LITMIR.BIZ

Скачать книгу

vastasi Roubaud. Saadessaan kuulla, että me aijoimme palata samana iltana, juolahti hänen mieleensä tuuma tulla meidän seurassamme pikajunalla, jos vaimoni seuraisi häntä Doinvilleen ja viettäisi siellä muutamia päiviä hänen sisarensa luona, kuten hän on ennenkin tehnyt. Mutta vaimollani oli paljon puuhaa täällä kotona ja hän vastasi sen vuoksi kieltävästi… Teithän niin?

      – Kyllä, sen tein.

      – Hän oli hyvin ystävällinen … ja minun asiaani kiintynyt ja seurasi meitä aina työhuoneensa ovelle… Eikö niin?

      – Niin, ovelle saakka.

      – Illalla me matkustimme… Ennen kun me asetuimme paikoillemme vaunuun, keskustelin minä asemapäällikön, herra Vandorpen kanssa, enkä silloin huomannut niin mitään. Olin luullut olevamme kahden, ja sen vuoksi oli mielestäni varsin ikävää, että siellä istui nurkassa muuan nainen, jota en ollut huomannut, ja vieläkin ikävämpää, kun kaksihenkilöinen perhe sitten astui vaunuun viimeisessä silmänräpäyksessä. Roueniin saakka ei tapahtunut mitään erikoista, enkä minä nähnyt mitään… Senpä vuoksi hiukan hämmästyimmekin Rouenissa, jossa olimme astuneet ulos vaunusta vähän liikutellaksemme jalkojamme, kun saimme nähdä presidentti Grandmorinin seisovan erään vaunun ovella kolmen, neljän vaunun päässä meidän vaunustamme. "Herra presidentti matkusti siis! Ei meillä ollut aavistustakaan siitä, että olimme samassa junassa kuin herra presidentti…" Hän kertoi silloin saaneensa sähkösanoman… Juna vihelsi ja me kiiruhdimme vaunuumme, jossa emme tavanneet ketään, koska kaikki meidän vaunutoverimme olivat jääneet Roueniin, mistä seikasta me tietysti emme olleet pahoillamme… Ja siinä onkin kaikki, ystäväni?

      – Niin, siinä on kaikki.

      Niin yksinkertainen kuin tämä kertomus olikin, oli se kuitenkin tehnyt voimakkaan vaikutuksen kuulijoihin. Kaikki seisoivat suu ammollaan ja koettivat ymmärtää. Komisarius taukosi kirjoittamasta ja ilmaisi yleistä hämmästystä kysymällä:

      – Oletteko aivan varma siitä, ettei vaunussa ollut ketään presidentti Grandmorinin seurassa?

      – Olen, aivan varma.

      Väristys kulki ihmisten läpi. Tämä salaperäisyys pelotti heitä ja jokainen tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään. Jos hän olisi ollut yksinänsä vaunussa, kuka oli silloin voinut murhata hänet ja heittää ruumiin ulos kolmen lieun päässä siitä, ennen kun juna oli uudelleen pysähtynyt?

      Philomènen ilkeä ääni katkaisi vaitiolon.

      – Sepä vasta on naurettavaa.

      Roubaud, joka tunsi hänen tuimasti katsovan itseensä, katsoi takaisin häneen ja hänen leukansa nytkähti, kuin olisi hän tahtonut sanoa, että hänkin piti sitä koomillisena. Hän huomasi Philomènen lähellä Pecqueuxin ja rouva Lebleun, jotka samoin pudistivat päätään. Kaikkien silmät olivat häneen suunnattuina, odotettiin jotakin enempää, häneltä etsittiin jotakin unhoittunutta erityisseikkaa, joka voisi kokonaisuutta valaista. Näissä polttavissa, uteliaissa katseissa ei ollut mitään syytöstä, mutta hän luuli kuitenkin niistä huomaavansa epämääräistä epäluuloa, sellaista epäluuloa, joka toisinaan muuttaa vähimmänkin poikkeusseikan varmuudeksi.

      – Se on hyvin omituista, mutisi herra Cauche.

      – On, tosiaankin, vahvisteli herra Dabadie.

      Silloin päätti Roubaud puhua.

      – Minä olen myös sangen varma siitä, että pikajunalla, joka pysähtymättä kulkee Rouenista Barentiniin, oli säännön määräämä nopeutensa, enkä minä huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa… Täten voin väittää sitäkin suuremmalla syyllä, kun minä, koska olimme kahden, vedin akkunan alas polttaakseni paperossin; ja minä katsahdin silloin tällöin ulos ja saatoin kuulla kaikki junasta lähtevät äänet, Barentinissa minä tunsin seuraajani asemapäällikön virassa, herra Bessièren, huusin häntä ja me vaihdoimme pari sanaa hänen seisoessaan astuimella ja puristaessaan kättäni. Vai kuinka, rakkaani, voidaanhan kysyä herra Bessièreltä ja hän on sanova samoin.

      Séverine, edelleenkin kalpeana, liikkumattomana ja hienot kasvonsa suruun vaipuneina, vahvisti vieläkin kerran miehensä selityksen.

      – Niin, sen on hän tekevä.

      Tämän jälkeen oli aivan mahdotonta kohdistaa epäluuloa Roubaudiin, jos kerran he Rouenissa olivat palanneet vaunuunsa ja Barentinissa tervehtineet tuttavaa. Se epäluulon varjo, minkä Roubaud oli luullut pilkistävän heidän silmistään, oli poissa ja yleinen hämminki lisääntyi. Murha sai yhä salaperäisemmän leiman.

      – Oletteko aivan varma siitä, kysyi komisarius, ett'ei kukaan olisi voinut Rouenissa astua vaunuun sen jälkeen kun te olitte jättäneet presidentti Grandmorinin?

      Roubaud ei nähtävästi ollut edeltäkäsin arvannut tätä kysymystä, sillä ensi kerran tunsi hän olevansa hämillään, eikä hänellä etukäteen ollut vastausta valmiina. Hän katsoi epäröiden vaimoonsa.

      – En, sitä en luule… Ovet suljettiin ja tuuli kävi ja me ehdimme töin tuskin takaisin vaunuumme… Ja tuo vaunu oli tilattu, joten luulen, ett'ei kukaan olisi voinut nousta siihen…

      Mutta hänen vaimonsa silmät kävivät niin peloittavan suuriksi, että hän pelkäsi olleensa liian suorasukainen.

      – Mutta muuten en voi niin varmaan tietää. Niin, onhan mahdollista, että joku nousi vaunuun… Siinä tuupiskeltiin kovasti.

      Mitä kauemmin hän puhui, sitä selvemmäksi muuttui jälleen hänen äänensä ja koko tämä juttu, jonka hän tekaisi, kuulosti hyvin uskottavalta.

      – Havren juhlallisuuksien vuoksi oli väkeä suunnaton joukko. Meidän oli pakko puolustaa vaunuamme toisen, vieläpä kolmannen luokan matkustajilta… Sitäpaitsi on asema hyvin huonosti valaistu, ei nähnyt mitään ja lähtövilinässä oli semmoinenkin tungos ja kirkuna… Niin, on siis varsin mahdollista, että joku, joka ei tietänyt mistä voisi saada paikan tai tahtoi käyttää tungosta hyväksensä, on viime hetkellä tunkeutunut vaunuun.

      Hän keskeytti puheensa ja kääntyi vaimoonsa.

      – Siten se on varmaankin käynyt, vai miten sinä luulet, ystäväni?

      Lopen uupuneena ja nenäliina silmien edessä toisti Séverine:

      – Kyllä, siten on tapahtunut.

      Nyt oli asia saatu päätökseen, ja mitään sanomatta vaihtoivat poliisikomisarius ja asemapäällikkö keskinäistä ymmärtämistä osoittavan katseen. Ympärillä seisojat alkoivat liikkua; he tunsivat ruumiissaan, että tutkinto oli lopussa, ja tunsivat sangen suurta tarvetta tehdä omia selityksiään ja muistutuksiaan: kullakin oli jotakin erikoista kerrottavana ja arvelu toisensa perästä lähti kiertämään.

      Kaikki virantoimitus asemalla oli hetkeksi seisahtunut ja koko henkilökunta oli kokoontunut siihen, kokonaan syventyneenä murhaan, ja yleinen hämmästys syntyi, kun saatiin nähdä 9,38-junan saapuvan asemalle. Riennettiin pois, vaunujen ovet avattiin ja matkustajia alkoi tulvia ulos. Mutta melkein kaikki uteliaammat olivat kuitenkin jääneet komisariuksen luo, joka turhantarkkuudessansa viimeisen kerran tutki tuota veren tahraamaa vaunua.

      Pecqueux, joka jutteli ja elehti rouva Lebleun ja Philomènen kanssa, äkkäsi silloin veturinkuljettajansa, Jacques Lantierin, joka vast'ikään oli tullut junasta ja seisoi nyt hiljaa, etäältä katsellen väkijoukkoa. Hän viittasi häntä kiivaasti luokseen, mutta Jacques ei liikahtanut paikaltaan. Vihdoin tuli hän kuitenkin aivan hiljakseen.

      – Mistä on kysymys? kysyi hän lämmittäjältään.

      Hän tiesi vallan hyvin mitä se oli ja kuunteli vain hajamielisenä uutista murhasta ja mitä siitä otaksuttiin. Hän tunsi olevansa hämmästynyt ja omituisen liikutettu sen johdosta, että osui keskelle tutkimusta ja näki jälleen tämän vaunun, joka nopeasti kiitäen oli vilahtanut hänen ohitsensa pimeässä. Hän ojensi kaulaansa ja katseli pieluksella olevaa hyytynyttä verta. Hänen silmiensä edessä oli jälleen murhanäytelmä

Скачать книгу