LITMIR.BIZ

Скачать книгу

Ollaan' miehistöstä varkaana. Me emme olekaan ollenkaan mitään tavallista rantasillalta haalittua joukkoa. Me olemme kalastajia ja olemme kulkeneet yhdessä kuusi vuotta ja enemmänkin. Se asia sinun tulee muistaa! Minä sanoin äsken, ettei isä anna minun vannoa. Hän sanoo sitä turhaanlausumiseksi ja antaa minulle selkään. Mutta jos voisin sanoa sen mitä sinä sanoit isästäsi ja hänen laitoksistaan, niin sanoisin sen sinun dollareistasi. En tiedä mitä oli sinun taskuissasi silloin kun kuivasin nuttusi, sillä en tullut sitä katsoneeksi; mutta minä sanoisin samoilla sanoilla kuin sinä äsken, etten minä eikä isä – ja muut eivät ole sinuun koskeneetkaan sitten kun sinut nostettiin kannelle – tiedä mitään noista rahoista. Nyt olet sen kuullut. Mitäs sanot?"

      Suonenlyönti oli varmaankin selvittänyt Harveyn päätä, ja ehkäpä siinä oli meren yksinäisyydelläkin jonkunverran osaa. "Se seikka on siis selvä", sanoi hän. Sitten hän katsoi maahan hämillään. "Siihen nähden että olen vasta hukkumasta pelastettu, en ole tainnut osottaa erittäin suurta kiitollisuutta, Dan."

      "No niin, sinä olit niin säikähtynyt ja ajattelematon", sanoi Dan. "Eikähän sitä ollut näkemässä muita kuin isä ja minä. Kokista ei ole väliä."

      "Minun olisi pitänyt muistaa että rahat olivat voineet mennä muutenkin hukkaan", sanoi Harvey puoleksi itsekseen, "eikä syyttää ketä hyvänsä saapuvilla olevaa varkaaksi. Missä isäsi on?"

      "Kajuutassa. Mitä sinä nyt taas hänestä tahdot?"

      "Saat nähdä", sanoi Harvey, käyden horjahtelevin askelin, sillä hänen päätään huimasi vielä vähän, kajuutan portaille, missä pieni laivan kello riippui, niin että se helposti näkyi ruorirattaalle. Troop istui ruskeaksi ja keltaiseksi maalatussa kajuutassa, edessään muistikirja ja kädessään tavattoman suuri musta lyijykynä, jota hän imaisi tiukasti aika-ajoin.

      "Minä en ole käyttäytynyt aivan oikein", sanoi Harvey, itsekin hämmästyneenä nöyryydestään.

      "Mitäs on tapahtunut?" sanoi laivuri. "Joutunut kinaan Danin kanssa, vai mitä?"

      "Ei; se koskee teitä itseänne."

      "Olen pelkkänä korvana."

      "Niin, minä – minä olen tullut ottamaan takaisin sanojani", sanoi Harvey hyvin nopeasti. "Kun ihminen on pelastettu hukkumasta – " Hän vaikeni ja nielaisi.

      "Niin mitä? Sinusta tulee vielä mies, jos jatkat tähän tapaan."

      "Niin hänen ei pitäisi ensi töikseen ruveta solvaamaan ihmisiä."

      "Aivan oikein – aivan oikein", sanoi Troop, hieno hymyn häive kasvoillaan.

      "Niin että minä tulin sanomaan että olen pahoillani." Toinen suuri nielaisu.

      Troop kohoutui hiljalleen seisomaan arkulta, jolla hän oli istunut, ja ojensi yksitoistatuumaisen kouransa. "Minä epäilinkin että se tekisi sinulle koko joukon hyvää; ja tämä osottaa etten erehtynyt arvostelussani." Tukahutettu naurunhihitys kuului kannelta hänen korvaansa. "Minä erehdyn hyvin harvoin arvosteluissani." Yksitoistatuumainen koura tarttui Harveyn käteen, puristaen sen tunnottomaksi kyynärpäätä myöten. "Panemme hiukan enemmän rustoa tähän ennenkuin laskemme sinut menemään, nuori mies; enkä minä tahdo ajatella sinusta huonoa sen vuoksi mitä on tapahtunut. Sinä et ollut vastuunalainen. Toimita nyt hyvin askareesi, niin ei sinulle tule mitään vahinkoa."

      "Sinä olet valkoinen", sanoi Dan, kun Harvey oli tullut takaisin kannelle.

      "En minä tunne mitään", sanoi tämä punastuen korvalehtiään myöten.

      "Ei, en minä sitä tarkottanutkaan. Minä kuulin mitä isä sanoi. Kun isä lupaa olla ajattelematta pahaa jostakusta, niin hän pysyy sanassaan. Ja hänestä on vastenmielistä erehtyä arvostelussaan. Kun isällä kerran on mielipide, niin hän ennemmin laskisi lippua engelsmannille kuin muuttaisi sitä. Olipa hauska että juttu selvisi oikeinpäin. Isä puhuu totta, kun hän sanoo ettei hän voi viedä sinua takaisin. Tämä kalastus on meidän ainoa elinkeinomme. Puolen tunnin perästä miehet palaavat ahnaina kuin hait valaan-raadon kimpussa."

      "Mitä varten?" sanoi Harvey.

      "Illalliselle luonnollisesti. Eikö vatsasi sano sitä sinulle? Sinulla on paljon opittavaa."

      "Niin taitaa olla", sanoi Harvey alakuloisesti, katsellen yläpuolellaan olevaa köysi- ja taljavyyhteä.

      "Se on verraton alus", sanoi Dan innokkaasti, käsittäen väärin Harveyn katseen. "Odotahan kunnes isopurjeemme nostetaan mastoon ja me suuntaamme matkan kotia kohti kaikki suolamme kosteana. Mutta sitä ennen on vielä paljon työtä." Hän viittasi alas molempien mastojen välisen ison kansiluukun pimeään aukkoon.

      "Mitä varten se on? Sehän on aivan tyhjä", sanoi Harvey.

      "Sinun ja minun ja muutamien muiden on täytettävä se", sanoi Dan.

      "Sinne pannaan kalat."

      "Elävinäkö?" sanoi Harvey.

      "Ei toki. Kyllä ne tulevat sinne jokseenkin kuolleina – ja hengettöminä – ja suolattuina. Meillä on sata härkätynnyriä suolaa laareissamme, emmekä ole vielä saaneet kaloja muuta kuin siksi että aluspuut ovat peitossa."

      "Missä ne kalat sitten ovat?"

      "Meressä puheitten mukaan, veneissä toivon mukaan", vastasi Dan vanhalla kalastajain sananlaskulla. "Sinullakin oli mukanasi nelisenkymmentä tullessasi eilen illalla."

      Hän viittasi jonkinlaiseen puiseen karsinaan, joka oli juuri yläperäkannen edessä.

      "Sinun ja minun on tyhjennettävä tuo sitten kun he ovat palanneet. Minä luulen että saamme runsaan karsinan tänä iltana. Olen nähnyt sen melkein laitojaan myöten täynnä perkkaamista odottavia kaloja, ja me seisoimme perkkauspöytien ääressä kunnes viiltelimme itseämme niitten sijasta, niin kovasti meitä nukutti. Kas tuolla ne nyt tulevat." Dan tähysti matalan reilingin yli puoltakymmentä venettä, jotka soutivat heitä kohti loistavaa, silkkipintaista merta pitkin.

      "En ole koskaan nähnyt merta näin alhaalta", sanoi Harvey. "Se on kaunis."

      Alhaalla oleva aurinko värjäsi veden kokonaan purppuran ja punaisen hehkuvaksi, laakeitten maininkien kuvut liekehtivät kultaisina ja aallonpohjissa olivat varjot sinisen ja vihreän juovikkaita. Jokainen näkyvissä oleva kuunari näytti vetävän pyyntiveneitään luoksensa näkymättömillä langoilla, ja veneissä istuvat pienet mustat olennot vetelivät airojaan säännöllisesti kuin vetojousilla käyvät leikkikalut.

      "Heillä on ollut hyvä onni", sanoi Dan silmät puoleksi ummessa. "Manuelin veneeseen ei olisi enempää kaloja mahtunutkaan. Se ui matalassa kuin lumpeenlehti tyvenessä vedessä, eikö totta?"

      "Mikä niistä on Manuel? En ymmärrä miten sinä voit tuntea noin pitkän matkan päähän."

      "Viimeinen vene etelässä. Hän se veti sinut vedestä eilen illalla", sanoi Dan osottaen sormellaan. "Manuel soutaa portugalilaiseen tapaan; hänestä ei voi erehtyä. Itään hänestä on Pennsylvania – hän on paljon parempi kuin hänen soutunsa. Ja hänestä itään – katso kuinka suoraan he soutavat – tuo ahvenhartiainen, on Pitkä Jack. Hän on Galwaysta Irlannista ja asuu South Bostonissa, kuten useimmat Galwayn miehet, ja galwaylaiset ovat enimmäkseen kelpo venemiehiä. Pohjoisessa, tuolla noin – pian saat kuulla hänen pistävän lauluksi – on Tom Platt. Hän on vanha sotalaivan matruusi, palvellut 'Ohiolla' – se oli hänen puheittensa mukaan ensimäinen laiva meidän laivastostamme, joka purjehti Kap Hornin ympäri. Hän ei juuri osaa muusta puhuakaan, paitsi kun hän laulaa, mutta hänellä on hyvä kalaonni. Kas niin! Enkös sitä sanonut?"

      Sointuva hoilotus kantautui yli vedenpinnan pohjoisimmasta veneestä.

      Harvey kuuli jotain kylmistä käsistä ja jaloista, ja sitten selvästi:

      "Nyt tuokaa kartta, näyttäkää nuo vuoret synnyinmaan! On pilvet sankat huipuilla ja usvat juurellaan."

      "Täysi vene", sanoi Dan nauraa killittäen. "Jos häh vielä laulaa 'Oi kapteeni', niin se on parrastasalla."

      Hoilotus

Скачать книгу