LITMIR.BIZ

Скачать книгу

nimeä, joka häntä neuvoi, sanoi Caderousse.

      – Mitä vielä, sanoi Danglars, – onko ihminen vastuussa kaikesta, mitä sattuu puhumaan.

      – On, jos hänen puheensa tekee vaikutuksen.

      Tällä aikaa muut seurassa pohtivat eri tavoilla vangitsemista.

      – Entä te, Danglars, sanoi joku, – mitä te ajattelette tästä tapauksesta?

      – Luulen, sanoi Danglars, – että hän on tuonut jonkin kielletyn tavaran.

      – Jos niin on asian laita, niin teidänhän tulisi se tietää, joka olette tilinpitäjä.

      – Se on kyllä totta. Mutta tilinpitäjä tuntee vain ne tavarat, jotka hänelle ilmoitetaan. Minä tiedän, että lastinamme on villoja, että otimme lastin Aleksandriassa Pastret'lta ja Smyrnassa Pascalilta. Mutta muuta en tiedä.

      – Nyt muistan, sanoi isä raukka takertuen tähän viimeiseen toivonkipinään, – että hän eilen sanoi tuoneensa minulle laatikollisen kahvia ja laatikollisen tupakkaa.

      – Siinähän se on, sanoi Danglars. – Meidän poissa ollessamme ovat tullimiehet käyneet tarkastamassa laivaa ja löytäneet nuo laatikot.

      Mercedes ei uskonut sitä laisinkaan, ja hänen tuskansa, joka tähän asti oli ollut hillitty, puhkesi nyt kyyneliin.

      – Toivokaamme, toivokaamme, sanoi ukko Dantès, itsekään tietämättä mitä sanoi.

      – Toivokaa! sanoi Danglars.

      – Toivokaa! koetti Fernand mutista.

      Mutta tämä sana tukahdutti hänet. Hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään ei kuulunut.

      – Hyvät herrat, sanoi eräs kutsuvieras, joka oli jäänyt parvekkeelle odottamaan, – hyvät herrat, minä näen jonkun ajavan tännepäin. Se on herra Morrel! Rohkeutta, rohkeutta! Hän ehkä tuo meille hyviä uutisia.

      Mercedes ja vanha isä juoksivat laivanvarustajaa vastaan, jonka he kohtasivat portilla. Herra Morrel oli hyvin kalpea.

      – No? huudahtivat molemmat yht'aikaa.

      – No niin, ystäväni, sanoi laivanvarustaja pudistaen päätään, – asia on vakavampi kuin luulimmekaan.

      – Oh, huudahti Mercedes, – hän on syytön!

      – Niin minäkin uskon, vastasi Morrel, – mutta häntä syytetään…

      – Mistä? kysyi ukko Dantès.

      – Että hän on bonapartelaisten kätyri.

      Tuohon aikaan se oli mitä kamalin syytös.

      Mercedes kiljahti, vanhus vaipui tuolille.

      – Ah, mutisi Caderousse, – te olette pettäneet minua, Danglars, ja olette panneet kujeenne toimeksi. Mutta minä en anna tuon vanhuksen ja tuon nuoren tytön kuolla suruun, minä kerron heille kaiken.

      – Ole vaiti, onneton! huudahti Danglars tarttuen Caderoussen käteen, – tai muuten en takaa hengestäsi. Kuka sanoo sinulle, ettei Dantès ole todellakin syyllinen? Laiva poikkesi Elban saarelle, hän meni maihin, hän viipyi kokonaisen päivän Porto-Ferrajossa. Jos häneltä löydetään jokin vaarallinen kirje, niin kaikki ne, jotka ovat häntä puolustaneet, ovat hänen rikostovereitansa.

      Itsekkyyden vaistolla Caderousse ymmärsi heti, kuinka oikea tämä väite oli. Hän katsoi Danglars'iin, ja hänen silmissään kuvastui pelko ja tuska, ja astuttuaan äsken askelen eteenpäin hän nyt peräytyi kaksi.

      – Odottakaamme siis, mutisi hän.

      – Niin, odottakaamme, sanoi Danglars. – Jos hän on syytön, niin hän pääsee vapaaksi. Jos hän on syyllinen, niin on tarpeetonta tehdä itseään rikostoveriksi.

      – Lähtekäämme, en voi enää jäädä tänne.

      – Niin, tule, sanoi Danglars hyvillään saadessaan toisen kanssa lähteä, – tule ja antakaamme heidän suoriutua siitä niin hyvin kuin voivat.

      He poistuivat. Fernand, josta jälleen oli tullut nuoren tytön tuki ja turva, tarttui Mercedeksen käteen ja vei hänet Catalansiin. Dantèsin ystävät veivät vuorostaan puolipyörtyneen vanhuksen pitkin Meilhan-puistokatua kotiin.

      Pian levisi koko kaupunkiin tieto siitä, että Dantès oli vangittu bonapartelaisena kätyrinä.

      – Olisitteko te voineet uskoa sitä? sanoi herra Morrel saatuaan matkalla kiinni tilinpitäjänsä ja Caderoussen, sillä hän riensi kaupunkiin saadakseen suoranaisia tietoja Dantèsin prokuraattorin sijaiselta, herra Villefort'ilta, jota hän hiukan tunsi. – Olisitteko uskoneet sitä?

      – Hitto vieköön, vastasi Danglars, – kerroinhan teille, että Dantès ilman mitään syytä kävi Elban saarella, ja tiedättehän, että tämä käynti tuntui minusta epäilyttävältä.

      – Mutta olitteko maininnut epäluuloistanne kenellekään muulle kuin minulle?

      – En tietenkään, vastasi Danglars aivan hiljaa. – Tiedättehän, että setänne, Policar Morrelin vuoksi, joka palveli tuota toista hallitsijaa ja joka ei suinkaan peittele mielipiteitään, epäillään teidänkin suosivan Napoleonia. Enhän toki tahtonut vahingoittaa Edmondia ja teitä. Palvelijan pitää sanoa eräitä asioita esimiehelleen, mutta salata ne muilta.

      – Se on oikein, hyvä on, sanoi laivanisäntä, – olette kunnon poika.

      Olin jo edeltäpäin ajatellut teidän asemaanne siinä tapauksessa, että Dantès tulee Pharaonin kapteeniksi.

      – Kuinka niin?

      – Niin, kysyin Dantèsilta, mitä hän teistä arvelee ja pitäisikö hän vastenmielisesti teidät palveluksessa, sillä olin huomaavinani, että teillä oli kireät välit.

      – Ja mitä hän vastasi?

      – Että hän todellakin luulee eräässä tapauksessa, jota hän ei tarkemmin maininnut, tehneensä väärin teitä kohtaan, mutta että jokainen henkilö, joka nauttii laivanvarustajan luottamusta, nautti hänenkin.

      – Tekopyhä! mutisi Danglars.

      – Dantès-parka! sanoi Caderousse. – Hän on todellakin kunnon poika.

      – Niin kyllä, sanoi herra Morrel, – mutta tällä hetkellä ei Pharaonilla ole kapteenia.

      – Koska emme lähde matkaan ennen kuin vasta kolmen kuukauden päästä, toivokaamme että Dantès siksi on päässyt vapaaksi, sanoi Danglars.

      – Mutta entä siihen asti?

      – No niin, sanoi Danglars, – olenhan minä olemassa. Tiedättehän, että osaan johtaa laivaa minäkin. Teillä on tästä sekin etu, että Edmondin päästyä vankilasta ei teidän tarvitse ketään erottaa; hän ottaa oman paikkansa ja minä palaan omalleni, siinä kaikki.

      – Kiitos, Danglars, sanoi laivanvarustaja. – Siten asia todellakin järjestyy. Ottakaa siis laivan päällikkyys huostaanne ja valvokaa purkamista. Tapahtukoon yksityisille mitä onnettomuuksia tahansa, liike ei saa siitä kärsiä.

      – Olkaa rauhassa, herra Morrel. – Mutta pääseekö kunnon Edmondia edes näkemään?

      – Sen ilmoitan kohta teille, Danglars. Koetan puhella herra Villefort'in kanssa ja tehdä jotakin vangitun hyväksi. Tiedän kyllä, että prokuraattorimme on kiivas kuningasmielinen, mutta hän on toki ihminen eikä luultavasti mikään huono mies.

      – Ei, sanoi Danglars, – mutta olen kuullut, että hän on kunnianhimoinen, ja se on melkein sama asia.

      – No, huokasi herra Morrel, – saammehan nähdä. Menkää edeltä laivaan, tapaanhan teidät siellä sitten myöhemmin.

      Ja hän jätti ystävykset mennäkseen oikeuspalatsiin.

      – Näethän, sanoi Danglars Caderousselle, – minnepäin

Скачать книгу