ТОП просматриваемых книг сайта:
Kalatyttö. Bjørnstjerne Bjørnson
Читать онлайн.Название Kalatyttö
Год выпуска 0
isbn
Автор произведения Bjørnstjerne Bjørnson
Жанр Зарубежная классика
Издательство Public Domain
Nyt hän ei voinut enää mitään, vaan hänen täytyi itkun vuoksi palata ylätietä kotiin. Äiti seurasi, mutta äänetönnä. Siihen ullakkokamariin, jonka äiti oli hänelle tänään lahjoittanut ja jossa hän oli ensi kertaa viime yönä maannut ja aamulla niin iloisena pukeutunut uusiin vaatteisiinsa, astui hän nyt katkerasti itkien ja silmäystäkään ympärillensä luomatta; hän ei tahtonut mennä alas, minne oli merimiehiä ja vieraita keräytynyt, vaan riisui rippivaatteet päältänsä, istui vuoteellaan, kunnes yö tuli, ja täysikasvuiseksi pääseminen oli hänestä onnettominta mitä olla voi.
NELJÄS LUKU
Kohta jälkeen ripille laskennan meni hän eräänä päivänä Ödegaardin sisarien luo, vaan huomasi kohta, että Ödegaard lienee siinä erhettynyt, sillä provasti liikkui, niinkuin ei olisi Petraa nähnytkään, ja tyttäret, molemmat Ödegaardia vanhemmat, olivat sangen kylmäkiskoisia. Ainoa, minkä tekivät, oli, että muutamilla sanoilla ilmoittivat, mihin heidän veljensä tahtoi että Petran nyt piti käydä käsiksi. Koko aamupuolen tuli hänen nimittäin ottaa osaa talouden hoitoon eräässä ulkopuolella kaupunkia olevassa talossa ja iltapuolella käydä ompelukoulua, vaan maata sekä syödä aamiaisen ja illallisen kotona. Hän teki, niinkuin oli määrätty, ja se olikin hänestä hyvin mieluista, niin kauan kun se oli uutta, mutta sittemmin, varsinkin kesän tultua, alkoi hän kyllästyä siihen; sillä tähän aikaan vuotta oli hän tavallisesti istunut metsän rinteessä koko päivät ja lukenut kirjojansa, joita hän nyt suuresti ikävöitsi samaten kuin Ödegaardiakin ja heidän keskinäisiä haastelujaan. Tästä johtui, että hän viimein etsi puhekumppania, mistä vaan sai. Siihen aikaan oli näet ompelukouluun tullut nuori tyttö, jonka nimi oli Liisa Let, s.o. Liisa, mutta ei Let, sillä Let oli nuori kadetti, joka joululuvan aikana oli ollut kotona ja jäällä kihlannut Liisan, tämän vielä koulutyttönä ollessa. Liisa vakuutti henkeen kuolemaan, ettei se ollut totta, ja itki, kun siitä puhuttiin; kuitenkin piti hän siitä lähtien Liisa Letin nimen. Tuo pieni vilkasmielinen Liisa Let itki usein ja nauroi usein; mutta itkipä tahi nauroi, ajatteli hän aina rakkautta. Kokonainen mehiläisparvi ajatuksia, uusia ja kummallisia, ilmestyi ompelukouluun; jos ken ojensi kätensä puhkuria tavoittaakseen, niin se oli kosioimista, ja puhkuri antoi joko myöntävän tahi kieltävän vastauksen; neula tuli kihlatuksi langan kanssa, ja lanka uhrasi joka pistämällä itsensä tuon julmurin edestä; joka sormeensa pisti, vuodatti sydämensä verta, ja joka neulaa vaihtoi, oli petollinen. Jos kaksi tyttöä kuiskutteli keskenänsä, oli heille muka jotakin merkillistä tapahtunut; kohtapa kuiskutteli toista kaksi keskenänsä, ja sitten vielä kaksi; jokaisella oli luotettava ystävä ja tuhansia salaisuuksia. Kukapa sitä voi kestää?
Eräänä iltapäivänä hämärässä, semmoisella hienolla vesisateella, jota sanotaan tihmaksi, seisoi Petra, suuri huivi päässä, kototalon edustalla ja katsoi käytävään, jossa nuori merimies seisoi ja vihelteli valssia. Petra piti huivia molemmin käsin leuan alla kiinni, niin että vain silmät ja nenä näkyivät, vaan merimies huomasi helposti Petran iskevän silmää hänelle, ja hän hyppäsi kohta hänen luoksensa. "Kuule, Gunnar, etkö lähde vähän kävelemään." – "Mutta sataahan?" – "No, mitä se haittaa!" ja niin menivät he hiukan ylemmäksi pienen mökin luo. "Osta mukaan minulle pari kakkua – noita kermakakkuja." – "Aina sinä tahdot kakkuja." – "Noita kermakakkuja!" Merimies tuli mökistä takaisin, tuoden muutamia kerällään; Petra pisti kätensä huivin alta esiin, otti ne ja alkoi syöden – astua eteenpäin. Kun he olivat kaupungin yläpuolelle tulleet, sanoi hän, antaen toisellekin palasen kakkua: "Kuule, Gunnar! Olemmehan me, me kaksi, aina hyvin paljon rakastaneet toisiamme; minä olen aina pitänyt sinua parempana muita poikia! Sinä et usko sitä? Mutta se on oikein totta, Gunnar! Ja nyt sinä olet alaperämies ja saatat pian saada laivan kuljettaaksesi. Minusta nyt voisit mennä kihloihin, Gunnar! – Miks'et, ystävä, syö sitä kakkua?" – "Olen alkanut tupakkaa purra." – "No, mitä vastaat?" – "Oh, eihän sillä kiirutta ole." – "Eikö kiirutta? Matkustathan ylihuomenna pois." – "Niin kyllä, mutta tulenhan minä sieltä takaisin." – "Mutta ei ole niin varsin varmaa, onko minulla silloin aikaa, sillä ethän tiedä, missä minä silloin voin olla." – "Sinunko ma siis kihlaisin?" – "Niin, Gunnar, totta kai sen ymmärrät, mutta olethan aina ollut niin tuhma, ja sen vuoksi sinusta ei tullutkaan muuta kuin merimies." – "Oh, sitä en minä koskaan kadu; onpa hyvä olla merimiehenä." – "Niin, onhan äidilläsi laivoja. Vaan mitäs sanot nyt? Sinä olet niin hidassanainen!" – "Niin, mitä minun sitten pitäisi sanoa?" – "Mitä sinun pitäisi sanoa? Ha-ha-ha, kenties et minusta huolikkaan!" – "Oi, Petra, tiedäthän hyvin, että huolin. Mutta luulen, ett'en voi luottaa sinuun." – "Voit kyllä, Gunnar, minä olen niin uskollinen, niin uskollinen sinulle!" – Gunnar seisoi vähän aikaa ääneti: "Petra, saanko katsoa sinua silmiin!" – "Miksi niin?" – "Tahdon katsoa, ajatteletko todellakin, mitä puhut." – "Luuletko, Gunnar, että tyhjiä lörpöttelen?" sanoi Petra loukattuna ja nosti huiviansa. – "Petra, jos tämä on oikein täyttä totta, niin anna minulle suuta vahvistukseksi; silloin tiedän asian varmaksi." – "Oletko hullu?" vastasi Petra, peittäen kasvojansa huivilla, ja meni eteenpäin. – "Odota, Petra, odota! sinä et sitä ymmärrä. Kun olemme sulho ja morsian, niin – " – "Oh, paljasta tuhmuutta vain!" – "No, tiedänhän minä toki, mikä tapa on; olenhan minä enemmän maailmaa kokenut kuin sinä, niin että tämmöisissä asioissa vien sinulta voiton. Ajatteleppas mitä kaikkea olen nähnyt – ." – "Sinun näkemäsi ovat olleet joutavia höperön näköjä." – "Mutta mitenkä sinä, Petra, sitten käsität kihlattujen välin? Minun täytyy sitä sinulta varta-vasten kysäistä. Juosta toistensa perässä pitkin mäkiä – eihän se ollenkaan sovi." – "Ei, se on kyllä totta", nauroi Petra ja seisahtui. "Mutta kuuleppas, Gunnar! Kun nyt seisomme tässä huohtamassa – huh! – niin minä tahdon sinulle sanoa, kuinka rakastavaiset ihmiset tekevät. Niinkauan kuin olet kaupungissa, pitää sinun joka ilta odottaa ompelukoulun edessä ja saattaa minut kotiin ovelle saakka, ja jos minä olen jossakin muualla, pitää sinun odottaa kadulla, kunnes tulen. Ja sitten, kun olet matkustanut pois, pitää sinun kirjoittaa minulle, ostaa koruja ja lähettää minulle. Niin oikein: meidän tulee myöskin hankkia pari sormusta ja antaa ne toisillemme; toisessa pitää olla sinun nimesi, toisessa minun, vieläpä vuosiluku ja päiväkin; mutta minulla ei ole rahaa, siis sinä saat ne molemmat ostaa." – "Sen minä kyllä teen; mutta – ." – "Mitä verukkeita taas?" – "Hyvä Jumala, tarkoitin vaan, että pitäähän minun saada ottaa mitta sormestasi." – "Niin, sen kyllä saat", lausui Petra, nyhkäsi korren maasta, mittasi ja purasi sen poikki; "älä nyt viskaa sitä pois!" Gunnar pisti sen paperiin ja pani paperin muistokirjaansa; Petra katseli tätä tarkasti, kunnes muistokirja jälleen oli kätkössään. "Menkäämme nyt pois, minun on ikävä tässä kauemmin seisoa." – "Mutta, Petra, kyllä tämä todellakin näyttää minusta niinkuin vähän kitsaalta!" – "Niin, jos et tahdo, ukkoseni, on se minusta yhtä kaikki!" – "Kyllä tahdon. Ei se ole haittana; – mutta enkö saa edes antaa sulle kättä?" – "Miksi niin?" – "Vakuudeksi vaan, että olemme todellakin kihloissa." – "Mitä hulluutta, onko siitä enemmän vakuutta, että otamme toisiamme kädestä? – Vaan muuten voit kernaasti saada käteni, tuossa se on! – Ei, kiitoksia paljon, ei minkäänlaista puristusta, ukkoseni!" Petra veti jälleen kätensä huivin alle, vaan nyt hän äkkiä kohotti huivia molemmin käsin, niin että koko muoto tuli näkyviin: "Jos sinä, Gunnar, tästä virkat kenellekään mitään, niin minä sanon, ettei se ole totta, tiedä se!" sanoi hän nauraen, ja alkoi kävellä kotiinsa päin. – Vähän matkan päässä seisahtui hän ja sanoi: "Huomenna loppuu ompelukoulu vasta kello 9, – saat odotella kasvitarhan takana."
– "Hyvä." – "Niin, mutta nyt sinun pitää lähteä!"
– "Etkö tahdo antaa minulle edes kättä jäähyväisiksi?" – "En ymmärrä, mitä sinä aina tahdot siitä minun kädestäni; – ei, nyt sinä et sitä saa. – Hyvästi!" huusi hän ja juoksi Gunnarin luota pois.
Seuraavana