinomainen koruompelija. Hubertit ihmettelivät hänen taitoaan ja aistiaan. Sen lisäksi, mitä he olivat hänelle opettaneet, pani hän työhön oman herkän tunteensa, joka saattoi elämää kukkiin ja uskoa vertauskuviin. Hänen käsissään silkki ja kulta alkoivat elää, pienimmätkin koristeet saivat salaperäisen lennokkuuden, hän pani niihin kaiken sielunsa, alati virkeän mielikuvituksensa ja uskonsa näkymättömiin. Muutamat hänen koruompeluistaan olivat niin kovasti liikuttaneet Beaumontin pappiskuntaa, että eräs pappi, joka harrasti muinaistiedettä, ja toinen, joka oli taiteentuntija, olivat tulleet häntä tervehtimään, ilmaisten ihastuksensa hänen neitsytkuviinsa, joita he vertasivat alkuaikaisen kirkon yksinkertaiseen kuvaustaiteeseen. Niissä oli sama vilpittömyys, sama harras tunne, ikäänkuin vannehdittuna yksityispiirteitten äärimmäisen tarkkaan täydellisyyteen. Hänellä oli todella ihmeellinen piirustuslahja, joka, vaikkei hänellä ollut ollut mitään muuta opetusta kuin omat harjotuksensa iltasin lampun valossa, saattoi hänet usein muuttamaan mallejaan, poikkeamaan niistä ja luomaan neulallaan oman mielikuvituksensa mukaan. Ja niin joutuivat Hubertit, jotka pitivät piirustustaitoa välttämättömänä hyvälle koruompelijalle, varjoon hänen rinnallaan, vaikka he olivat niin paljon vanhempia ammatissa. He olivat lopulta vain hänen vaatimattomia apulaisiaan, jotka jättivät hänen tehtäväkseen kaiken vaativamman loistotyön, suorittaen itse niistä vain alustavat työt.

      Millaisia loistavia ja pyhiä ihmeteoksia kulkikaan hänen kättensä kautta vuosien mittaan! Hän eli keskellä silkkiä, satiinia, samettia, kulta- ja hopeakankaita. Hän kirjaili messupaitoja, stola-vöitä, käsiliinoja, kasukoita, dalmatikoja, hiippoja, lippuja, kalkkiverhoja ja öylättirasia-peitteitä. Mutta varsinkin messupaitoja hän sai tehdä tuon tuostakin; aina käytettiin niihin viittä väriä: valkoinen edusti ripitystä ja neitseitä, punainen apostoleja ja marttyyrejä, musta kuolleita ja paastoaikaa, orvokinsininen viattomia lapsia, viheriä pyhiä juhlia. Usein käytettiin kultaakin, jonka saattoi panna valkoisen, punaisen tai viheriän sijalle. Ristin keskuksessa oli aina samat vertauskuvat, Jeesuksen ja Marian nimikirjaimet, säteitten ympäröimä kolmio, karitsa, pelikaani, kyyhkynen, kalkki, öylättirasia ja piikkiköynnöksen ympäröimä vertavuotava sydän; kauluksessa ja hihoissa taasen kiemurteli koristekuvioita tahi kukkia, koko vanhojen tyylien koristepaljous, kaikki suurikukkaiset kasvit, vuokot, tulppaanit, pioonit, granaattiomenat, hortensiat. Ei mennyt yhtään vuodenaikaa, ettei hän olisi ommellut joitakin vertauskuvallisia tähkiä ja terttuja, mustalle pohjalle hopealla, punaiselle kullalla. Hyvin upeihin messupaitoihin hän väritteli kuvaelmia, pyhimysten päitä, ynnä keskusalueen, johon hän kuvasi Marian ilmestyksen, Vapahtajan syntymän ja ristiinnaulitsemisen. Milloin olivat kultakirjaukset ommellut suoraan pohjavaatteelle, milloin taas hän kiinnitti silkkiset tai satiiniset kuviokaistaleet kultakirjovaatteelle tahi sametille. Ja tämä säihkyvä, pyhä kukkasloiste syntyi pisto pistolta hänen hoikkien sormiensa liikkeistä.

      Se messupaita, jota Angélique tällä kertaa kirjaili, oli valkoisesta satiinista. Sen ristin muodosti kimppu kultaisia liljoja, joitten väliin oli pujoteltu heleänvärisiä ruusuja varjotetusta silkistä. Keskellä, himmeästä kullasta ommeltujen pienten ruusujen muodostaman seppeleen ympäröimänä säteilivät Marian nimikirjaimet, punaisella ja viheriällä kullalla ommeltuina, runsaasti koristettuina.

      Hän ompeli viimeisiä pienten kultaruusujen lehtiä läpipistoilla, ja siten kului tunti täydellisessä äänettömyydessä. Mutta säie katkesi uudelleen ja hän pani sen jälleen neulansilmään kehyksen alla katsomatta siihen, kuten taitavan koruompelijan tulee. Kohottaessaan päänsä hän näytti pitkällä siemauksella juovan sisäänvirtaavaa kevättä.

      – Oi, kuiskasi hän, kyllä oli kaunista eilen!.. Kuinka tuo auringonpaiste tekee hyvää!

      Hubertine, joka juuri vahasi lankaansa, pudisti päätään.

      – Minä olen ihan kuin piesty, jäseneni ovat kaikki turtana. Enhän olekaan kuusitoistavuotias, kuten sinä, ja kun tulee niin vähän olleeksi ulkona!

      Hän ryhtyi kuitenkin heti jälleen työhön. Hän valmisti liljoja, neuloen veliinipalasia merkittyihin kohtiin piirustuksessa, jotta kuviot kohoaisivat enemmän pohjapinnasta.

      – Ja sitten nämä ensimmäiset päivänpaisteet panevat teidät puolipyörryksiin, lisäsi Hubert, joka kehyksen pingotettuaan ryhtyi kalkkioimaan silkille kaapun reunustaa.

      Angélique oli jäänyt haaveilevin silmin katsomaan erääseen kirkon pilariin heijastuvaa auringonsädettä. Hiljaisella äänellä hän vastasi:

      – Ei, ei, minua se virkisti, tuo eilinen ulkoilmapäivä vei minusta pois väsymyksen.

      Saatuaan valmiiksi pienet kultalehdet, hän kävi käsiksi yhteen suurista ruusuista, pitäen valmiina yhtä monta valmiiksi pujotettua säiettä kuin oli eri värivivahduksia ja ommellen erkanevilla ja jälleen yhtyvillä pistoilla, terälehtien kuperan muodon mukaan. Ja vaikka työ olikin näin arkaluontoista, purkautuivat nyt hänen huuliltaan edellisen päivän muistot, joita hän äsken hiljaisuudessa oli johdatellut mieleensä, niin lukuisina ja elävinä, ettei hän saanut lopetetuksikaan. Hän muisteli lähtöä, avaroita niittyjä, aamiaista Hautecoeurin linnan raunioilla eräässä kivipermantoisessa salissa, jonka murtuneet seinät kohosivat korkealla kummulla puolensadan metrin päässä salavien reunustamasta Ligneulin joesta. Hän ei voinut saada mielestään noita raunioita, noita hajallaan olevia, sinivattupensaitten peittämiä jäännöksiä, jotka kertoivat tuon jättiläisen mahtavasta suuruudesta siihen aikaan, kun se pystyssä seisovana hallitsi molempia laaksoja. Linnotustorni seisoi vieläkin kuudenkymmenen metrin korkuisena, sortunein huipuin, haljenneena, mutta sentään vahvana viisitoista jalkaa paksulla perustallaan. Kaksi muuta tornia oli myöskin säilynyt, Kaarle Suuren torni ja Davidin torni, ja niitä yhdistävä valli oli melkein ehyt. Muurien sisäpuolella voi nähdä osan rakennuksia, linnankirkon, oikeussalin ynnä muita huoneita. Ja porrasastuimet, ikkunain ulkonemat, pengermien penkit näyttivät nykyaikaisten ihmisten mittakaavaan verrattuina kuin jättiläisten rakentamilta. Se oli kokonainen linnotettu kaupunki, viisisataa soturia saattoi siinä kestää piiritystä kolmekymmentä kuukautta elatusvarojen ja ampumatarpeitten loppumatta. Kahden vuosisadan aikana olivat jo orjanruusupensaat levitelleet muurikivien reunaan rakennuksen alaosissa, syreenejä ja kultasadepensaita kasvoi alasromahtaneitten kattojen muodostamilla sorakasoilla, vartiahuoneen liedessä kasvoi plataani. Mutta auringon laskiessa, kun linnotustornin ruho ojensi varjonsa kenttien yli kolme penikulmaa pitkälle ja koko linna näytti rakentuvan uudelleen mahtavaan haahmoonsa illan hämärässä, saattoi vielä tuntea sen muinaisen mahdin, sen jäykän voiman, joka oli tehnyt siitä vallottamattoman linnotuksen, jota vapisten pelkäsivät itse Ranskan kuninkaatkin.

      – Ja minä olen varma, jatkoi Angélique, että siinä asuu henkiä, jotka kummittelevat yöllä. Siellä kuuluu kaikenlaisia ääniä, siellä kurkistelee joka sopesta olentoja, ja minäkin näin, kun olimme lähteneet sieltä, taakse katsoessani suuria valkoisia haamuja liitelevän muurien yläpuolella… Eikö se ole totta, äiti, te joka tiedätte linnan historian?

      Hubertine hymyili tyynesti.

      – Oh, kummituksia en minä ole koskaan nähnyt.

      Mutta hän tunsi kyllä linnan tarinan, jonka hän oli lukenut jostakin kirjasta, ja tytön innokkaitten kysymysten johdosta hänen täytyi kertoa se uudelleen.

      Linnan alue kuului Reimsin arkkipiispan-istuimelle pyhän Remigiuksen ajalta asti, joka oli saanut sen Klodovigilta. Kymmenennen vuosisadan alussa eräs arkkipiispa Severinus rakennutti Hautecoeuriin linnotuksen, puolustaakseen maata normanneja vastaan, jotka samosivat Oise-virtaa ylöspäin, mihin Ligneul laskee. Seuraavalla vuosisadalla eräs Severinuksen seuraaja antoi sen läänitykseksi Norbertille, Normandian suvun nuoremmalle jäsenelle, määräten kuudenkymmenen sou'n vuotuisen pohjaveron, sillä ehdolla että Beaumontin kaupunki ja kirkko jäisivät verosta vapaiksi. Siten tuli Norbert I ensimmäiseksi mieheksi siinä

Скачать книгу