Napoleonin sotilaan seikkailut - Doyle Arthur Conan

Скачать книгу

jälkeä siitä onnettomasta, joka oli täältä laahattu pois. Palasin jälleen omaan koppiini, asetin laudat paikoilleen ja kokosin kaiken rohkeuteni odotellen milloin minut vietäisiin tuomioistuimen eteen, mikä todennäköisesti oli samaa kuin meneminen kuoleman kouriin.

      Kesti kauan, mutta lopulta kuului askeleita käytävässä, ja minä valmistauduin uudelleen olemaan jonkun murhan todistajana sekä kuulemaan uhri-paran kiljuntaa. Mutta ei kumpaakaan tapahtunut. Vanki suljettiin väkivallatta koppiin. En saanut aikaa tirkistellä raosta, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä lyötiin oma oveni auki, ja petollinen gondolinohjaaja ja eräs toinen mies astuivat koppiini. "Tulkaa, ranskalainen", sanoi hän. Hän piti verellä tahrattua veistänsä suuressa karvaisessa kädessään, ja luin hänen silmistään, että hän odotti vain sopivaa syytä työntääkseen sen sydämeeni. Vastarinta oli turha. Seurasin sanaakaan puhumatta. Minut vietiin kiviportaita ylös siihen komeaan saliin, missä aikaisemmin olin seisonut salaisen tuomioistuimen edessä. Minut tyrkättiin sisään, mutta hämmästyksekseni huomasin, etten ollut se, johon tuomioistuimen huomio oli kiintynyt. Yksi sen jäsenistä, pitkä, nuori mies, seisoi tuomioistuimen edessä, puhuen matalalla, rukoilevalla äänellä. Hänen äänensä vapisi levottomuudesta, ja hänen kätensä tekivät kummallisia liikkeitä tai pusertuivat ristiin ankarassa mielenliikutuksessa. "Te ette voi tehdä sitä! Te ette voi tehdä sitä!" huusi hän. "Minä rukoilen tuomioistuinta harkitsemaan päätöstänsä." – "Astu syrjään, veli!" sanoi vanha mies, joka johti kokousta. "Se asia on ratkaistu, ja nyt on toisen vuoro."

      – "Taivaan tähden, olkaa sääliväinen", huusi nuori mies. – "Me olemme jo olleet sääliväisiä", vastasi toinen. "Kuolema olisi ollut sellaisesta rikoksesta vähäpätöinen rangaistus. Olkaa nyt hiljaa ja antakaa oikeuden jatkaa työtään!" Näin nuoren miehen epätoivon valtaamana vaipuvan tuolilleen. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa tutkiskella, mikä hänen mieltänsä niin liikutti, sillä hänen yksitoista virkaveljeänsä olivat jo kiinnittäneet synkän katseensa minuun. Ratkaiseva hetki oli käsissä.

      "Tekö olette eversti Gerard?" lausui tuo kauhua herättävä vanha mies.

      "Minä olen." – "Senkö ryövärin adjutantti, joka kutsuu itseään kenraali Suchet'ksi ja joka toimii tuon Pääryövärin Bonaparten nimessä?"

      Olin vastaamaisillani hänelle, että hän oli valehtelija, mutta aikanaan on vastaan sanottava, aikanaan vaiettava.

      – "Olen kunnollinen soturi", sanoin minä, "olen totellut saamiani määräyksiä ja tehnyt velvollisuuteni."

      Veri nousi vanhan miehen päähän, ja hänen silmänsä hehkuivat naamion läpi.

      "Te olette varkaita ja ryöväreitä kaikki tyyni", huusi hän. "Mitä teillä on täällä tekemistä? Te olette ranskalaisia. Miksi ette pysy Ranskassa? Olemmeko pyytäneet teitä tänne Venetsiaan? Missä ovat meidän taulumme? Missä ovat San Markuksen hevoset? Keitä te olette ryöstämään näitä aarteita, joita esi-isämme ovat niin monien vuosisatojen aikana koonneet? Venetsia oli suuri kaupunki, silloin kuin Ranska oli vielä autio. Teidän juopot ja tappelunhaluiset taitamattomat sotamiehenne ovat hävittäneet pyhimysten ja sankariemme muistomerkkejä. Mitä teillä on tähän sanomista?"

      Hän oli tosiaankin kauhea vanha mies, hänen harmaa partansa törrötti jäykkänä raivosta, ja hän sähisi lyhyet kysymyksensä kuin viili koira. Olisin voinut sanoa hänelle, että hänen taulunsa olivat hyvässä turvassa Pariisissa, etteivät hänen hevosensa olleet suurenkaan melun arvoisia, ja että hän voi nähdä sankareita – en halunnut sanoa mitään pyhimyksistä tarvitsematta mennä takaisin esi-isien luo, niin, tarvitsematta liikahtaa tuolistaankaan; tämän kaiken olisin voinut sanoa hänelle, mutta se olisi ollut samaa kuin väitellä uskonnosta mamelukkien kanssa. Kohautin olkapäitäni enkä vastannut mitään.

      "Vangilla ei ole mitään sanottavaa puolustukseksensa", sanoi eräs naamioiduista tuomareistani.

      – "Onko kenelläkään mitään muistuttamista ennen tuomion julistamista?" kysyi vanha mies antaen katseensa siirtyä tuomarista toiseen. – "Minulla on kyllä jotain muistuttamista", sanoi yksi heistä, "mutta minun on vaikea esittää se loukkaamatta erään veljen tunteita, tahdon senvuoksi vain huomauttaa, että on olemassa aivan erikoinen syy tuomita tälle upseerille oikein esimerkillinen rangaistus." – "En ole sitä unohtanut", vastasi presidentti. Kääntyen nuoren epätoivoisen miehen puoleen hän sanoi: "Veli, jos tuomioistuimen täytyy toimia tässä asiassa vastoin teidän toivomuksianne, tahtoo se antaa teille runsaan korvauksen eräässä toisessa." —

      Nuori mies, joka minun tullessani oli puhunut tuomioistuimen edessä, horjui jaloillaan. "En voi kestää sitä. Teidän ylhäisyytenne suokoon minulle anteeksi. Tuomioistuin voi toimia ilman minua. Olen sairas. Olen järjiltäni." Käsiään hurjasti heilutellen syöksyi hän ulos salista. – "Antaa hänen mennä", virkkoi vanha mies. "Onhan enemmän kuin voi vaatia lihalta ja vereltä, että hän jäisi tämän katon alle. Mutta hän on oikea venetsialainen, ja kun ensimmäinen suvi on ohi, tulee hän ymmärtämään, ettemme voineet toimia toisin."

      Minut oli unohdettu tämän kohtauksen aikana, ja vaikka olenkin mies, joka ei ole tottunut tulemaan laiminlyödyksi, olisin ollut peräti onnellinen, jos olisin saanut jäädä huomaamattomaksi. Mutta nyt katsoi vanha presidentti jälleen minuun kuin tiikeri, joka palaa saaliinsa luo. "Te saatte maksaa kaikesta; on oikeus ja kohtuus, että sen teette", puhui hän. "Te, nousukas seikkailija ja muukalainen olette rohjennut luoda silmänne Venetsian doogin pojantyttäreen, joka oli jo kihloissa Lorendansin perillisen kanssa. Se, joka nauttii tällaisia etuoikeuksia, saa maksaa niistä kalliisti."

      "Ei suinkaan enempää kuin mikä niiden arvo on", sanoin minä. – "Puhumme siitä sitten, kun olette suorittanut osan velastanne", sanoi hän; "luulenpa ettette silloin ole niin kovin suuri suustanne. Matteo, vie vanki takaisin koppiin. Nyt on maanantai-yö. Älkää antako hänelle ruokaa eikä juomaa, ja tuokaa hänet jälleen tuomioistuimen eteen keskiviikkona yöllä. Olemme silloin päättäneet, millä tavalla hänen on kuoltava."

      Tämä ei ollut mikään miellyttävä käänne, mutta se oli kuitenkin lykkäys, ja vähäisestäkin armosta on kiitollinen, kun sivullaan on hurjimus veren tahraama puukko kädessään. Mies veti minut pois salista, ja sysäsi portaita alas koppiin. Ovi lukittiin, ja minut jätettiin omiin mietteisiini.

      Ensimäinen ajatukseni oli laittautua yhteyteen onnettomuustoverini kanssa. Odotin kunnes askeleet olivat häipyneet, otin sitten varovasti laudat paikoiltaan ja kurkistin sisään. Valo oli niin heikko, että töin tuskin saatoin eroittaa haamun, joka oli kyyristynyt nurkkaan. Mutta voin eroittaa äänen, joka rukoili niin, kuin rukoilee se, joka on kuolemantuskassa. Laudat mahtoivat ritistä, sillä kuulin hämmästystä ilmaisevan huudahduksen.

      "Rohkeutta, ystävä, rohkeutta!" sanoin minä. "Kaikki ei ole vielä hukassa. Rohkeutta, sillä Etienne Gerard seisoo vierellänne." – "Etienne!" – Se oli naisen ääni – ääni, joka aina soi korvissani kuin musiikki. Minä pujottauduin aukosta sisälle ja kiedoin hänet syliini. "Lucia! Lucia!" huusin minä.

      Nyt kuului pitkän aikaa vain Lucia! ja Etienne! sillä tällaisena hetkenä ei voi sanoa muuta. Hän tointui ensin. "Voi, Etienne, ne tappavat sinut. Kuinka sinä olet joutunut heidän käsiinsä?"

      – "Vastatessani kirjeeseesi." – "Kirjeeseeni? En ole kirjoittanut mitään kirjettä."

      "Ne kamalat roistot! Entäs sinä?"

      "Juuri kuten sinäkin, Lucia, en minäkään ole mitään kirjettä kirjoittanut."

      "He ovat kiertäneet meidät molemmatkin samaan paulaan."

      "Minusta ei ole väliä, Lucia, minua ei uhkaa mikään vaara; ne ovat lähettäneet minut aivan yksinkertaisesti takaisin koppiini."

      "Voi, Etienne, Etienne, ne tappavat sinut; Lorenzo on täällä."

      "Se vanha harmaapartainenko?"

      "Ei, ei, nuori, tummaverinen mies. Hän rakasti minua, ja minä luulin rakastavani häntä, kunnes – kunnes opin tuntemaan, mitä rakkaus on, Etienne. Hän ei koskaan anna sinulle anteeksi. Hänen sydämensä on kivestä."

      "Tehkööt

Скачать книгу