LITMIR.BIZ

Скачать книгу

no, D'Urberville nauroi; ikävä että sinua loukkasin. Tein väärin – myönnän sen itsekin. Hieman katkerasti hän jatkoi: – Mutta ei sinun siltä tarvitse myötäänsä härnätä minua tuolla asialla. Olen valmis maksamaan, menköön vaikka viimeinen penni. Ei sinun enää tarvitse olla ulkotöissä, tiedäthän sen. Voit myöskin pukeutua mitä hienoimpiin vaatteisiin ja heittää hiiteen tuon yksinkertaisen puvun, jota olet pitänyt viime aikoina, aivan kuin et tahtoisi panna yllesi rihmaakaan enempää kuin mitä itse olet ansainnut.

      Tytön huulet värähtivät hieman ivallisesti, vaikka hänen voimakkaassa, avarassa luonteessaan ei ollut juuri pilkalle tilaa.

      – Olen jo sanonut, etten ota teiltä enää mitään, en tahdo, en voi ottaa! Olisin tahdoton luontokappale käsissänne, jos sen tekisin, enkä sitä tahdo.

      – Saattaisipa, käytöstavastasi päättäen, luulla sinua prinsessaksi, sen lisäksi että olet oikea ja todellinen D'Urberville – ha, ha, ha! No, Tess kulta, en saata enempää sanoa. Minä mahdan olla huono mies – kirottu kurja raukka. Lapsena olin paha, pahasti olen elänyt ja kurjana mahdan kuollakkin. Mutta kurjan sieluni kautta vannon, etten ole sinulle enää paha, Tess. Ja jos sinua kohtaisi määrätyt olosuhteet – ymmärräthän – ja joutuisit pienimpäänkin tarpeeseen tai pulaan, niin kirjota minulle pari sanaa ja sinä saat heti paikalla mitä haluat. Kenties en ole Trantridgessa, matkustan Lontooseen joksikin aikaa, en siedä tuota vanhaa mummoa. Mutta kirjeet kyllä minulle toimitetaan.

      Tess sanoi haluavansa jäädä tähän, ja he pysähtyivät metsikön kohdalla. D'Urberville hyppäsi alas, nosti Tessin rattailta ja asetti tavarat hänen viereensä maantielle. Tess kumarsi hänelle keveästi, hänen katseensa viivähti tuokion D'Urbervillen katseessa, sitten hän kääntyi ottaakseen tavaransa ja lähteäkseen.

      Aleksander D'Urberville otti sikarin hampaistaan ja kumartui häntä kohti sanoen: – Ethän sinä toki noin eroa, Tess kulta? Tulehan tänne.

      – Niinkuin tahdotte, vastasi tyttö välinpitämättömästi. Katsokaahan, kuinka tottelevaksi olette minut saanut. Sitten hän kohotti kasvonsa D'Urbervilleä kohti ja seisoi kuin marmoripatsas tämän painaessa suutelon hänen poskelleen, suutelon, joka kyllä oli huoleton, mutta ei sentään aivan kylmä. Tess katseli hajamielisenä loitolla olevia puita, kun suudelma hänelle annettiin, ikäänkuin ei olisi täysin tajunnut, mitä nuori mies teki.

      – Nyt toiselle poskelle vanhan ystävyyden vuoksi.

      Hän käänsi päätään yhtä välinpitämättömästi kuin maalaria tai hiustenkähertäjää totellaan, ja D'Urbervillen huulet koskettivat poskea, joka oli kylmä ja kostea kuin viereisessä metsässä kasvavat sienet.

      – Sinä et suutele minua takaisin. Sinä et koskaan tee sitä mielisuosiolla – pelkäänpä, ettet sinä koskaan minua rakasta.

      – Olenhan tuon monesti sanonut. Ja se on totta. En ole teitä koskaan sydämestäni rakastanut enkä tule sitä koskaan tekemäänkään. Hän lisäsi synkästi: – Kenties valhe tässä asiassa hyödyttäisi nyt minua sangen suuresti. Mutta on minulla toki sen verran kunniantuntoa jälellä, etten rupea valehtelemaan. Jos minä teitä rakastaisin, niin olisi minulla mitä suurin syy tunnustaa se teille. Mutta en sitä tee.

      D'Urberville huokaisi raskaasti, aivan kuin tämä kohtaus olisi koskenut kipeästi hänen sydämeensä tai omaantuntoonsa tai hienotunteisuuteensa.

      – Sinä olet kauhean synkkämielinen, Tess. Ei minulla ole syytä sinua nyt imarrella ja saatan sanoa suoraan, että suotta sinä olet niin huolissasi. Ei ole sinua kauniimpaa naista näillä seuduin, ei ylhäistä, ei alhaista; sanon sen sinulle hyvää toivoen ja asian ymmärtävänä miehenä. Jos olet järkevä, niin näytät kauneuttasi maailmalle, ennenkuin se kuihtuu… Ja, kuulehan, Tess, etköhän tulisi jälleen luokseni? En tahtoisi mitenkään päästää sinua tällä tavoin menemään.

      – En koskaan, en koskaan! Tein päätökseni heti kun huomasin – mikä minun olisi pitänyt ennen nähdä; enkä tule.

      – Hyvästi sitten, nelikuukautinen serkkuni! Hyvästi! Hän hypähti keveästi rattaille, tarttui ohjaksiin ja ajoi näkymättömiin punamarjaisen pensasaidan reunustamaa tietä pitkin.

      Tess ei katsonut hänen jälkeensä, vaan käveli verkalleen mutkittelevaa tietä. Aamu oli vielä varhainen, ja vaikka aurinko olikin juuri päässyt esiin kukkulan takaa, tuntuivat sen säteet vielä varsin koleilta lämmittämättä vähääkään. Ei näkynyt ainoatakaan olentoa liikkeellä. Luonnossa vallitsi synkkä lokakuun tunnelma, mutta vielä synkempi oli hänen mielensä.

      Kun hän oli kävellyt kotvan aikaa, niin joku läheni häntä takaa, vieläpä niin nopeasti, että tulija oli aivan hänen kintereillään sanonut "hyvän huomenensa", ennenkuin hän oli ehtinyt kiinnittää askeleihin huomiotaan. Tämä näytti olevan jonkunlainen käsityöläinen ja kädessään hän kantoi läkkipönttöä, jossa oli punaista väriä. Hän kysyi virallisella äänellä, saisiko hän kantaa hänen koriaan, mihin Tess myöntyikin, jonka jälkeen he jatkoivat yhdessä matkaa.

      – Varhainpa ollaan liikkeellä näin sunnuntai-aamuna, sanoi mies hilpeästi.

      – Varhain, vastasi Tess.

      – Jolloin useimmat ihmiset lepäävät viikon työn perästä.

      – Niin, sanoi Tess.

      – Mutta minä teen työtä tänä päivänä enemmän kuin kaikkina muina viikon päivinä.

      – Niinkö?

      – Koko viikon minä teen työtä ihmisten hyväksi, mutta sunnuntait Jumalan kunniaksi. Se on parempaa kuin toinen – vai mitä? Minulla on pikkusen tekemistä tuossa veräjänpielessä. Puhuessaan mies poikkesi aukeamaan, joka johti niitylle. – Odottakaapa hetkinen, hän sanoi, tulen tuossa paikassa.

      Kun miehellä oli hänen korinsa, ei Tess voinut muutakaan tehdä ja jäi odottamaan, katsellen miehen puuhia. Tämä laski korin ja maaliastian nurmikolle, sekotti maalia siveltimellä, joka oli purkissa, ja alkoi maalata isoja, jäykkiä kirjaimia keskimäiseen kolmesta poikkipuusta, pannen pilkun joka sanan perään, aivan kuin antaakseen lukijalle aikaa painaa sana sydämeensä:

       Sinun, kadotuksesi, ei, makaa.

      2 Piet. II. 3.

      Punaisina loistavat kirjaimet pistivät räikeästi silmään rauhallista maisemaa, kuihtuvia pensaita, sinistä taivasta ja sammaltuneita veräjälautoja vasten. Ne näyttivät huutavan ja panevan ilman värisemään. Jotkut olisivat kenties huudahtaneet: "voi teologia parkaa!" nähdessään tuon kamalan töherryksen – mikä osaltaan ilmaisi ihmiskunnalle aikoinaan niin paljon hyvää tehneen uskon viimeistä luonnotonta vaihetta. Mutta Tessin sydämeen sanat sattuivat pelottavan syyttävinä. Tuntui kuin tuo mies olisi tiennyt, mikä hänen mieltään painoi, vaikka hän olikin ventovieras.

      Saatuaan työnsä valmiiksi mies otti hänen korinsa, ja Tess jatkoi koneellisesti kulkuaan hänen rinnallaan.

      – Uskotteko te maalaamiinne sanoihin? hän kysyi hiljaa.

      – Uskonko? Enkö minä uskoisi eläväni?

      – Mutta, sanoi tyttö vavisten, jollette ole tehnyt syntiä omasta tahdostanne?

      Mies pudisti päätään.

      – En minä rupea sanansaivarteluihin näin polttavassa kysymyksessä, hän vastasi. Olen kulkenut satoja kilometrejä tänä kesänä, maalaten noita raamatunlauseita seiniin ja portteihin kaikkialla näillä seuduin. Niiden soveltamisen jätän niiden ihmisten sydämen asiaksi, jotka ovat lukeneet sanat.

      – Minusta ne ovat kauheita, sanoi Tess. Musertavia, tappavia!

      – Sitä niillä tarkotetaankin, vastasi mies ammattimaisella äänellä. Mutta lukisittepas tuimimmat lauseeni, joita säästän likaisia kujia ja satamakaupunkeja varten. Ne puistattaisivat teitä! Ei siltä, ettei tämäkin olisi varsin sopiva maalaisille… Oh – tuossa on sievonen lankkuaita riihen

Скачать книгу