Kertomuksia - Emile Zola

Скачать книгу

ikkunain luo, jotka olivat täynnä sotamiehiä. Joka laukauksella tärisi permanto.

      "Varokaa!" huusi kapteeni yht'äkkiä.

      Hän oli äsken nähnyt jotakin mustaa tulevan metsästä. Heti alkoi hirveä yksittäis-ampuminen. Tuntui kuin olisi hirmumyrsky huonetta tärisyttänyt. Vielä yksi ikkunanluukku romahti alas ja ammottavasta ikkunan aukosta tunkeutuivat kuulat sisälle. Kaksi sotamiestä vaipui lattialle. Toinen ei liikahtanutkaan enää; hänet vieritettiin sivulle seinän viereen, sillä hän oli tiellä. Toinen makasi ja väänteli itseään ja rukoili että hänet tapettaisiin; mutta kukaan ei häntä kuunnellut; kuulat vinkuivat yhä korvissa ja jokainen koetti suojella itseään ja löytää sopivan paikan, josta voisi ampua. Kolmas sotamies tuli haavoitetuksi; tämä ei päästänyt vähintäkään ääntä; hän vaipui lattialle erään pöydän viereen jäykästi tuijottavin silmin. Kun Françoise näki kaikki nuo kuolleet, työnsi hän vaistontapaisesti pois tuolin ja istuutui lattialle seinän viereen; hän luuli siinä olevansa vähemmän vaarassa. Sillä aikaa oli etsitty kaikki talon matrassit ja niillä puoleksi täytetty ikkuna. Sali alkoi olla täynnä sirpaleita rikkoontuneista aseista, rikkiammutuista huonekaluista.

      "Kello on viisi", sanoi kapteeni. "Nyt miehiä kysytään. He aikovat tulla joen yli."

      Samassa päästi Françoise huudon. Kivestä ponnahtanut luoti oli pyyhkäissyt hänen otsaansa. Siitä sirisi muutama pisara verta. Dominique katseli häntä, sen jälkeen meni hän ikkunaan, ampui ensimmäisen laukauksensa ja ampueli sitte yhtämittaa. Hän latasi, ampui, välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui; silloin tällöin hän katseli Françoiseen, siinä kaikki. Muuten hän ei pitänyt kiirettä, vaan tähtäsi tarkkaan. Preussiläiset hiipivät esiin pitkin poppeliriviä ja koettivat mennä Morellen yli, niinkuin kapteeni oli arvannut; mutta heti kun joku heistä uskalsi tulla näkyviin, kaatui hän, Dominiquen pyssyn luoti päässä. Kapteeni ihastui, huomattuaan tämän. Hän ei ollut sitä odottanut. Hän kiitti nuorta miestä ja sanoi, että hän olisi onnellinen, jos hänellä olisi monta sellaista pyssymiestä. Dominique ei sitä kuunnellut. Luoti liipasi hänen olkapäätään, toinen haavoitti hänen jalkaansa. Ja yhä hän ampui.

      Kaksi taas kaatui. Matrassit olivat repaleina eivätkä voineet enää peittää ikkunoita. Vielä yksi luotituisku ja mylly näytti tulevan pois lakaistuksi. Asema ei ollut enää tukeva. Mutta upseeri sanoi vaan:

      "Pitäkää paikkanne – vielä puoli tuntia!"

      Nyt hän laski minuutitkin. Hän oli esimiehelleen luvannut pidättää vihollista siellä iltaan asti, eikä hän tahtonut taantua askeltakaan ennen sitä aikaa, jolloin hän oli päättänyt peräytyä. Hän pysyi yhtä ystävällisenä ja hymyili Françoiselle, häntä rauhoittaakseen. Itse oli hän ottanut kiväärin eräältä kaatuneelta sotamieheltä ja ampui sillä laukauksen toisensa jälkeen.

      Nyt ei ollut enää kuin kahdeksan sotamiestä salissa. Preussiläisiä näkyi joukottain Morellen toisella puolen, ja selvää oli, että he millä hetkellä hyvänsä voivat mennä virran yli. Vielä kului muutamia minuuttia. Kapteeni itsepintaisesti ei tahtonut antaa peräymiskäskyä, kun eräs kersantti tuli juosten ja sanoi:

      "He ovat tiellä, he aikovat käydä meidän kimppuumme takaapäin."

      Preussiläiset olivat luultavasti löytäneet sillan. Kapteeni veti kellonsa esiin.

      "Viisi minuuttia vielä!" sanoi hän. "He eivät voi ehtiä tänne viidessä minuutissa."

      Kun kello löi kuusi, suostui hän vihdoin antamaan miestensä mennä ulos pikku ovesta, joka vei kapealle käytävälle. Sieltä heittäytyivät he erääsen kaivantoon ja pääsivät onnellisesti Sauvalin metsään. Kapteeni tervehti ennen lähtöään kohteliaasti ukko Merlier'tä ja pyysi anteeksi; hän lisäsi:

      "Pitäkää heitä hyvällä tuulella; me tulemme takaisin."

      Dominique oli jäänyt yksin saliin. Hän ampui aina vaan; oli niinkuin hän ei olisi kuullut eikä nähnyt. Hän tiesi vaan täytyvänsä puolustaa Françoisea. Sotamiehet olivat lähteneet eikä hän tiennyt siitä mitään. Hän tähtäsi ja tappoi miehen joka laukauksella. Äkkiä syntyi kauhea melu. Preussiläiset olivat juuri tunkeutuneet pihaan takaapäin. Hän ampui viimeisen laukauksen, sitten syöksyivät he häneen käsiksi, hänen pyssynsä vielä sauhutessa.

      Neljä miestä piteli häntä. Toiset rähisivät hänen ympärillään ilkeätä mongerrosta. He olivat kuristaa hänet heti paikalla. Françoise oli rukoillen heittäytynyt väliin. Mutta eräs upseeri tuli sisään ja tuotatti vangin eteensä. Vaihdettuaan muutamia sanoja saksaksi sotamiesten kanssa kääntyi hän Dominiqueen ja sanoi tuimasti hyvin hyvällä ranskankielellä:

      "Ennen kahden tunnin kuluttua teidät ammutaan."

III

      Saksalainen ylipäällikkö oli julistanut määräyksen, että jokainen ranskalainen, joka ei kuulunut säännölliseen armeijaan ja tavattiin ase kädessä, piti ammuttaman. Vapaajoukkojakaan ei tunnustettu sotaakäyviksi joukoiksi. Säätämällä niin hirmuisia säännöksiä talonpojille, jotka puolustivat talojaan ja tavaroitaan, tahtoivat saksalaiset estää väestön yleistä aseisin tarttumista, jota he pelkäsivät.

      Upseeri, pitkä, laiha, noin viisikymmenvuotias mies, piti Dominiquen kanssa lyhyen tutkinnon. Vaikka hän puhui selvästi ranskaa oli hän jäykkä kuin preussiläinen.

      "Oletteko täältä kotoisin?"

      "En, olen belgialainen."

      "Minkätähden olette tarttunut aseisin? Eihän tämä kaikki teihin koske."

      Dominique ei vastannut. Samassa huomasi upseeri Françoisen, joka seisoi siinä kuunnellen, aivan vaaleana; hänen valkealla otsallaan muodosti pieni haava punaisen viivan. Upseeri tarkasti nuoria, ensin toista sitten toista, näkyi ymmärtävän ja lisäsi ainoastaan:

      "Te ette kiellä ampuneenne?"

      "Minä ampusin niin paljon kuin ennätin", vastasi Dominique tyynesti.

      Tunnustus oli turha, sillä hän oli musta ruudin savusta, aivan hiessä ja vaatteilla veritahroja, joita hänen olkapäästään tippuneet veripisarat olivat tehneet.

      "Hyvä", kertoi upseeri. "Ennen kahden tunnin kuluttua teidät ammutaan."

      Françoise ei itkenyt. Hän puristi kätensä ristiin ja kohotti ne ylös mykän epätoivon liikkeellä. Upseeri huomasi tämän. Kaksi sotamiestä veivät Dominiquen viereiseen huoneesen, jossa heidän tuli vartioida häntä. Tyttö lankesi istumaan tuolille, jalat eivät kantaneet häntä, hän ei voinut itkeä, hän oli vähällä tukehtua. Upseeri katseli häntä yhä. Lopulta kysyi hän:

      "Onko tuo nuori mies teidän veljenne?"

      Françoise pudisti päätään. Upseeri seisoi yhtä jäykkänä, hänen kasvonjuonteensa eivät tulleet leppeämmiksi. Hetkisen vaitiolon jälkeen lausui hän taas:

      "Onko hän asunut kauvan näillä seuduin?"

      Françoise teki myöntävän liikkeen.

      "Siinä tapauksessa tuntee hän kai hyvästi ympärillä olevat metsät?"

      Nyt Françoise puhui:

      "Kyllä hän tuntee", sanoi hän, katsellen kummastellen upseeria.

      Tämä ei sanonut enää mitään, kääntyi kantapäillään ympäri ja käski että kylän määri tuotaisiin hänen luokseen. Françoise nousi ylös, kasvot hieman punaisina: hän luuli ymmärtävänsä syyn upseerin kysymyksiin ja rupesi taas hiukan toivomaan. Hän kiiruhti itse etsimään isäänsä.

      Ukko Merlier oli heti ampumisen tauottua mennyt tarkastamaan pyöräänsä. Hän jumaloitsi tytärtään, hän rakasti Dominiquea, tulevata vävyänsä, mutta myllynpyörälläkin oli suuri sija hänen sydämmessään. Kun molemmat lapset, niinkuin hän heitä kutsui, olivat eheinä päässeet melskeestä, ajatteli hän kolmatta lemmikkiään, joka oli äärettömästi kärsinyt. Kumarruksissa tarkasteli hän tuon suuren puu-luurangon haavoja huolestuneen näköisenä. Viisi siipeä oli palasina, akseli oli kuulien

Скачать книгу