LITMIR.BIZ

Скачать книгу

tämä sinne erään seppeleen, jota hän tavallisesti käytti juhlatilaisuuksissa. Löydettyään tämän seppeleen vannoivat molemmat veljet tappavansa huilunsoittajan ja jo seuraavana päivänä ruoskivat he hänet kuoliaaksi huolimatta hänen kyyneleistään ja rukouksistaan. Kälyni joutui siitä sellaisen surun valtaan, että kadotti järkensä, ja sitten nuo kolme kurjaa, eläimiksi vajonnutta olentoa vaeltelivat mielipuolina Cosin rannoilla, ulvoen kuin sudet, suu vaahdossa, katse maahan tähdättynä, ja lapset juoksivat pilkaten heidän jälessään heitellen heitä raakunkuorilla. Vihdoin he kuolivat ja isäni sai omin käsin haudata heidät. Vähän sen jälkeen hänen vatsansa teki lakon kieltäytyen vastaanottamasta mitään ravintoa ja hän kuoli nälkään, vaikka oli niin rikas, että olisi voinut ostaa itselleen kaikki Aasian markkinapaikkain lihakuormat ja hedelmät. Hän oli epätoivoissaan siitä, että hän näin oli pakotettu jättämään minulle omaisuutensa. Käytin sen matkoihin. Harhaelin Italiassa, Kreikassa ja Afrikassa tapaamatta koskaan ainoatakaan viisasta tai onnellista ihmistä. Tutkin filosofiaa Atenassa ja Aleksandriassa ja huumasin itseni väittelyjen hälinällä. Vihdoin jouduttuani matkoillani aina Intiaan asti näin Gangeksen rannalla alastoman miehen, joka oli istunut siinä liikkumattomana jalat ristissä jo kolmekymmentä vuotta. Köynnöskasvit kiertelivät pitkin hänen kuivunutta ruumistaan ja linnut pesivät hänen hiuksissaan. Ja kuitenkin hän eli. Hänet nähdessäni muistuivat mieleeni Timaessa, huilunsoittaja, molemmat veljeni ja isäni, ja minä ymmärsin, että tämä intialainen oli viisas mies. "Ihmiset, sanoin minä itselleni, kärsivät siksi, että heiltä puuttuu se, mitä he luulevat onneksi, tai myös siksi, että he omistavat sen, mutta pelkäävät kadottavansa, tai siksi, että he saavat kestää sellaista, mitä he luulevat pahaksi. Jättäkää kaikki tämänkaltainen usko ja kaikki kärsimykset katoavat." Sentähden päätin olla pitämättä mitään asiaa toistaan parempana, luopua kokonaan tämän maailman hyvyyksien tavoittelusta ja elää tuon intialaisen tavalla yksinäisyydessä ja liikkumattomuudessa.

      Paphnutius oli kuunnellut tarkkaavaisesti vanhuksen kertomusta.

      – Timokles, Cos-saaren mies, vastasi hän, myönnän, että puheesi ei ole vallan järjetöntä. On todellakin viisasta halveksia tämän maailman hyvyyksiä. Mutta olisi mieletöntä samoin halveksia iankaikkisia ihanuuksia ja siten vetää päälleen Jumalan vihaa. Minä surkuttelen tietämättömyyttäsi, Timokles, ja tahdon selittää sinulle, mikä on totuus, jotta sinäkin voisit tunnustaa kolmiyhteisen Jumalan olemassa-olon ja totella tätä Jumalaa niinkuin lapsi isäänsä.

      Mutta Timokles keskeytti hänet:

      – Muukalainen, pyydän päästä kuulemasta sinun opinkappaleitasi, sillä et kuitenkaan voi pakottaa minun tuntemaan niinkuin sinä tunnet. Kaikki väittely on hedelmätöntä. Minun ainoa mielipiteeni on se, että on oltava ilman mielipidettä. Elän turvassa levottomuuksilta ainoastaan niin kauan kuin elän täydellisessä välinpitämättömyydessä. Jatka siis matkaasi äläkä koeta vietellä minua pois siitä autuaasta tylsyydestä, johon olen vajonnut niinkuin suloiseen kylpyyn raskaan päivätyön jälestä.

      Paphnutius oli uskon-asioissa syvästi oppinut mies. Ihmistuntemuksensa avulla hän käsitti, että Jumalan armo ei nyt levännyt Timokles-vanhuksen päällä ja että pelastuksen hetki ei vielä ollut koittanut tälle sielulle, joka riippui kiinni omassa perikadossaan. Hän ei siis vastannut mitään peläten, että parannussaarna saattaisi kääntyä vain pahennukseksi. Sillä tapahtuu joskus väitellessä epäuskoisten kanssa, että johdattaa heidät vain uusiin synteihin, sensijaan että heidät käännyttäisi. Sentähden tulee niiden, jotka totuuden omistavat, levittää sitä varovaisesti.

      – Jää hyvästi siis, sanoi hän, onneton Timokles.

      Ja huoaten raskaasti painui hän jälleen yön selkään pyhälle vaellukselleen.

      Aamulla näki hän ibis-lintuja, jotka liikkumattomina ja yhdellä jalalla seisoen peilailivat veden kalvosimessa vaaleanpunaisia kaulojaan. Piilipuut kiersivät rantaa pitkänä, pehmeänharmaana lehtivyönä, kurjet kaartelivat kolmionmuotoisena kiilana kirkkaalla taivaalla ja kaislikosta kuului näkymättömien haikarain huutoja. Levein, viherin lainein vyöryi virta eteenpäin aina silmänkantamattomiin asti ja purjeet liukuivat sen pintaa niinkuin linnun siivet. Siellä täällä kuvastui valkea talo rantatörmältä veteen, joka etempänä häipyi keveiden usvien huntuun. Saarien yllä, palmujen, kukkien ja hedelmäpuiden varjokoista lentoon lehahtaen, parveili joukottain kirkuvia ankkoja, hanhia, flamingoja ja siipisorsia. Vasemmalla alkoi rehevä laakso peltoineen ja runsauden riemua uhkuvine viinitarhoineen, jotka ulottuivat aina erämaan laitaan saakka. Ja aurinko kultasi tähkät ja hedelmällinen maa uhosi ilmaan mehujensa täyteläistä tuoksua. Tämän nähdessään Paphnutius lankesi polvilleen ja huudahti:

      – Kiitetty olkoon Herra, joka on antanut matkani hyvin onnistua! Sinä, joka vuodatat kasteesi Arsinoen viikunapuiden lehdille, minun Jumalani, anna armosi auringon paistaa tämän Thaiksen sieluun, jota et ole luonut vähemmällä rakkaudella kuin ketojen kukkasia tai yrttitarhojen puita. Tulkoon hänestä kerran minun avullani kukoistava balsamiruusu sinun taivaalliseen Jerusalemiisi!

      Ja joku kerta kun hän näki kukkivan puun tai loistavan värisen linnun, hän muisti Thaista. Tällä tavoin kulkien virran vasenta rantamaa hedelmällisten ja tiheään asuttujen seutujen läpi pääsi hän muutamassa päivässä perille Aleksandriaan, jolle kreikkalaiset ovat antaneet liikanimen kaunis ja kultainen. Aurinko oli jo tunnin aikaa heloittanut aamutaivaalla, kun hän erään kukkulan huipulta äkkiä näki edessään tuon suunnattoman maailmankaupungin, jonka katot säteilivät ruusuisessa autereessa. Hän pysähtyi ja risti kädet rinnalleen:

      – Tuolla on siis, sanoi hän, se suloinen olinpaikka, jossa olen synnissä syntynyt, se kimmeltävä ilmakehä, jonka myrkytettyjä tuoksuja olen hengittänyt, se hekuman meri, jossa ennen kuulin seireenien laulavan! Tuolla on siis minun lihallinen kehtoni, minun isänmaani, niinkuin maailma sen käsittää! Seppelöity kehto, mainehikas synnyinmaa ihmisten mielestä! On luonnollista, että lapsesi, oi Aleksandria, lempivät sinua niinkuin äitiään, ja minäkin olen syntynyt sinun kullalla kirjaillussa helmassasi. Mutta askeetti hylkää luonnon ja mystikko halveksii näkyväisiä ilmiöitä, kristitty pitää inhimillistä isänmaataan vain maanpaon paikkana eikä munkki kuulu enää tähän maailmaan. Olen kääntänyt sydämeni rakkauden pois sinusta, Aleksandria. Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua sinun rikkautesi, tieteesi, suloisuutesi ja kauneutesi tähden. Ole kirottu, sinä pahojen henkien temppeli! Sinä pakanain häpeämätön huvivuode, Ariuksen ruttohinen saarnastuoli, ole kirottu! Ja sinä, taivaan siivitetty poika, joka johdatit ennen pyhää Antonius-erakkoa, meidän isäämme, kun hän kaukaa korven äärimmäisestä kolkasta vaelsi tänne epäjumalanpalveluksen pääpesään vahvistamaan marttyyrien ja seurakunnan uskoa, sinä Herran ihana enkeli, näkymätön lapsi, Jumalan ensimäinen hengenpuhallus, lennä edelläni ja puhdista siipiesi leyhytyksellä se turmeltunut ilma, jota nyt käyn hengittämään maailman ja pimeyden ruhtinasten joukossa!

      Tämän lausuttuaan jatkoi hän matkaansa. Hän astui sisälle kaupunkiin Auringonportin kautta. Tämä portti oli kivinen ja upean uljas. Mutta sen varjossa kyyrötti köyhiä ihmisraukkoja, jotka ohikulkeville tarjosivat kaupan sitruunia ja viikunoita tai vaivojaan valitellen kerjäsivät lantteja.

      Vanha repaleinen vaimo, joka makasi polvillaan maassa, tarttui munkin kaapuun, suuteli sitä ja sanoi:

      – Herran mies, siunaa minua, jotta Jumalakin siunaisi minua. Olen saanut paljon kärsiä tässä maailmassa ja tahdon siksi kaikki ilot tulevaisessa. Sinä tulet Jumalan tyköä, oi pyhä mies. Sentähden on jalkaisi tomukin kalliimpi kuin kulta.

      – Ylistetty olkoon Herra! sanoi Paphnutius.

      Ja hän teki kädellään lunastuksen merkin vanhan vaimon pään päälle.

      Mutta tuskin oli hän kulkenut kahtakymmentä askelta kadulla, ennenkuin sai kinterilleen lauman lapsin, jotka pilkkasivat häntä, heittelivät kivillä ja huusivat:

      – Hyh, hyh, millainen ilkeä munkki! Hän on mustempi kuin babiaani ja partaisempi kuin pukki. Kas laiskuria! Miksi ei häntä ripusteta johonkin viinimäkeen linnunpelättimeksi puupriapuksen rinnalle? Vaan eihän toki, hän vetäisi

Скачать книгу